Minulla on kokemuksia kirjoista, jotka olen lukenut uudestaan vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin. Yleensä olen pettynyt. Zane Greyn Rajaseudun henki oli jännä kirja, kun luin sen penskana. Hankin sen uudestaan käsiini muutama vuosi sitten ja luin tarinan. Siellä oli mainintana muun muassa kuolemaa pahempi kohtalo. Mietin mitähän se on ollut minun keskenkasvuisen päässäni, joka elin lukiessani ja muutenkin jonkinmoista satua? No, rakentelinpahan omiani. Dostojevskin Rikos ja rangaistus oli väkevä lukukokemus. Olin ehkä viidentoista, kun luin sen. Palasin kirjaan neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Se ei ollut eikä tuntunut läheskään samalta. Alunperin lukemani oli ollut Hollon käännös ja tämä seuraava Konkan, molemmat varmasti laatutyötä, mutta kun luin Rikoksen ja rangaistuksen kolmannen kerran vain pari vuotta tämän epäonnisen toisen lukukerran jälkeen, valikoin varmuuden vuoksi Hollon suomennoksen ja nyt pidin siitä jälleen. Kalle Päätalon kirjoissa löysin saman vian, on se itsessäni tai ei: Kun kuuntelin kolme, neljä vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla haastattelua yhdestä Päätalosta tehdystä tutkimuksesta, haastattelija kysyi, löytyykö tutkijan silmin Kalle Päätalon kirjoista jokin teos, joka olisi voinut jäädä kirjailijalta vaikka kirjoittamatta? Eli harhalaukaus, ajattelin. Höylin miehen syksy. Lainasin kirjan. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä ja pidin siitä. Se oli lujaa ja hyvää Päätaloa. Nyt kun luin sen toistamiseen, totesin sen varsin kehnoksi, en tekstiasultaan, vaan sisällöllisesti. En pitänyt siitä enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti