Tiikerintalja(9)

 >>>jatkuu>>>    

”Saatko kaiken kulkemaan?” 

”Saan.”

”Mä lähden. Näemme.” 

”Näemme.”

Sheriffi astelee hevosensa luo. 

Joe kääntyy takaisin taljojen puoleen. Hän levittää toisen niistä pohjaksi, karvapuoli maata vasten ja asettaa toisen nahan maassa olevan päälle niin, että nyljetyt puolet tulevat vastatusten ja käärii niistä yhden pitkän rullan taivuttaen käpälät sen sisään. Hän sitoo paketin molemmista päistä sheriffin jättämällä köydellä katkomatta sitä ja jättää lopun kiepistä maahan odottamaan. Hänen on helppo nyörittää tämä käärö mattona satulan taakse ja kuljettaa sillä keinoin.

Seuraavaksi Joe kaivaa ja puhdistaa puukolla tiikerien päät. Hän leikkaa ja viiltelee irti kurkkulihat nahkaan asti, poistaa kielet ja kuopii enimmät osat aivoja. Hän ei pyri tekemään kovin hyvää eikä tarkkaa työtä. Koska ei halua tahria lainaköyttä pahemmin vereen, hän käy uudestaan myllyn sisällä, löytää muutamia pitkiä, sepän takomia nauloja ja myös litteän, ruostuneen, hylätyn näköisen vanneraudan kaaren. Hän olettaa, että sitä on käytetty pitämään säkin suuta auki, kun jauho varisee alas myllyn tuutista.

Vanne on poikkinainen. Se on viskattu myllyn nurkkaan muun sekalaisen roskan joukkoon. Joe ottaa sen, palaa ulos teurastuspaikalle ja työntää raudan toisen tiikerinpään kaula-aukosta sisään ja ulos suusta, hampaiden välistä ja ottaa ja liittää toisen tiikerinpään siihen seuraksi. Mutta rauta on niin puhkiruostunut ja pehkuuntunut, että se katkeaa, kun hän yrittää taivuttaa vanteen päähän jonkinmoiset väkäset yhdistämään sen lenkiksi. Eläinten päät valahtavat takaisin tantereelle.

Siinä vaiheessa toinen, vähäpuheinen intiaani tulee ja viskaa maahan, päitten viereen malliksi nuoresta puunvesasta katkaistut, tuoreet seipäänpätkät tai vitsakset.

”Kiitos”, Kentucky-Joe kiittää. Hän ymmärtää olleensa tyhmä. Hän epäilee, että intiaanit pitävät häntä varmaan heikkolahjaisena ja hemmoteltuna, huonona ja taitamattomana käsistään. Hän ei ole ajatellut koskaan syvemmin, mikä käsitys intiaaneilla on ja täytyy olla valkoihoisista, ylempirotuisista? Koska intiaanit ovat niin ylpeitä, korostetusti sitä, heitä täytyy rasittaa ja tuntua ikävältä, että osaamattomat ja heikkolahjaiset ja -voimaiset valkonaamat saavat kaiken ja heille, alkuperäiskansalle jää vain hyljeksittyjen osa.

Intiaani kääntää selkänsä ja menee pensaiden välistä syvemmälle rannan tiheikköön. Hetken mielijohteesta Joe astelee perässä. Siellä on vain muutaman yardin päässä se toteemi tai hautatarha tai alttari, jonka intiaanit ovat pystyttäneet ja koonneet. Joe on käynyt siellä ensimmäisen kerran monta vuotta sitten, mutta hän ei muista siinä olleen ennen mitään aitausta suojaamassa ja rajaamassa tätä pyhää paikkaa.

Intiaanien pyhäkkö, jolla ei ole taatusti yhteyttä kristinuskon kanssa eikä kirkon ja pappien kanssa. Täällä harjoitetaan epäjumalien ja henkien palvontaa. Loitsuja. Mitä lie? Joe ei ole mielestään ahdasmielinen, mutta hän ei ole toisaalta kunnon uskovainenkaan. Hän antaa uskovaisten olla ja tehdä omat asiansa mieleisellään tavalla, mutta ei ole tuntenut koskaan vetoa sitä seuraa kohtaan.

Savu nousee nuotiosta. Ensimmäiset liekit syttyvät ja toinen intiaaneista, joka kyyristelee savun vieressä, lisää kuivien korsien päälle pieniä puunpirstoja ja oksia. Hän ei ole huomaavinaan Kentucky-Joeta. Se intiaani, joka toi vitsakset tiikerien päitä varten, asettuu polvilleen toteemipaalun eteen, joka ei kohoa mihinkään ylhäiseen korkeuteen, vaan on vain muutaman jalan pituinen, karkea tukki. Puu on saanut monia kolhuja. Sitä on veistetty. Koska sheriffi mainitsi tiikerien riehuneen rantaa pitkin, Joelle tulee mieleen, että jäljet voivat olla peräisin tiikerien kynsistä. Urat hohkavat tuoreuttaan muuta puuainesta vaaleampina. Ne eivät näytä puukolla tai kirveellä kaiverretuilta, vaan ovat tosiaan todennäköisesti kissapetojen tekosia.

Joe ei sano mitään. Hän ajattelee, että pohjimmiltaan hän taitaa olla enemmän näiden alkuasukkaiden heimoa, näiden etäinen sukulainen ennemmin kuin minkään Cal Habbardin tai sheriffin veriveli. Suomalaiset ovat erikseen ja ovat olleet aina. Näillä laajoilla preerioilla ja isoilla jokivarsilla on eroteltu tarkkaan englantilaiset ja ranskalaiset toisistaan, irlantilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset tai oikeammin pohjoismaalaiset ja sitten suomalaiset. Näiden lisäksi on vähän venäläisiä, juutalaisia suurin osa, muutamia kotimaastaan karkotettuja italialaisia ja vähiten espanjalaisia. Ja mustat, neekerit lisänä, mutta heistä ei kukaan tiedä eikä välitä eikä puhu, mistä maasta he ovat kotoisin.

Amerikkalaiset. Vaikka Kentucky-Joe on yksi heikäläisiä, yksi amerikkalainen muiden joukossa, hän sylkäisee sille nimitykselle. Cal Habbard, sheriffi ja heidän tavoin lähes kaikki tämän kaupungin oppimattomat ja yksinkertaiset asukkaat asennoituvat, suhtautuvat ja pitävät häntä vieraana tulokkaana. He vaistoavat, että hän ylenkatsoo heitä paikallisia ja saa sen seurauksena osansa heidän vihastaan.

Tai ehkä se näkyy minusta liian selvästi, Joe ajattelee. Hän ei osaa pelata niin kuin muut. Hän on liian rehellinen ja läpinäkyvä siihen, niin rehellinen, ettei ole saanut edes vaimoa itselleen.

Katsoessaan näitä kahta intiaania omissa, hiljaisissa askareissaan Kentucky-Joe miettii, pitäisikö hänen etsiä itselleen intiaanivaimo. Tai ei tätä etsitty, vaan hänen pitäisi mennä ostamaan nuori intiaanityttö itselleen. Hänen pitäisi viedä päällikölle lahjaksi ja maksuksi hevonen. Tai ehkä nykyisin ei voinut enää käyttää hevosta tähän tarkoitukseen, mutta hän voisi tarjota jotain muuta, teettää vaikka räätälillä puvun päällikön mittojen mukaan ja kengät, uuden hatun. Sen lisäksi hän voisi hakea kannun viinaa.

Joe ravistaa päätään. Vitsaksen tehnyt intiaani oikoo toteemipaalun takaisin suoraksi. Hän pudottaa pieniä kiviä tolpan juureen tueksi ja lyö niitä isommalla murikalla syvemmälle multaiseen maaperään. Sen lisäksi hän laulaa kaiken aikaa yksitoikkoista serenadiaan. Jumalienlepyttämislaulu. Voisiko se olla jokin sellainen?

Aidalla, riu'ulla toteemin takana ja vierellä on oksien ja naulojen varaan ripustettuja vaatteita. Yhdet mokkasiinit tai mokkasiinipari on toteemin toisella puolella ja toisella valkoisen miehen cowboy-saappaat, jotka ovat päätyneet intiaanien käyttöön. Puhkikävellyt tomuiset ja pölyiset saappaat. Kuinka kauan ne ovat mahtaneet olla täällä?

Joe muistaa kuulleensa lapsuudessaan tarinoita Suomen mustalaisista, että nämä hautaavat kuolleidensa mukana kaikki menehtyneen vaatteet. Se heimo ei luovuta vainajan vaatteita elävien käyttöön. Sinne menevät haaskoon samaan kuoppaan hienot puvut ja kiiltävät lakeerikengät. Varmaan joitain kerettiläisiä, köyhempiä mustalaisia houkuttaisi kaapata itselleen jokin tällainen hyvä ja käyttämättömäksi jäänyt vaateparsi.

Kentucky-Joe ei ole nähnyt itse tällaisia hautaanpanoja, mutta hän on kuullut kertomuksia ja pystyy uskomaan puheiden pitävän paikkansa. Mustalaiset ovat kaukaisessa Suomessa olleet samanlaisessa syrjityssä osassa kuin nämä intiaanit täällä ja heillä on samanlaisia tapoja. Köyhiä surkimuksia, joilla ei ole kerrassaan muuta jäljellä kuin ylenmääräinen ylpeytensä ja kunniantuntonsa ja joka sekin nousee näkyviin vain silloin, kun he ovat turvallisesti omiensa kesken. Valkoiset saattavat ruoskia ja piiskata heitä eivätkä he nouse vastarintaan, mutta kun he pääsevät yöllä omille nuotioilleen, he ovat täynnä pidätettyä, pyhää vihaa.

Ehkä sheriffi ei ole niin väärässä, jos hän kuvittelee, että nämä kaksi intiaania voisivat käydä yksinäisen valkolaisen kimppuun.

Joe tajuaa, että kuollut intiaani makaa siinä pensaan juurella katveessa. Hän hätkähtää huomatessaan sen. Vainajan intiaaniveljet ovat nostaneet tämän ilmeisesti tarkoituksella varjoon ja pois näkösältä. Vainaja on ojennettu suoraksi selälleen, mikä ei ole taatusti kuolinkamppailun jälkeinen asento. Saappaat ovat poissa. Ne ovat ne siinä toteemipaalun vieressä. Ja hattu puuttuu. 

>>>jatkuu>>>