Terveisiä Taavetista

   

Syyskuu päättyy. Lainasimme hienosta Luumäen pääkirjastosta Kalle Päätalon Pato murtuu -teoksen. Eilen oli vuorossa Kaunis kesäpäivä -blogissa Tiikerintalja(9) -postaus, mutta tänä aamuna palaan Päätaloon. Olen lukemassa Viimeinen savotta -romaania sivulla neljäsataakuusikymmentä. Loppukiemurat edessä. Eilen tuli mieleen, että en ollut välttämättä edes viidentoista, kun luin sen ensimmäisen kerran. Mainitsin aiemmin, että kirja teki minuun modernin vaikutuksen. Koin sen rakenteen silloin kiehtovana. Välillä oli seurannassa sairas, vanha, kuoleva minähenkilö ja sitten siirros penskaikään, nuoruuteen ja miehuusvuosiin, taas takaisin vanhan äijärähjän vaiheisiin ja muutamien sivujen tai pitemmän tekstikatkelman jälkeen jälleen paluu menneeseen. Kalle Päätalon kieli oli suoraa ja konstailematonta ja siinä oli runsaasti uudissanoja, sellaisia sanoja ja sanontoja, joita en ollut kuullut kenenkään käyttävän ja joita ei ollut tullut vastaan lukemissani nuorten- ja seikkailukirjoissa. Kirjaston lastenosaston kirjat olivat tosin siinä vaiheessa jääneet jo taakse. Aikamuodot vaihtelivat Päätalon kirjoituksessa mielenkiintoisesti. Minä -kertoja oli välillä korostetusti tässä hetkessä, preesensissä ja sitten tuli jatkoa, jossa oli muistoja toisilta ajoilta, imperfektissä tai pluskvamperfektissä.

Tiikerintalja(9)

 >>>jatkuu>>>    

”Saatko kaiken kulkemaan?” 

”Saan.”

”Mä lähden. Näemme.” 

”Näemme.”

Sheriffi astelee hevosensa luo. 

Joe kääntyy takaisin taljojen puoleen. Hän levittää toisen niistä pohjaksi, karvapuoli maata vasten ja asettaa toisen nahan maassa olevan päälle niin, että nyljetyt puolet tulevat vastatusten ja käärii niistä yhden pitkän rullan taivuttaen käpälät sen sisään. Hän sitoo paketin molemmista päistä sheriffin jättämällä köydellä katkomatta sitä ja jättää lopun kiepistä maahan odottamaan. Hänen on helppo nyörittää tämä käärö mattona satulan taakse ja kuljettaa sillä keinoin.

Seuraavaksi Joe kaivaa ja puhdistaa puukolla tiikerien päät. Hän leikkaa ja viiltelee irti kurkkulihat nahkaan asti, poistaa kielet ja kuopii enimmät osat aivoja. Hän ei pyri tekemään kovin hyvää eikä tarkkaa työtä. Koska ei halua tahria lainaköyttä pahemmin vereen, hän käy uudestaan myllyn sisällä, löytää muutamia pitkiä, sepän takomia nauloja ja myös litteän, ruostuneen, hylätyn näköisen vanneraudan kaaren. Hän olettaa, että sitä on käytetty pitämään säkin suuta auki, kun jauho varisee alas myllyn tuutista.

Vanne on poikkinainen. Se on viskattu myllyn nurkkaan muun sekalaisen roskan joukkoon. Joe ottaa sen, palaa ulos teurastuspaikalle ja työntää raudan toisen tiikerinpään kaula-aukosta sisään ja ulos suusta, hampaiden välistä ja ottaa ja liittää toisen tiikerinpään siihen seuraksi. Mutta rauta on niin puhkiruostunut ja pehkuuntunut, että se katkeaa, kun hän yrittää taivuttaa vanteen päähän jonkinmoiset väkäset yhdistämään sen lenkiksi. Eläinten päät valahtavat takaisin tantereelle.

Siinä vaiheessa toinen, vähäpuheinen intiaani tulee ja viskaa maahan, päitten viereen malliksi nuoresta puunvesasta katkaistut, tuoreet seipäänpätkät tai vitsakset.

”Kiitos”, Kentucky-Joe kiittää. Hän ymmärtää olleensa tyhmä. Hän epäilee, että intiaanit pitävät häntä varmaan heikkolahjaisena ja hemmoteltuna, huonona ja taitamattomana käsistään. Hän ei ole ajatellut koskaan syvemmin, mikä käsitys intiaaneilla on ja täytyy olla valkoihoisista, ylempirotuisista? Koska intiaanit ovat niin ylpeitä, korostetusti sitä, heitä täytyy rasittaa ja tuntua ikävältä, että osaamattomat ja heikkolahjaiset ja -voimaiset valkonaamat saavat kaiken ja heille, alkuperäiskansalle jää vain hyljeksittyjen osa.

Intiaani kääntää selkänsä ja menee pensaiden välistä syvemmälle rannan tiheikköön. Hetken mielijohteesta Joe astelee perässä. Siellä on vain muutaman yardin päässä se toteemi tai hautatarha tai alttari, jonka intiaanit ovat pystyttäneet ja koonneet. Joe on käynyt siellä ensimmäisen kerran monta vuotta sitten, mutta hän ei muista siinä olleen ennen mitään aitausta suojaamassa ja rajaamassa tätä pyhää paikkaa.

Intiaanien pyhäkkö, jolla ei ole taatusti yhteyttä kristinuskon kanssa eikä kirkon ja pappien kanssa. Täällä harjoitetaan epäjumalien ja henkien palvontaa. Loitsuja. Mitä lie? Joe ei ole mielestään ahdasmielinen, mutta hän ei ole toisaalta kunnon uskovainenkaan. Hän antaa uskovaisten olla ja tehdä omat asiansa mieleisellään tavalla, mutta ei ole tuntenut koskaan vetoa sitä seuraa kohtaan.

Savu nousee nuotiosta. Ensimmäiset liekit syttyvät ja toinen intiaaneista, joka kyyristelee savun vieressä, lisää kuivien korsien päälle pieniä puunpirstoja ja oksia. Hän ei ole huomaavinaan Kentucky-Joeta. Se intiaani, joka toi vitsakset tiikerien päitä varten, asettuu polvilleen toteemipaalun eteen, joka ei kohoa mihinkään ylhäiseen korkeuteen, vaan on vain muutaman jalan pituinen, karkea tukki. Puu on saanut monia kolhuja. Sitä on veistetty. Koska sheriffi mainitsi tiikerien riehuneen rantaa pitkin, Joelle tulee mieleen, että jäljet voivat olla peräisin tiikerien kynsistä. Urat hohkavat tuoreuttaan muuta puuainesta vaaleampina. Ne eivät näytä puukolla tai kirveellä kaiverretuilta, vaan ovat tosiaan todennäköisesti kissapetojen tekosia.

Joe ei sano mitään. Hän ajattelee, että pohjimmiltaan hän taitaa olla enemmän näiden alkuasukkaiden heimoa, näiden etäinen sukulainen ennemmin kuin minkään Cal Habbardin tai sheriffin veriveli. Suomalaiset ovat erikseen ja ovat olleet aina. Näillä laajoilla preerioilla ja isoilla jokivarsilla on eroteltu tarkkaan englantilaiset ja ranskalaiset toisistaan, irlantilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset tai oikeammin pohjoismaalaiset ja sitten suomalaiset. Näiden lisäksi on vähän venäläisiä, juutalaisia suurin osa, muutamia kotimaastaan karkotettuja italialaisia ja vähiten espanjalaisia. Ja mustat, neekerit lisänä, mutta heistä ei kukaan tiedä eikä välitä eikä puhu, mistä maasta he ovat kotoisin.

Amerikkalaiset. Vaikka Kentucky-Joe on yksi heikäläisiä, yksi amerikkalainen muiden joukossa, hän sylkäisee sille nimitykselle. Cal Habbard, sheriffi ja heidän tavoin lähes kaikki tämän kaupungin oppimattomat ja yksinkertaiset asukkaat asennoituvat, suhtautuvat ja pitävät häntä vieraana tulokkaana. He vaistoavat, että hän ylenkatsoo heitä paikallisia ja saa sen seurauksena osansa heidän vihastaan.

Tai ehkä se näkyy minusta liian selvästi, Joe ajattelee. Hän ei osaa pelata niin kuin muut. Hän on liian rehellinen ja läpinäkyvä siihen, niin rehellinen, ettei ole saanut edes vaimoa itselleen.

Katsoessaan näitä kahta intiaania omissa, hiljaisissa askareissaan Kentucky-Joe miettii, pitäisikö hänen etsiä itselleen intiaanivaimo. Tai ei tätä etsitty, vaan hänen pitäisi mennä ostamaan nuori intiaanityttö itselleen. Hänen pitäisi viedä päällikölle lahjaksi ja maksuksi hevonen. Tai ehkä nykyisin ei voinut enää käyttää hevosta tähän tarkoitukseen, mutta hän voisi tarjota jotain muuta, teettää vaikka räätälillä puvun päällikön mittojen mukaan ja kengät, uuden hatun. Sen lisäksi hän voisi hakea kannun viinaa.

Joe ravistaa päätään. Vitsaksen tehnyt intiaani oikoo toteemipaalun takaisin suoraksi. Hän pudottaa pieniä kiviä tolpan juureen tueksi ja lyö niitä isommalla murikalla syvemmälle multaiseen maaperään. Sen lisäksi hän laulaa kaiken aikaa yksitoikkoista serenadiaan. Jumalienlepyttämislaulu. Voisiko se olla jokin sellainen?

Aidalla, riu'ulla toteemin takana ja vierellä on oksien ja naulojen varaan ripustettuja vaatteita. Yhdet mokkasiinit tai mokkasiinipari on toteemin toisella puolella ja toisella valkoisen miehen cowboy-saappaat, jotka ovat päätyneet intiaanien käyttöön. Puhkikävellyt tomuiset ja pölyiset saappaat. Kuinka kauan ne ovat mahtaneet olla täällä?

Joe muistaa kuulleensa lapsuudessaan tarinoita Suomen mustalaisista, että nämä hautaavat kuolleidensa mukana kaikki menehtyneen vaatteet. Se heimo ei luovuta vainajan vaatteita elävien käyttöön. Sinne menevät haaskoon samaan kuoppaan hienot puvut ja kiiltävät lakeerikengät. Varmaan joitain kerettiläisiä, köyhempiä mustalaisia houkuttaisi kaapata itselleen jokin tällainen hyvä ja käyttämättömäksi jäänyt vaateparsi.

Kentucky-Joe ei ole nähnyt itse tällaisia hautaanpanoja, mutta hän on kuullut kertomuksia ja pystyy uskomaan puheiden pitävän paikkansa. Mustalaiset ovat kaukaisessa Suomessa olleet samanlaisessa syrjityssä osassa kuin nämä intiaanit täällä ja heillä on samanlaisia tapoja. Köyhiä surkimuksia, joilla ei ole kerrassaan muuta jäljellä kuin ylenmääräinen ylpeytensä ja kunniantuntonsa ja joka sekin nousee näkyviin vain silloin, kun he ovat turvallisesti omiensa kesken. Valkoiset saattavat ruoskia ja piiskata heitä eivätkä he nouse vastarintaan, mutta kun he pääsevät yöllä omille nuotioilleen, he ovat täynnä pidätettyä, pyhää vihaa.

Ehkä sheriffi ei ole niin väärässä, jos hän kuvittelee, että nämä kaksi intiaania voisivat käydä yksinäisen valkolaisen kimppuun.

Joe tajuaa, että kuollut intiaani makaa siinä pensaan juurella katveessa. Hän hätkähtää huomatessaan sen. Vainajan intiaaniveljet ovat nostaneet tämän ilmeisesti tarkoituksella varjoon ja pois näkösältä. Vainaja on ojennettu suoraksi selälleen, mikä ei ole taatusti kuolinkamppailun jälkeinen asento. Saappaat ovat poissa. Ne ovat ne siinä toteemipaalun vieressä. Ja hattu puuttuu. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Eilen, kun sää lämpeni, kävimme metsässä keräämässä suppilovahveroita. Kumisaappaissa. Ihmisiä telineillä on Kalle Päätalon esikoisteos, vuodelta 1958. Luin sen sen jälkeen, kun olin lukenut ensin Iijoki -muisteluksista, mitä kaikkea hankaluutta ja vääntöä ja kääntöä liittyi tähän käsikirjoitukseen. Historiaa myös siinä mielessä, millaista kustannustoimittajan työ on ollut viisikymmentäluvulla. Kun valikoin nuoruudessani naapurin kirjahyllystä Viimeinen savotta -teoksen, en tiennyt mitään Kalle Päätalo -nimisestä kirjailijasta. Olinkohan viidentoista. Siinä iässä lukee jotenkin syvemmin tai keskittyminen on parempaa, vaikka se voi johtua yhtä hyvin siitä, että maailma ei ole vielä tylsistyttänyt ihmistä. Ei ole oppinut tavoille. Lapsi ja nuori katsoo elämää ja kaikkea avoimin silmin, innostuneesti ja on täysillä mukana. Siinä iässä ei ole tullut vielä kyyniseksi. Viimeinen savotta kolahti heti. Vau, löytyy hyviä suomalaisiakin kirjailijoita. Veijo Meri, esimerkiksi, taisi olla silloin minulle vielä liian kova pala? Päätalo kirjoitti minun nuoren makuuni, laveasti ja rehevästi ja hauskasti.

 

Terveisiä Taavetista

  

Aste pakkasta. Arkiaamu. Jatkan Kalle Päätalosta. Olen lukenut Iijoki -sarjaa alusta muutamia osia, osin jopa kolmeen kertaan. Koska sarjan kirjoittaminen vei yli neljännesvuosisadan, sitä ei voinut odottaa, että se olisi ollut valmiina olemassa, kun alkoi lukea ensimmäistä osaa. Ei tiennyt tietenkään myös, kuinka pitkä sarjasta tulisi ja saisiko kirjailija urakkansa päätökseen? Ennen Iijoki -saagaa olin lukenut ainakin Selkosen kansaa, ehkä Myrsky Koillismaassa -teoksen, Viimeisen savotan ja Kairankävijän, Mustan lumen talven ja Höylin miehen syksyn ja jonka viimeksi mainitun luin jokin aika sitten uudestaan ja petyin kirjaan. Samoihin aikoihin otin kirjahyllystämme ennen lukemattoman Kallen kirjan, Oman katon alle. Iijoki -sarjaa. Luin sen enkä ihastunut. Ajattelin, että se voi johtua aiheesta. Tapahtumapaikka siinä on Tampere eikä kaira Iijoen latvavesillä. Epäröin silti tarttua Viimeiseen savottaan. Halusin, että tämä nuoruuden ensikokemukseni Kalle Päätalon kirjoihin, säilyisi yhtä upeana kuin se elää muistoissani. En halunnut sotkea sitä vettä. Tein sen myönnytyksen itselleni, että menin kirjastossa Päätalon hyllylle, siellä sitä on luettavaa ja Viimeinen savotta löytyi ja luin ensimmäiset rivit. En lainannut sitä vielä silloin, minulla oli toinen lukukirja kesken, mutta seuraavalla kirjastoreissulla lainasin. Olen lukenut Viimeisen savotan puoliväliin ja pidän siitä, selkeästi enemmän kuin Oman katon alle -historiikista.

 

Terveisiä Taavetista

  

Minulla on kokemuksia kirjoista, jotka olen lukenut uudestaan vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin. Yleensä olen pettynyt. Zane Greyn Rajaseudun henki oli jännä kirja, kun luin sen penskana. Hankin sen uudestaan käsiini muutama vuosi sitten ja luin tarinan. Siellä oli mainintana muun muassa kuolemaa pahempi kohtalo. Mietin mitähän se on ollut minun keskenkasvuisen päässäni, joka elin lukiessani ja muutenkin jonkinmoista satua? No, rakentelinpahan omiani. Dostojevskin Rikos ja rangaistus oli väkevä lukukokemus. Olin ehkä viidentoista, kun luin sen. Palasin kirjaan neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Se ei ollut eikä tuntunut läheskään samalta. Alunperin lukemani oli ollut Hollon käännös ja tämä seuraava Konkan, molemmat varmasti laatutyötä, mutta kun luin Rikoksen ja rangaistuksen kolmannen kerran vain pari vuotta tämän epäonnisen toisen lukukerran jälkeen, valikoin varmuuden vuoksi Hollon suomennoksen ja nyt pidin siitä jälleen. Kalle Päätalon kirjoissa löysin saman vian, on se itsessäni tai ei: Kun kuuntelin kolme, neljä vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla haastattelua yhdestä Päätalosta tehdystä tutkimuksesta, haastattelija kysyi, löytyykö tutkijan silmin Kalle Päätalon kirjoista jokin teos, joka olisi voinut jäädä kirjailijalta vaikka kirjoittamatta? Eli harhalaukaus, ajattelin. Höylin miehen syksy. Lainasin kirjan. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä ja pidin siitä. Se oli lujaa ja hyvää Päätaloa. Nyt kun luin sen toistamiseen, totesin sen varsin kehnoksi, en tekstiasultaan, vaan sisällöllisesti. En pitänyt siitä enää.

Tiikerintalja(8)

 >>>jatkuu>>>   

Joe näkee summittaisesti, mikä pitää hevosen ja miehen jatkuvassa, rauhattomassa liikkeessä ja ponnistelemassa: Nämä vetävät köydestä. Köysi on taatusti sama vyyhti, jonka sheriffi kaappasi mukaan heidän lähtiessään tähän jahtiin. Köysi on pingottuneena, kireänä miehestä ja ratsusta myllyn puolelle veteen, jossa vesi pärskyy ja vaahtoaa, paksu, puolen ranteen vahvuinen nuora, josta sheriffi pitää kiinni. Hän on kiepauttanut sen vapaan pään satulannupin ympäri, tiukannut siihen ja pitää nyt hevosineen vastaan. Köysi laskeutuu viistoon kireänä ja vonkuvana alas veteen, jossa loiskuu ja pärskyy. Samalla lailla ongensiima voi olla kiristyneenä, jos koukussa on kiinni iso vonkale, joka kiskoo kalastajaa ja siimaa ja kalastaja saalistaan. Kentucky-Joe tietää, että tällä kertaa köyden päässä ei ole kala vaan tiikeri. Vielä pahempi. Juuri niin kuin hän on odottanut ja olettanut. Sheriffi ja hevonen, ratsu ja mies sen selässä ovat täydessä työssä ja jatkuvassa liikkeessä kiskoessaan köydestä, roikkuen siinä kiinni ja antaen tempoa itseään. Tai eivät nämä anna minkään tapahtua, vallitse sen suhteen eivätkä määrää miltään osin tilanteen kulkua. Tapahtuminen ei ole erikoisemmin kai kenenkään hallinnassa. Tai jos tiikeri on kiinni köyden päässä, niin kuin täytyy olla, se on se tekijä, joka määrää viime kädessä mitä tapahtuu ja kuka tekee mitäkin.

Tällaiset ajatukset ja huomiot välähtävät yhtenä, nopeana oivalluksena Joen päässä. Seuraavassa hetkessä, kun Cal Habbard on siirtynyt hevosineen sivummalle ja koska polku leviää rannan aukeamaksi, Kentucky-Joe näkee esteettömämmin tämän sekavan vyörytyksen. Sellainen sana tuntuu kuvaavimmalta. Sitä hän käytti jälkeenpäin mielessään ja myös aina myöhemmin, kun muisteli tätä tapahtumaa: Tiikerijahti, joka päättyi lopulta vyörytykseen.

Sheriffin hevonen kaatuu nurin. Se ei ole tarpeeksi raskas ja painava taakka tiikerin repivän raivon edessä. Tiikeri saa tempaistua hevosen ruhon ensin pitkäkseen ja alkaa nykiä eläintä sen jälkeen pitkin maankamaraa tai yrittää sitä. Hevonen panee vastaan. Sheriffi putoaa tai hyppää puolittain sivummalle tantereeseen, tekee alastullessaan kömpelön kuperkeikan ja satulanupissa kiinni oleva köysi kiskoo ja riepottelee satulaa ja siihen kiinni kytkettyä hevosen ruhoa. Eläimen mahan ali kiristetty hihna kestää tai on kestänyt toistaiseksi. Hevosen muuhun ruhoon nähden hoikat koivet nousevat ylös ja valahtavat alas tahdikkaasti. Veto ei lopu eikä hellitä hetkeksikään. Hevosen suusta roiskuu vihreää vaahtoa. Se korskuu ja kääntelehtii kunnes köysi irtoaa viimein ja livahtaa saman tien näkymättömiin. Köysinuora menee liukkaasti kuin käärme pakenisi kuumalta kalliolta. Sheriffin ratsu ponnistelee ja hypähtää jalkeille ja syöksyy häntä huiskuen Cal Habbardin ja Kentucky-Joen hevosten luo turvaan. Heiveröisemmät puunvesat ryskyvät nurin sen etumusten alla.

Joe pyöräyttää oman ratsunsa suitset tiukasti kouransa ympäri ja lipuu alas satulasta. Hän lähtee kävelemään jalan eteenpäin ja hevonen seuraa perässä. Sheriffi on noussut seisomaan. Hän katsoo ränniä, joka vie myllylle. Tiikeri näkyy uivan vedessä. Tai se ajelehtii. Eläin on joutunut virran vietäväksi. Keltamustat raidat erottuvat aina vilahdukselta silloin tällöin, vaikka kissapedon pää painuu tasaisin välein upoksiin pinnan alle ja nousee sieltä taas pintaan. Se taistelee virtaa vastaan. Kentucky-Joe huomaa, että toinen tiikeri on myös veden varassa. Se pitää kaksin vahvoin käpälin kiinni puisesta ponttoonista ja sulun alisesta verkosta.

”Ne on molemmat kiinni samassa köydessä”, sheriffi huohottaa katkonaisesti, yhtä paljon itsekseen kuin Joelle vieressään. Sheriffin hengitys käy työläästi äskeisen ponnistuksen jäljiltä.

”Karkasiko hevonen?” hän huolehtii ja katsoo taakseen pusikonrintaan. Siellä hänen yleensä säyseä ratsunsa seisoo puoliksi piilossa lehvästön keskellä, pää virran suuntaan.

Joe kääntää katseen takaisin sulkutukkeja vasten takertuneeseen tiikeriin. Hän ei näe köyttä sen ympärillä, mutta kuvittelee, että se on näkymättömissä veden pinnan alla. Tiikeri on raapinut kynsillään itsensä kuiville vain puolittain. Toinen tiikeri, joka kamppailee virran vuolteessa, saa ponnisteltua taas ison päänsä veden pintaan. Joe käsittää, että tämä iso kissapeto on jäänyt kiinni johonkin. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt ajautua jo myllylle asti, mutta eläin pysyy paikoillaan veden virtaamassa, vesi virtaa päin sen päätä ja painaa sen upoksiin.

”Se hukkuu”, Cal Habbard sanoo.

Hän on laskeutunut myös ratsun selästä ja seisoo katsomassa sheriffin ja Kentucky-Joen vieressä.

”Ammuitko sä sitä?” Cal Habbard kysyy.

”En. Pitäisi varmaan ampua ja päästää se tuskistaan.”

Virran uomaan kiipeliin jäänyt tiikeri on painunut taas näkymättömiin. Joe katsoo toista tiikeriä. Se pysyttelee yhä takiaisena kiinni liukkaissa, limottuneissa sulkutukeissa, mutta nyt Joe huomaa, että se roikkuu siinä sivuttain, että jokin vetää sitä sivusuuntaan.

”Ne jäivät samaan köyteen”, sheriffi toistaa.

Hän kertoo, että yritti heittää lasson silmukan toisen pedon kaulaan, mutta se jäi kiinni toisesta tassustaan ja alkoi sen jälkeen kieriä ja singahdella ympäri rantaa kuin sähikäinen ja silloin köysi sotkeentui toisen kissapedon ympärille, minkä jälkeen ne raivosivat molemmat, juuri niin kuin raivohullut, kunnes tassustaan ansaan jäänyt eläin loiskahti veteen. Sen jälkeen hevonen kaatui.

”Kaikki tapahtui hetkessä”, sheriffi päivittelee. ”En ole nähnyt milloinkaan mitään tällaista.”

”Se hukkui”, Joe sanoo.

Virtaan ajautunutta tiikeriä ei näy enää. Joe pitää silmällä virran vuolletta, tuijottaa pitkään ja siirtää katseen viimein siihen toiseen kissaeläimeen.

”Se vie tuon toisenkin mennessään”, Cal Habbard sanoo. ”Me menetettiin ne molemmat.”

Joesta kuulostaa kuin sanoihin sisältyisi syytös. Hänen ja sheriffin vika, että näin kävi. Hän odottaa, että sheriffi sanoisi jotain puolustuksekseen, mutta tämä pysyy vaiti.

Tiikeri, joka on painunut upoksiin, ei ole noussut vieläkään pintaan. Se on hukkunut, sille ei mahda mitään. Vesivirta painaa ja riuhtoo sitä ja toinen tiikeri taistelee tätä painoa vastaan. Se joutuu antamaan periksi. Eläimen vahvat tassut hartioita myöten ja pää ovat vielä näkyvissä veden pinnan yläpuolella. Sitten se yrittää toista ratkaisua, lähtee epätoivoisena uimaan ja pyrkimään rantaan, mutta heti, kun tiikeri irrottaa kynnet puusta, se painuu kokonaan veden alle. Sen jälkeen se pomppii mennä myllyränniä alas. Pää nousee välillä ylös vedestä, vajoaa pinnan alle, nousee näkyviin ja vajoaa taas.

Intiaanit ovat menneet katsomaan sivummalle pensaikkoon omaa toveriaan. Sheriffi ja Cal Habbard menevät perässä. Kentucky-Joe seuraa kauempaa. Hän näkee Habbardin antavan molemmille intiaanimiehille jonkin kolikon, kääntyy ja palaa Joen luo hevoselleen.

”Kuollut”, hän sanoo. ”Annoin heille korvauksen, että hautaavat vainajan.”

Cal Habbard katsoo myllyä kohti. Hänen huulensa puristuvat yhteen tiukaksi viivaksi.

”Nuo tiikerit pitää kai nostaa pois tuolta myllyn tuutista?” Kentucky-Joe kysyy.

Habbard katsoo häntä silmiin: ”Saat pitää. Tällä puheella saat pitää ne, jos haluat.”

Hän astuu sivummalle hevosensa luo, joka ottaa muutaman taka-askeleen miehen lähestyessä.

Pelkää, Joe ajattelee. Eläin muistaa saaneensa ruoskaa ja kannuksista.

Sheriffi, Kentucky-Joe ja molemmat intiaanit heidän kanssaan vetävät porukalla tukkikeksien avulla ja tiikerien ympärille kietoutuneista köysistä kiskoen eläimien raadot kuivalle maalle. Hevoset ovat siinä hyvänä apuna vetojuhtina. Joe pelkää hieman sitä mahdollisuutta, että tiikerit tai jompikumpi niistä saattaisi olla vielä hengissä tai virota ja hyökätä kimppuun, mutta molemmat kissapedot ovat elottomia.

Sheriffi irrottaa köyden ja alkaa vyyhteä sitä kiepiksi.

”Saanko mä sen lainaan?” Joe kysyy. ”Palautan kyllä.”

”Sopii.”

Intiaanit alkavat suolistaa ja nylkeä tiikereitä ja Kentucky-Joe menee opastamaan heitä. Hän löytää pitkävartisen kirveen myllystä ja lyö vanhaa ajopuun runhoa vasten kummankin eläimen pään poikki kaulasta irti ruumiista. Se vaatii monta iskua. Tiikerinpäät pyörivät kedolle tallaantuneeseen multaan ja hiekkaan, mikä tuntuu pyhäinhäväistykseltä.

Tein typerästi, Joe tajuaa saman tien, liian myöhään, mutta ei sano ajatustaan ääneen.

Sheriffi työntää hatun takaraivolle.

”Teit sillä lailla?”

Siinä vaiheessa Joe näkee mielessään lattialle levitetyt kaksi tiikerintaljaa, joissa olisi ollut molemmissa päät kiinni ja kaikki raajat levällään kuin hypyn jälkeen. Mutta hän ei ajatellut niitä alunperin minään mattoina, vaan seinälle ripustettavina taljoina. Ne eivät olleet metsästyskoristeita, jotka ovat esillä ampujansa ja kaatajansa kunniaksi.

Joe käyttää samaa puunrunhoa uudelleen, kun hän lyö tiikerien tassunluut poikki hieman käpälien yläpuolelta niin, että tassut jäävät roikkumaan taljan varaan, turkki viillettynä auki ranteen kohdalta sisäpuolelta. Kahdeksan käpälää. Hän sanoo intiaanimiehille hoitavansa käpälät ja taljat muutenkin nylkemisen jälkeen, mutta intiaanit saavat pitää tiikerien lihat ja luut päitä lukuun ottamatta.

Kun he ovat selvittäneet ja päättäneet tämän karkean paloittelutyön ja osituksen, toinen intiaaneista ottaa runhonpalan käsiinsä Joen jaloista, laskeutuu sen kanssa vesirajaan ja alkaa pestä puuta puhtaaksi verestä ja lihanriekaleista. Hän laulaa samalla tai joikaa. Niin kuin lappalainen, Joe ajattelee.

”Mikä sille tuli?” hän kysyy ääneen, puoliksi itseltään ja samalla sheriffiltä, joka seisoo siinä vieressä yleisönä.

Lainvartija on yhä paikalla Kentucky-Joen hienoiseksi harmiksi. Hän ei kaivannut tätä. Hänelle olisi sopinut paremmin, että sheriffi olisi ratsastanut pois yhdessä Cal Habbardin kanssa tai lähtenyt viimeistään sen jälkeen, kun he olivat teutaroineet porukalla painavat tiikerinruhot kuivalle tantereelle.

Katsellessaan puunrunhoa huolellisesti puhdistavaa intiaania Joe ajattelee sitä selitystä, että ehkä sheriffi pelkää intiaanien käyvän kahteen mieheen hänen, Joen kimppuun? Milloin viimeksi intiaaneja oli tarvinnut pelätä? Joe ei edes muista sitä. Mutta kieltämättä intiaanin joikuminen ja valituslaulu kuulostaa karmealta. Joelle tulee seuraavana mieleen, että intiaani suree varmaan kaveriaan. Sitä sen täytyy olla.

”Se puunpätkä oli niiden kalmistosta”, sheriffi selittää.

”Niinkö?” Joe vastaa. ”En huomannut sellaista.”

”Tiikerit ovat pirstoneet sen.”

Lainvalvoja riisuu hatun päästä. Hän kaivaa housunliitingistä ison, ryppyisen nenäliinan ja pyyhkii hien kasvoiltaan ja päästään ennen kuin asettaa hatun takaisin.

”Tämä oli kolmas tai neljäs myllyllä kuollut punanahka”, hän huomauttaa.

Kentucky-Joe ymmärtää kuulemansa vasta hetkeä myöhemmin.

”Mitä teet päille?” sheriffi kysyy.

”Keitän. Laitan kallot näytteille.” 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Perjantaita. Kolme kuukautta jouluun. Luin eilen aamupäivällä uudistamani Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen läpi. Olin tyytyväinen siihen tai ainakin luulen niin. Tekstissä oli ehkä kymmenen kirjoitusvirhettä ja muutamassa kohdassa oli parantamisen varaa. Tällaiset seikat ja huomiot sekoittavat lukukokemusta. Eli otan tekstin esiin ja korjaan ja parantelen sitä ja sen jälkeen luen sen läpi uusin innoin. Toissapäivänä rohkaisin mieleni ja tartuin Kalle Päätalon Viimeinen savotta -romaaniin. Luin sen ensimmäisen ja edellisen kerran viisikymmentä vuotta sitten. Innostuin silloin tästä tekstistä ja huomasin nyt ilahtuen, että teksti on säilyttänyt vetonsa. En erehtynyt tuntemuksissani silloin lapsuuden ja nuoruuden välimailla.