Kahdeksan astetta lämmintä. Helena lähti sauvakävelylenkille. Unohdin mainita eilen postauksessa, että näimme toissapäivänä harmaahaikaran. Se oli toinen havainto tälle kevätkaudelle. Eilen meriharakka käyskenteli Pikku Huopalahden tuonpuoleisen kaislikon vesirajassa. Tavipari pyöri tässä rannassa sorsien kanssa. Nurmikoilla laidunsivat hanhet. Ensimmäinen vesille uskaltautunut meloja lipui kanootilla lahdella. Rannassa nostettiin paattia lavetille. Jatkoin eilen Gaz matkaan -käsikirjoituksen punamerkintäkorjauksia. Kävin läpi noin kaksisataa sivua ja käymättä on reilu sata sivua. Helena vietti aamun työpöytänsä ääreessä tekemässä akvarelleja. Päivemmällä hän kutoi sukkaa ja katsoi samalla jotain televisiosarjaa. Hän luki loppuun DeLillon ohuen opuksen Hiljaisuus ja jatkaa Anne Waldmanin runojen ja Kafkan Der Prozess -kirjan parissa. Minä olen loppupuolella Richard Hughesin kunnianhimoista teosta Kettu ullakolla, jonka piti olla kolmiosaisen maailmansotien välistä aikaa kuvaavan teoskokonaisuuden ensimmäinen osa. Hughes ehti kirjoittaa myös kakkososan valmiiksi, mutta se ei saavuttanut suosiota eikä sitä ole suomennettu. Nyt lukiessani tätä Kettu ullakolla -teosta, tunnen näiden sadan vuoden takaisten historiallisten tapahtumien ja henkilöiden vierauden. Yleensä luen mielelläni historiallisia romaaneja, mutta ehkä tässä kuvatussa aikakaudessa tuntuu vastenmieliseltä se, että ajaudutaan sotaan ja suureen selkkaukseen. Ikävää lukea sellaista. Tulee mieleen, että miten sitten tulevat kirjanlukijat arvioivat meidän aikaamme? Näyttääkö se vuosien takaisesta perspektiivistä siltä, että rauhan tavoitteleminen unohdettiin ja hylättiin ja täysimittainen varustelu käynnistyi? Voiko historiasta oppia? Pitääkö virheet tehdä aina uudestaan? Haluan uskoa, että nykyisen maailmanlaajuisen internetin aikana järki pääsee viimein voitolle ja perii voiton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti