Terveisiä Taavetista

   

Eilen, kun sää lämpeni, kävimme metsässä keräämässä suppilovahveroita. Kumisaappaissa. Ihmisiä telineillä on Kalle Päätalon esikoisteos, vuodelta 1958. Luin sen sen jälkeen, kun olin lukenut ensin Iijoki -muisteluksista, mitä kaikkea hankaluutta ja vääntöä ja kääntöä liittyi tähän käsikirjoitukseen. Historiaa myös siinä mielessä, millaista kustannustoimittajan työ on ollut viisikymmentäluvulla. Kun valikoin nuoruudessani naapurin kirjahyllystä Viimeinen savotta -teoksen, en tiennyt mitään Kalle Päätalo -nimisestä kirjailijasta. Olinkohan viidentoista. Siinä iässä lukee jotenkin syvemmin tai keskittyminen on parempaa, vaikka se voi johtua yhtä hyvin siitä, että maailma ei ole vielä tylsistyttänyt ihmistä. Ei ole oppinut tavoille. Lapsi ja nuori katsoo elämää ja kaikkea avoimin silmin, innostuneesti ja on täysillä mukana. Siinä iässä ei ole tullut vielä kyyniseksi. Viimeinen savotta kolahti heti. Vau, löytyy hyviä suomalaisiakin kirjailijoita. Veijo Meri, esimerkiksi, taisi olla silloin minulle vielä liian kova pala? Päätalo kirjoitti minun nuoren makuuni, laveasti ja rehevästi ja hauskasti.