Tipit(8)

Kahdeksas näyteteksti, vuodelta 2020, lisätty 30.4.20

>>>jatkuu>>>

Samat asiat toistuvat. Corgi tiesi sen hyvin. Sen koko elämä koostui keskenään samaa tyyppiä olevista päivistä. Ne olivat rutiineja. Väki suoritti niitä kurinalaisesti ja orjallisesti. Isäntä ei ollut maininnut sitä puolta ja piirrettä koskaan, mutta Emäntä kyllä.

”Kumpi tässä on kumman orja?” Emäntä kysyi kerran suoraan, kun he olivat kahden iltapissalla ja Corgi oli väkertänyt tujun tortun nurmikolle.

”Taivas”, Emäntä sanoi myös.

Corgi muisti sen hyvin, muisti, että käsitti Emännän sanat, vilkaisi taivasta ja totesi, että taivaanranta punersi näyttävästi, mutta tähdet eivät olleet tulleet vielä esiin eikä näkynyt kuuta.

”Taivas”, Emäntä huokaisi, aukoi muovipussia kädensuojaksi, kyykkäsi ja poimi kakkaran pois. Samalla tuli ajatus: ”Kumpi tässä on kumman orja?”

En tiedä, Corgi muisti oman mietteensä.

Emäntä jatkoi: ”Ihminen on hullu, kun ottaa koiran vaivoikseen. Siinä ei ole pienintä järkeä.”

Äänensävy oli sellainen, että Emäntä ei olisi puhunut niin, jos Tytöt tai jompikumpi näistä olisi ollut matkassa ja paikalla kuulemassa. Emäntä oli tarkka siitä, mitä voi puhua Tyttöjen kuullen ja mitä ei.

He menivät Isäntä tuuppien, työntäen lastenvaunuja edellä samoja katuja ja kadunkulmia kuin viimeksi eilen. Corgi-Lukukoira-Nuku teki parhaansa pysyäkseen vauhdissa mukana. Talutushihna, joka oli kiinni vaunujen kahvassa, nykäisi sitä tasaisin välein. Se oli outoa ja epätavallista. Talutushihnasta oli tullut ruoska, joka viuhui.

Jossain vaiheessa Isännän askellus tasaantui sentään onneksi ja vihdoin, vihdoin viimein ja hän palautui liki normaaliksi tai astetta normaalimmaksi. Isäntä pääsi puheen alkuun. Vasta silloin Corgi tajusi, mikä oli ollut sitä ennen toisin ja vialla: Isäntä harppoi mennä suu tukossa, kun normaalioloissa hän puhui kaiken aikaa. Liikkuessa sai puhua. Käveleminen oikein vaati sitä. Se kuului kävelemiseen, puheen harjoittaminen ja liikkuminen, siirtyminen paikasta toiseen.

”Niin kuoli Äiti. Niin kuoli, kuoli hän. Voi anteeksi, anteeksi. Minkä pahan tein? Onneksi Äiti kuoli vanhuuttaan. Lääkäri sanoi, että ennen tarkempaa tutkimusta, hän voi veikata, että sydän loppui. Lääkitys oli sellainen. Sydän pysyi lääkityksen voimalla ja avulla toiminnassa, pumppu jatkoi toimintaa niin kauan kuin pystyi, niin kauan kuin sydänlihas sai välttämätöntä happea ja sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Niin, niin.”

Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt puhuiko Isäntä tätä sille, puhuiko tarkoituksella vai oliko tämä itsetutkiskelua? Toisinaan Nuku oletti, että jokin yksittäinen edeltävistä piirteistä oli vallitseva, mutta toisinaan ja nyt muun muassa tuntui, että Isännän puheessa olivat mukana kaikki mahdolliset piirteet.

”Katkeraa aikaa. Jää nähtäväksi olisiko Äiti voitu pelastaa, jos sosiaalipuoli olisi toiminut niin kuin pitää ja ollut aktiivisempi asiassa? Syytös voi kohdistua sinne ja heihin. Ainakin moraalisesti. He ovat vastuullisia. Heillä on muuta, kyllä, tiedän, olen varma ja vakuuttunut eikä minulle tarvitse suoltaa sitä. Totta kai ihmisillä on muuta. Sitä on aina ja aina enemmän, jos tällainen köyhä menee ja tarvitsee apua ja tukea. Aina on muuta, tähdellisempää ja tärkeämpää. Asioita, jotka menevät edelle. On asioita ja asioita. Niistä ei ota selvää, mutta lääkäri sanoi aivan selvästi, että tämä oli odotettavissa kaikkenaan ja että se ei tullut yllätyksenä kenellekään. Ei yllätys kyllä, mutta olisin suonut silti Äidin elävän vielä. Monia asioita olisin suonut, monien asioiden olisin suonut olevan toisin, mutta Äiti on yksi. Eilen hän eli vielä, oli ja eli, puhui minulle ja tänään hän on ollut kuolleena yöstä tai illasta asti. Hän oli kylmennyt jo. Kaikki elämä oli paennut. Jäljellä on vain siunaaminen haudan lepoon.”

Isäntä vaikeni hetkeksi. Tällä kertaa hänen kävelyvauhtinsa ja -rytminsä ei muuttunut siitä. Tosin vauhti oli yhä edelleen Nukun kykyjen äärirajoilla. Nuku pisteli neljällä, onnettoman lyhyellä koivellaan minkä ehti ja Isäntä oli välinpitämätön eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ei katsahtanut, ei mitään. Hänelle ei ollut olemassa tällä hetkellä muuta kuin Äiti. Kuollut.

Puistikon kohdalla Isäntä palautui taas kerran, tilapäisesti järkiinsä, huomasi realiteetit, pysähtyi ja Nuku kyykkäsi, päästi pitkät kuset, nousi kyykkyasennosta ja nuuhkaisi peltipönttöä, joka oli siinä vierellä. Se ei ollut sähköä säteilevä, vaan betonijalustalla seisova pönttö, jossa hallitsivat koirien jättämät hajut. Ja sanomalehdet, painomuste ja muu, mutta niitä ei nähnyt.

Toimittaessaan asiaansa Corgi-Lukukoira-Nuku odotti kaiken aikaa ja oli valmiina sen varalta, että Isäntä nykäisisi jälleen hihnasta, nykäisisi lähdön merkiksi, muuttunut Isäntä, joka oli poissa tolaltaan. Se oli myös yksi niitä asioita ja olotiloja, joiden yhteydet Nuku tiesi ja oli kuullut varhemmin, siltä ajalta, kun se oli vielä Emännällä ja Tytöillä. Se oppi siellä paljon verbaalista.

”Mä menin siis täysin tolaltani”, Nuku muisti, että Emäntä sanoi toisinaan ja pudisti päätä.

”En tiedä itkeäkö vai nauraa? Myönnän, olen poissa tolaltani.”

Kun Emäntä päästi suustaan tällaisia lauseita, se oli ollut samantapaisessa tilassa ja mielentilassa kuin Isäntä näkyi olevan parhaillaan.

Corgi huomasi, että Isäntä meni uudestaan hiljaiseksi ja vaikeni. Se ei ollut välttämättä paha merkki tai välittömän pahan merkki, mutta Corgi ei pitänyt siitä, sillä siinä oli olemassa riskejä ilmassa. Isäntä katsoi kadun yli tai katua, nosti hetkeksi katseen ylemmäs, käänsi pään ensin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet juuri ja sen jälkeen toiseen suuntaan, melkein kuin olisi arvioinut kuinka pitkän matkan he olivat tulleet tähän mennessä? Näiden katseen suunnanvaihtojen yhteydessä Isännän kasvoille tuli uutta eloa ja virkeyttä. Sen sanallinen muoto oli myös Nukun tiedossa. Se oli keksimistä.

”Nyt mä keksin”, Isotyttö sanoi esimerkiksi aika usein, kun Nuku oli vielä Emännällä ja Tytöillä. Isotyttö oli silloin aina innoissaan. ”Mä keksin, mä keksin.”

Corgi lopetti haistelemisen ja keskittyi katsomaan Isäntää ja odotti mitä tämä sanoisi seuraavaksi tai mitä tapahtuisi?

”Pitää soittaa Veljelle. Niin pitää, ehdottomasti ja ensimmäisenä. Se oli unohtua. Mitä muuta pitäisi ja ei pitäisi?”

Isäntä katsoi vaihteeksi Corgia ikään kuin asia liittyisi siihen. Corgi vastasi katseeseen. Se yritti ymmärtää.

”Sillä lailla elämä menee. Asioita tapahtuu. Kun luulee, että näin on aina ja mikään ei muutu muuksi, se muuttuu kuitenkin. Muuttuu kerrasta. Muutokset ovat elämää. Elämässä itsessään on muutos, sen suunta vain on arvoitus. Sen ken tietää, sen tietää.”

Corgi kuunteli. Sille tämä oli isolta osin outoa kieltä. Toisinaan se ymmärsi melkein kaiken tai ymmärsi puolesta sanasta, mutta nyt se koki suuren voimattomuuden tunteen. Se ei tavoittanut eikä saanut kiinni Isännän ajatuksesta. Se oli huono koira, koska ei kyennyt jakamaan Isännän murheita ja olemaan niissä mukana ja apuna.

”Sen kerran. Yksi vaihtoehto olisi palata takaisin Äidille. Avain on.”

Siinä vaiheessa Isäntä vaikeni jälleen hetkeksi ja penkoi taskuja. He seisoivat yhä. Corgi tiedosti asian. He seisoivat ja odottivat. Ehkä se oli lupa? Ehkä heillä ei ollut asianmukaista lupaa jatkaa matkaa?

Isäntä helisytti avaimia, kaivoi sen jälkeen kellertävän lammaskarvan seasta kännykän ja katsoi sitä hetken.

”Ei riitä koskaan elämässä, koska elämässä ei riitä mikään. Me olemme kasvaneet näissä onnettomissa, takapajuisissa oloissa. Ne ovat tartuttaneet meidät ja tarttuneet meihin. Niiden koukkukynnet pitävät, oo pitävät. Olemme onnettomat yhdessä ja erikseen, nyt ja aina, tänään ja tästedes ja kun tätä on jatkunut ikuisuuksiin, se jatkuu silti.”

Mies, lastenvaunut ja koira lähtivät liikkeelle jalkakäytävää pitkin. Mies puhui ja vastaantulevat luulivat ja olettivat todennäköisesti, että yksinpuhuja puhui kännykkään ja luulivat ehkä myös, että vaunuissa oli lapsi kyydissä ja että lastenvaunut olivat kierrätystavaraa, sen takia niin kulahtaneet, mikä piti paikkansa, se kaikki näkyi avoimesti ja koira oli hihnan päässä, piti kiirettä lyhyine koipineen, suu auki, kieli lerppuen melkein asvaltissa kiinni, korvat tarkkarajaisina pystyssä ja koiransilmien huomio pysyen jalkakäytävässä edessä ja muka näkymättömään puhelimeen kiihkeästi ja purkauksina puhuvassa miehessä, joka otti pitkiä askeleita kuluneilla buutseillaan.

”Äiti pitää saattaa hautaan, tämä on selvää ja yhtä selvä on, että Veljelle pitää ilmoittaa ensi tilassa. Se on soitto Ruotsiin, ensimmäisen kerran, kun soitan sinne ja tuotan puhetta suomeksi suomalaisten kesken ruotsalaisilla linjoilla. Jos ajantaju pitää kutinsa ja jos maailma kiertyy yhä samaa, loputonta spiraalirataa, jota se on noudattanut ja piirtänyt tyhjyyteen vuosimiljoonat vuosimiljoonien perään, siitä on vähintään viisi vuotta täynnä, kun on nähty viimeksi. Veljet keskenään ja veljet erikseen. Toki Veli sanoi, että on turha odottaa häneltä mitään, niin tosi, mutta tämä Äidin asia menee tietenkin kaiken sellaisen ohi. Me muutumme. Ensin on silti pakko ladata lisää virtaa.”

He pysähtyivät tämän takia toisen kerran. Tai pysähtyivät ylipäätään. Toisen kerran tuli yhtäkkinen täyspysähdys ja jota Corgi-Lukukoira-Nuku ei osannut ennakoida. Se oli niin hämmästynyt, että se ei tajunnut alkaa edes haistella ympärilleen, vaan tuijotti odottaen Isäntää sivusta, tämän paikalleen juuttunutta hahmoa. Isäntä katsoi jalkakäytävää pitkin ja Corgi oletti joltain osin, että sieltä on tulossa tai siellä on edessä jokin vältettävä ja kartettava, mutta se ei ollut kuitenkaan mitään vakavaa tai todellista, sillä Isäntä pääsi uudestaan liikkeelle, lastenvaunut niiasivat, nitkahtivat, hihna kuristi Nukua kaulan ympäri ja se sai taas tassunsa uuteen lentoon.

”Niillä on Veljen puhelinnumero tai sen saa numerotiedustelusta. Molemmin päin homma etenee. Se on helppoa, kun on nykyisin näitä keinoja. Miten siinä tapauksessa ihmisen pää voi olla näin hatara? Kuin risutarha. Ei sentään risutarha, vaan risukarhi tai risuaita. Ihminen on pelkkä puupökkelö, jos vertaa avaruuden kehittyneempiin, vieraisiin sivilisaatioihin. Tietää vain mihin verrata ja suhteuttaa.”

Hakaniemi lähestyi. Nuku tunnisti paikan ja paikat. Tuttu reitti. He ylittivät jälleen yhden kadun, alas hypähtäen korkealta katukiveltä ajoradalle, yli mennen valkoisten viivojen poikki, yli ratikkakiskojen ja Isännän buutsit pitivät kopinaa ja narinaa ja vaunut vierivät turvallisina siinä vieressä. Seuraavaksi hypähdys toisen puolen jalkakäytävälle, kivireunus ja musta asvaltti molemmin puolin ja Isäntä hidasti hieman, hidasti niin paljon, että Corgi ehti katsoa miestä ja näki tämän katseen tutkivan talon seinustaa. Oli kuin Isäntä laskisi ikkunoita siinä.

Katua ylittäessä Isäntä oli ollut hiljaa niin kuin piti, mutta ei enää, kun he lähestyivät taloa, rakennusta, jossa he kävivät ja olivat aikansa myös eilen. Toimisto, Corgi totesi. He olivat menossa taas sinne.

”Jos tapahtuu, että pyydän jotain, auta. Muistuta minua laturista, jos pystyt. Siitä olisi iso apu. Sinä tunnet minut. Sillä ne, jotka ovat nähneet avun sitä tarvitessaan, ovat onnen oikealla puolella.”

Corgin oli tappava jano. Se tiesi kaiken aikaa, että juomakanisteri ja -kippo olivat lastenvaunujen kopassa. Vesi haisi sen kuonoon. Vesi haisi myös juoma-altaasta, jonka alla puolittain se istui ja odotti. Veden läheisyys pahensi tuntemusta. Helpotus oli melkein kuonon kosketeltavissa, mutta saavuttamattomissa.

Isäntä oli unohtanut sen tykkänään eikä Nuku voinut tehdä asialle mitään. Se oli sijaiskärsijä, niin paljon se ymmärsi. Sen ei olisi kuulunut kärsiä, siihen ei ollut syytä, mutta näin oli silti.

Kirjaa kantava nainen ei ilmestynyt käytävälle. Vanhempi mies näkyi lattiapinnan toisella puolella avoimesta ovesta. Mies istui tuolilla ja nojasi selkää taaksepäin. Tietokoneen välähtelevä ja vaihteleva loiste paljasti välillä miehen kasvot paremmin ja välillä ne jäivät hämärään. Siinä huonetilassa ei ollut valoja, vaikka muu osa Toimistoa sädehti valojen kirkkaudessa.

Corgi-Lukukoira-Nukua väsytti. Sen teki mieli paneutua pitkäkseen, mutta se ei tehnyt niin, koska Isäntä saattoi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä ja he lähtisivät ehkä taas liikkeelle. Se ei tiennyt eikä osannut arvioida kuinka kauan se oli odottanut tähän mennessä? Toisaalta tieto oli turha ja tarpeeton. Se ei olisi auttanut kuitenkaan mitään eikä vaikuttanut mihinkään. Syvällä kurkussa voimistui tunne siltä, että teki mieli uikahtaa, mutta tähän asti se oli pystynyt pitämään äänen sisällään.

Nuku aisti, että tämä päivä oli poikkeava, tavallisuudesta eroava. Ne asiat, jotka toistuivat ja olivat rutiinia, olivat helppoja käsitellä, kohdata ja sisäistää. Poikkeavat olivat toisin. Nuku ei tiennyt tarkkaa sanaa eikä ilmausta sille, mutta tunne oli lievä ahdistus, kun jokin ei mennyt niin kuin piti tai kun sitä ei kyennyt ennustamaan eikä ennakoimaan. Siihen ei pystynyt suhtautumaan rennosti. Sitä ei voinut jättää huomiotta ja silti asialle ei mahtanut mitään.

Se ei pystynyt rauhoittumaan eikä asettumaan aloilleen. Se oli stressaantunut.

Corgi huomasi, että se kuuli jälleen mielessään Emännän äänen: ”Mulle tulee stressi tuosta koirasta.”

Sama vaiva ja vika.

Corgi onnistui kiinnostumaan viimein valaistuksesta. Valaisimien rivi näkyi katossa. Rivi jatkui koko käytävän matkan. Ne valaisivat lattian tasaisesti. Se oli erilaista valoa kuin Kotona. Kotona oli jopa päivällä, valoisaan aikaan, hämärää Eteisessä korkeiden, huojuvien sanomalehti- ja aikakauslehtipinkkojen välissä. Kodissa oli eri henki kuin täällä. Kotona oli pientä ja ahdasta ja täällä toisin avaraa ja valoisaa.

Täällä oli samanlaista kuin pankissa, jossa he olivat asioineet pari kertaa. Nuku pääsi pankkiliikkeessä vain isoon tuulikaappihalliin asti lastenvaunujen kanssa, mutta se riitti.

Jano riipi.

Corgi veti kielen suuhun ja nielaisi. Kohta se ei pystyisi enää nielemään. Kuiva kärsimys, voi sentään.

Lattialla lastenvaunujen toisella puolella oli kännykkä latautumassa. Isäntä pani sen siihen heti ensimmäisenä. Corgi oletti, että se oli yksi syy, miksi Isäntä ei muistanut kaikkea muuta tärkeää ja kiireellistä. Isännän ajatukset hajautuivat ja teot ja ajatukset eivät menneet yksiin. Hiirenhäntä tuli seinärasiasta, jolla oli kaksi silmää kuin millä hyvänsä eläimellä tai ihmisellä. Se oli virtaa, Corgi oli perillä. Toimettomuuden kiusaus sai sen siirtymään lähemmäs latauksessa olevaa kännykänlituskaa ja haistamaan sitä. Känny kihelmöi sen kuonoa, vaikka Nuku piti väliä siihen. Känny oli elävä, vaikka toisaalta ei ollut. Sillä ja radiolla oli yhteinen emo. Corgi ei muistanut tai tiennyt miten se pitäisi ilmaista, mikä olisi oikea ilmaus, mutta sen mielessä känny ja radio vertautuivat samanlaisiksi. Niissä oli samaa hajua.

Isäntä ilmestyi käytävälle nahanhajuisine buutseineen. Corgi-Lukukoira-Nuku innostui ja nousi kaikille neljälle koivelleen. Viimein, Corgi ajatteli ja heilutti häntää. Sen teki mieli haukahtaa tervehdykseksi, mutta se nieli sen halun ja Isäntä tuli vaunujen viereen ja istui lattialle selin seinää vasten ja alkoi näpelöidä kännyä.

Corgi katsoi ja odotti ja seurasi. Se seisoi lähtövalmiina neljällä koivella, innokkaana ja elätteli samalla toivoa, että Isäntä huomaisi ja antaisi sille vihdoin vettä, seisoi ja odotti, katsoi ja odotti ja Isäntä asetti kännyn korvalleen ja katsoi käytävän yli. Corgi vilkaisi myös: Seinä.

”Veljesi soittaa, yllätyit varmaan.”

Isännän ääni oli outo, kuin ei se olisi Isäntä, joka oli äänessä, vaan joku muu. Nukun selkäkarvat nousivat melkein pystyyn. Sitä pelotti, arvelutti ja hämmästytti ja sitä kaikkea niin paljon, että se unohti hetkeksi jopa tappavan janon ja kuivuvan, kurjan kurkkunsa ja kirsunsa. Kaikki huusi vettä, mutta niin vain se unohti sen, kun Isännän ääni oli tuntematon ja sellaisena merkillinen ja vieras.

”Äiti on kuollut. Se asia.”

Isäntä puhui. Nuku näki sen ja kuuli, vaikka ääni oli vieras ja vieraan. Isäntä puhui ja vaikeni välillä mietteissään. Sitä jatkui vaikka kuinka kauan.

”Olen sosiaalitoimistossa.”

Hiljaisuus. Isännän katse harhaili, mutta ikävä kyllä kaikessa muussa kuin Corgissa. Isäntä ei katsonut edes vaunuja.

”Sosiaalitoimistossa odottavat sinun soittoasi. He tarvitsevat sen. He ottavat yhteyttä uskottuunmieheen, ottivat jo, mutta se ei poista sitä, että sun pitää soittaa.”

Taas Isäntä vaikeni.

”Nyt heti. Mieluummin saman tien. Tulin käytävälle soittamaan. Mulla on kännykkä latauksessa.”

Isäntä sulki suunsa, odotti ja toisti: ”Tulin käytävälle soittamaan.”

Corgi työnsi kuonon lähemmäs Isännän farkunlahjetta, kun tämä nousi ylös lattialta, mutta Isäntä ei huomannut elettä. Corgi katsoi, kun Isäntä käveli käytävää ja hävisi. Sen teki mieli uikuttaa. Sen teki mieli kuolla.

>>>jatkuu>>>