Syyskuu päättyy. Lainasimme hienosta Luumäen pääkirjastosta Kalle Päätalon Pato murtuu -teoksen. Eilen oli vuorossa Kaunis kesäpäivä -blogissa Tiikerintalja(9) -postaus, mutta tänä aamuna palaan Päätaloon. Olen lukemassa Viimeinen savotta -romaania sivulla neljäsataakuusikymmentä. Loppukiemurat edessä. Eilen tuli mieleen, että en ollut välttämättä edes viidentoista, kun luin sen ensimmäisen kerran. Mainitsin aiemmin, että kirja teki minuun modernin vaikutuksen. Koin sen rakenteen silloin kiehtovana. Välillä oli seurannassa sairas, vanha, kuoleva minähenkilö ja sitten siirros penskaikään, nuoruuteen ja miehuusvuosiin, taas takaisin vanhan äijärähjän vaiheisiin ja muutamien sivujen tai pitemmän tekstikatkelman jälkeen jälleen paluu menneeseen. Kalle Päätalon kieli oli suoraa ja konstailematonta ja siinä oli runsaasti uudissanoja, sellaisia sanoja ja sanontoja, joita en ollut kuullut kenenkään käyttävän ja joita ei ollut tullut vastaan lukemissani nuorten- ja seikkailukirjoissa. Kirjaston lastenosaston kirjat olivat tosin siinä vaiheessa jääneet jo taakse. Aikamuodot vaihtelivat Päätalon kirjoituksessa mielenkiintoisesti. Minä -kertoja oli välillä korostetusti tässä hetkessä, preesensissä ja sitten tuli jatkoa, jossa oli muistoja toisilta ajoilta, imperfektissä tai pluskvamperfektissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti