Tiikerintalja(8)

 >>>jatkuu>>>   

Joe näkee summittaisesti, mikä pitää hevosen ja miehen jatkuvassa, rauhattomassa liikkeessä ja ponnistelemassa: Nämä vetävät köydestä. Köysi on taatusti sama vyyhti, jonka sheriffi kaappasi mukaan heidän lähtiessään tähän jahtiin. Köysi on pingottuneena, kireänä miehestä ja ratsusta myllyn puolelle veteen, jossa vesi pärskyy ja vaahtoaa, paksu, puolen ranteen vahvuinen nuora, josta sheriffi pitää kiinni. Hän on kiepauttanut sen vapaan pään satulannupin ympäri, tiukannut siihen ja pitää nyt hevosineen vastaan. Köysi laskeutuu viistoon kireänä ja vonkuvana alas veteen, jossa loiskuu ja pärskyy. Samalla lailla ongensiima voi olla kiristyneenä, jos koukussa on kiinni iso vonkale, joka kiskoo kalastajaa ja siimaa ja kalastaja saalistaan. Kentucky-Joe tietää, että tällä kertaa köyden päässä ei ole kala vaan tiikeri. Vielä pahempi. Juuri niin kuin hän on odottanut ja olettanut. Sheriffi ja hevonen, ratsu ja mies sen selässä ovat täydessä työssä ja jatkuvassa liikkeessä kiskoessaan köydestä, roikkuen siinä kiinni ja antaen tempoa itseään. Tai eivät nämä anna minkään tapahtua, vallitse sen suhteen eivätkä määrää miltään osin tilanteen kulkua. Tapahtuminen ei ole erikoisemmin kai kenenkään hallinnassa. Tai jos tiikeri on kiinni köyden päässä, niin kuin täytyy olla, se on se tekijä, joka määrää viime kädessä mitä tapahtuu ja kuka tekee mitäkin.

Tällaiset ajatukset ja huomiot välähtävät yhtenä, nopeana oivalluksena Joen päässä. Seuraavassa hetkessä, kun Cal Habbard on siirtynyt hevosineen sivummalle ja koska polku leviää rannan aukeamaksi, Kentucky-Joe näkee esteettömämmin tämän sekavan vyörytyksen. Sellainen sana tuntuu kuvaavimmalta. Sitä hän käytti jälkeenpäin mielessään ja myös aina myöhemmin, kun muisteli tätä tapahtumaa: Tiikerijahti, joka päättyi lopulta vyörytykseen.

Sheriffin hevonen kaatuu nurin. Se ei ole tarpeeksi raskas ja painava taakka tiikerin repivän raivon edessä. Tiikeri saa tempaistua hevosen ruhon ensin pitkäkseen ja alkaa nykiä eläintä sen jälkeen pitkin maankamaraa tai yrittää sitä. Hevonen panee vastaan. Sheriffi putoaa tai hyppää puolittain sivummalle tantereeseen, tekee alastullessaan kömpelön kuperkeikan ja satulanupissa kiinni oleva köysi kiskoo ja riepottelee satulaa ja siihen kiinni kytkettyä hevosen ruhoa. Eläimen mahan ali kiristetty hihna kestää tai on kestänyt toistaiseksi. Hevosen muuhun ruhoon nähden hoikat koivet nousevat ylös ja valahtavat alas tahdikkaasti. Veto ei lopu eikä hellitä hetkeksikään. Hevosen suusta roiskuu vihreää vaahtoa. Se korskuu ja kääntelehtii kunnes köysi irtoaa viimein ja livahtaa saman tien näkymättömiin. Köysinuora menee liukkaasti kuin käärme pakenisi kuumalta kalliolta. Sheriffin ratsu ponnistelee ja hypähtää jalkeille ja syöksyy häntä huiskuen Cal Habbardin ja Kentucky-Joen hevosten luo turvaan. Heiveröisemmät puunvesat ryskyvät nurin sen etumusten alla.

Joe pyöräyttää oman ratsunsa suitset tiukasti kouransa ympäri ja lipuu alas satulasta. Hän lähtee kävelemään jalan eteenpäin ja hevonen seuraa perässä. Sheriffi on noussut seisomaan. Hän katsoo ränniä, joka vie myllylle. Tiikeri näkyy uivan vedessä. Tai se ajelehtii. Eläin on joutunut virran vietäväksi. Keltamustat raidat erottuvat aina vilahdukselta silloin tällöin, vaikka kissapedon pää painuu tasaisin välein upoksiin pinnan alle ja nousee sieltä taas pintaan. Se taistelee virtaa vastaan. Kentucky-Joe huomaa, että toinen tiikeri on myös veden varassa. Se pitää kaksin vahvoin käpälin kiinni puisesta ponttoonista ja sulun alisesta verkosta.

”Ne on molemmat kiinni samassa köydessä”, sheriffi huohottaa katkonaisesti, yhtä paljon itsekseen kuin Joelle vieressään. Sheriffin hengitys käy työläästi äskeisen ponnistuksen jäljiltä.

”Karkasiko hevonen?” hän huolehtii ja katsoo taakseen pusikonrintaan. Siellä hänen yleensä säyseä ratsunsa seisoo puoliksi piilossa lehvästön keskellä, pää virran suuntaan.

Joe kääntää katseen takaisin sulkutukkeja vasten takertuneeseen tiikeriin. Hän ei näe köyttä sen ympärillä, mutta kuvittelee, että se on näkymättömissä veden pinnan alla. Tiikeri on raapinut kynsillään itsensä kuiville vain puolittain. Toinen tiikeri, joka kamppailee virran vuolteessa, saa ponnisteltua taas ison päänsä veden pintaan. Joe käsittää, että tämä iso kissapeto on jäänyt kiinni johonkin. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt ajautua jo myllylle asti, mutta eläin pysyy paikoillaan veden virtaamassa, vesi virtaa päin sen päätä ja painaa sen upoksiin.

”Se hukkuu”, Cal Habbard sanoo.

Hän on laskeutunut myös ratsun selästä ja seisoo katsomassa sheriffin ja Kentucky-Joen vieressä.

”Ammuitko sä sitä?” Cal Habbard kysyy.

”En. Pitäisi varmaan ampua ja päästää se tuskistaan.”

Virran uomaan kiipeliin jäänyt tiikeri on painunut taas näkymättömiin. Joe katsoo toista tiikeriä. Se pysyttelee yhä takiaisena kiinni liukkaissa, limottuneissa sulkutukeissa, mutta nyt Joe huomaa, että se roikkuu siinä sivuttain, että jokin vetää sitä sivusuuntaan.

”Ne jäivät samaan köyteen”, sheriffi toistaa.

Hän kertoo, että yritti heittää lasson silmukan toisen pedon kaulaan, mutta se jäi kiinni toisesta tassustaan ja alkoi sen jälkeen kieriä ja singahdella ympäri rantaa kuin sähikäinen ja silloin köysi sotkeentui toisen kissapedon ympärille, minkä jälkeen ne raivosivat molemmat, juuri niin kuin raivohullut, kunnes tassustaan ansaan jäänyt eläin loiskahti veteen. Sen jälkeen hevonen kaatui.

”Kaikki tapahtui hetkessä”, sheriffi päivittelee. ”En ole nähnyt milloinkaan mitään tällaista.”

”Se hukkui”, Joe sanoo.

Virtaan ajautunutta tiikeriä ei näy enää. Joe pitää silmällä virran vuolletta, tuijottaa pitkään ja siirtää katseen viimein siihen toiseen kissaeläimeen.

”Se vie tuon toisenkin mennessään”, Cal Habbard sanoo. ”Me menetettiin ne molemmat.”

Joesta kuulostaa kuin sanoihin sisältyisi syytös. Hänen ja sheriffin vika, että näin kävi. Hän odottaa, että sheriffi sanoisi jotain puolustuksekseen, mutta tämä pysyy vaiti.

Tiikeri, joka on painunut upoksiin, ei ole noussut vieläkään pintaan. Se on hukkunut, sille ei mahda mitään. Vesivirta painaa ja riuhtoo sitä ja toinen tiikeri taistelee tätä painoa vastaan. Se joutuu antamaan periksi. Eläimen vahvat tassut hartioita myöten ja pää ovat vielä näkyvissä veden pinnan yläpuolella. Sitten se yrittää toista ratkaisua, lähtee epätoivoisena uimaan ja pyrkimään rantaan, mutta heti, kun tiikeri irrottaa kynnet puusta, se painuu kokonaan veden alle. Sen jälkeen se pomppii mennä myllyränniä alas. Pää nousee välillä ylös vedestä, vajoaa pinnan alle, nousee näkyviin ja vajoaa taas.

Intiaanit ovat menneet katsomaan sivummalle pensaikkoon omaa toveriaan. Sheriffi ja Cal Habbard menevät perässä. Kentucky-Joe seuraa kauempaa. Hän näkee Habbardin antavan molemmille intiaanimiehille jonkin kolikon, kääntyy ja palaa Joen luo hevoselleen.

”Kuollut”, hän sanoo. ”Annoin heille korvauksen, että hautaavat vainajan.”

Cal Habbard katsoo myllyä kohti. Hänen huulensa puristuvat yhteen tiukaksi viivaksi.

”Nuo tiikerit pitää kai nostaa pois tuolta myllyn tuutista?” Kentucky-Joe kysyy.

Habbard katsoo häntä silmiin: ”Saat pitää. Tällä puheella saat pitää ne, jos haluat.”

Hän astuu sivummalle hevosensa luo, joka ottaa muutaman taka-askeleen miehen lähestyessä.

Pelkää, Joe ajattelee. Eläin muistaa saaneensa ruoskaa ja kannuksista.

Sheriffi, Kentucky-Joe ja molemmat intiaanit heidän kanssaan vetävät porukalla tukkikeksien avulla ja tiikerien ympärille kietoutuneista köysistä kiskoen eläimien raadot kuivalle maalle. Hevoset ovat siinä hyvänä apuna vetojuhtina. Joe pelkää hieman sitä mahdollisuutta, että tiikerit tai jompikumpi niistä saattaisi olla vielä hengissä tai virota ja hyökätä kimppuun, mutta molemmat kissapedot ovat elottomia.

Sheriffi irrottaa köyden ja alkaa vyyhteä sitä kiepiksi.

”Saanko mä sen lainaan?” Joe kysyy. ”Palautan kyllä.”

”Sopii.”

Intiaanit alkavat suolistaa ja nylkeä tiikereitä ja Kentucky-Joe menee opastamaan heitä. Hän löytää pitkävartisen kirveen myllystä ja lyö vanhaa ajopuun runhoa vasten kummankin eläimen pään poikki kaulasta irti ruumiista. Se vaatii monta iskua. Tiikerinpäät pyörivät kedolle tallaantuneeseen multaan ja hiekkaan, mikä tuntuu pyhäinhäväistykseltä.

Tein typerästi, Joe tajuaa saman tien, liian myöhään, mutta ei sano ajatustaan ääneen.

Sheriffi työntää hatun takaraivolle.

”Teit sillä lailla?”

Siinä vaiheessa Joe näkee mielessään lattialle levitetyt kaksi tiikerintaljaa, joissa olisi ollut molemmissa päät kiinni ja kaikki raajat levällään kuin hypyn jälkeen. Mutta hän ei ajatellut niitä alunperin minään mattoina, vaan seinälle ripustettavina taljoina. Ne eivät olleet metsästyskoristeita, jotka ovat esillä ampujansa ja kaatajansa kunniaksi.

Joe käyttää samaa puunrunhoa uudelleen, kun hän lyö tiikerien tassunluut poikki hieman käpälien yläpuolelta niin, että tassut jäävät roikkumaan taljan varaan, turkki viillettynä auki ranteen kohdalta sisäpuolelta. Kahdeksan käpälää. Hän sanoo intiaanimiehille hoitavansa käpälät ja taljat muutenkin nylkemisen jälkeen, mutta intiaanit saavat pitää tiikerien lihat ja luut päitä lukuun ottamatta.

Kun he ovat selvittäneet ja päättäneet tämän karkean paloittelutyön ja osituksen, toinen intiaaneista ottaa runhonpalan käsiinsä Joen jaloista, laskeutuu sen kanssa vesirajaan ja alkaa pestä puuta puhtaaksi verestä ja lihanriekaleista. Hän laulaa samalla tai joikaa. Niin kuin lappalainen, Joe ajattelee.

”Mikä sille tuli?” hän kysyy ääneen, puoliksi itseltään ja samalla sheriffiltä, joka seisoo siinä vieressä yleisönä.

Lainvartija on yhä paikalla Kentucky-Joen hienoiseksi harmiksi. Hän ei kaivannut tätä. Hänelle olisi sopinut paremmin, että sheriffi olisi ratsastanut pois yhdessä Cal Habbardin kanssa tai lähtenyt viimeistään sen jälkeen, kun he olivat teutaroineet porukalla painavat tiikerinruhot kuivalle tantereelle.

Katsellessaan puunrunhoa huolellisesti puhdistavaa intiaania Joe ajattelee sitä selitystä, että ehkä sheriffi pelkää intiaanien käyvän kahteen mieheen hänen, Joen kimppuun? Milloin viimeksi intiaaneja oli tarvinnut pelätä? Joe ei edes muista sitä. Mutta kieltämättä intiaanin joikuminen ja valituslaulu kuulostaa karmealta. Joelle tulee seuraavana mieleen, että intiaani suree varmaan kaveriaan. Sitä sen täytyy olla.

”Se puunpätkä oli niiden kalmistosta”, sheriffi selittää.

”Niinkö?” Joe vastaa. ”En huomannut sellaista.”

”Tiikerit ovat pirstoneet sen.”

Lainvalvoja riisuu hatun päästä. Hän kaivaa housunliitingistä ison, ryppyisen nenäliinan ja pyyhkii hien kasvoiltaan ja päästään ennen kuin asettaa hatun takaisin.

”Tämä oli kolmas tai neljäs myllyllä kuollut punanahka”, hän huomauttaa.

Kentucky-Joe ymmärtää kuulemansa vasta hetkeä myöhemmin.

”Mitä teet päille?” sheriffi kysyy.

”Keitän. Laitan kallot näytteille.” 

>>>jatkuu>>>