>>>jatkuu>>>
Neljä: Mikään ei
ole kuin ennen
Hesarin jono venyi
kiemuraisena puoliväliin korttelia. He ohittivat ja pääsivät sen
päähän ja ottivat oman paikkansa. Mies intiaanihatussa,
lammasvuorellinen farkkutakki päällä ja jaloissa kuluneet farkut
ja buutsit työnsi hapsuin koristeltuja lastenvaunuja, jotka olivat
selvästi tavarankuljetusrattaat, mutta silti samalla lastenvaunut ja
mukana täysikokoinen corgi pembroke, jonka turkki oli harjattu ja
jonka turkkiin oli solmittu kiinni samanlaisia hapsuja kuin
vaunuihin, sidottu jossain järjestyksessä tai sitä vailla.
He valtasivat paikan
jonon viimeisinä, hännillä, pysähtyivät siihen ja hetkeä
myöhemmin heidän taakseen tuli kaksi Isännän ikäpolven naista ja
Corgi haistoi pohjimmaisena viinan, sekaantuneena vuotovereen ja
jotain imelämpää ja mehukkaampaa. Isäntä ei ollut ottanut esiin
juomakanisteria ja kippoa. Corgi oli oppinut, että jakelujonossa ei
asetuttu tavanomaisesti aloilleen, leiriydytty, vaikka se oli ensin
samanlaista seisovaa paikallaanoloa.
”Monikuinen?”
toinen tuoksahtavista naisista kysyi. Ääni oli rohea ja samanlainen
kuin miehen.
Isäntä ei
vastannut. He eivät olleet liikkeellä, menossa, joten tämä oli
pätevä käyttäytymismalli.
”Hei?” nainen
kysyi uudelleen. ”Puhuin sulle. Kuuroko sä olet? Minkä ikäinen
lapsi on?”
Isäntä ei
vastannut, ei kääntynyt, ei katsonut naisia. Ei toista eikä
toista. Isäntä oli erottautunut tästä olotilasta. Corgi ei
tiennyt minne ja mitä Isäntä katsoi, osan aikaa jonon ohi
eteenpäin, osan aikaa ajoradalle ja sen yli, mutta Isäntä ei
katsonut naisia jonossa takanaan eikä muita takana odottavia, joita
oli tullut lisää ja tuli kaiken aikaa. Isäntä ei puhunut itse
eikä kuullut tai välittänyt kuulla muita.
”Pyöräytä
sätkä. Sulla on maailman näppärimmät sormet”, roheaääninen
nainen sanoi. Corgi ei tiennyt kelle vai puhuiko hän itsekseen,
mutta sitten se huomasi, että toinen tuoksunaisista otti pussin
esiin ja alkoi näpertää jotain siellä piilossa, pyöritteli ja
käänteli, rapisteli, nosti pussin naamansa peitoksi, pysyi niin
hetken, tukka heilahti, laski pussin takaisin alemmas eteensä ja
ojensi jonkin valkoisen pötkylän roheaääniselle.
”Tänks”, tämä
sanoi.
Corgi-Lukukoira-Nuku
oli seurannut Isännän ja muun ympäristön ohella erikseen koko
ajan naisia ja näiden tekemisiä siinä aivan takana,
kosketusetäisyydellä ja naiset olivat luoneet molemmat katseita
siihen, katsoneet Isäntää ja lastenvaunuja ja Corgia. Katseet
kiersivät kohteesta toiseen ja seuraavaan. Päättymätön katseiden
kierto. Se keskeytyi välillä ja alkoi uudestaan: Isäntä,
lastenvaunut, Corgi.
”Hienot vaunut.
Toivon, että mulla oli tollaset samanlaiset, kun mä olin viaton.”
Nainen puhui
itsekseen. Savu pöllähti. Se oli hyvää tupakan hajua. Se suikersi
Nukun kuonoon. Pian toinen nainen laittoi myös palamaan. Corgi piti
naisia silmällä, Isäntää ohessa ja jonon ohi kulkevia
jalankulkijoita. Katsomista oli paljossa. Jonossa oleminen oli
rauhatonta. Se teki levottomaksi. Corgi uskoi, että jokin toinen
koira, tottuneempi tai eriluonteinen, olisi pystynyt ottamaan
lunkimmin, asettunut pitkäkseen tai torkkumaan, mutta sen hermot
eivät sallineet sitä.
”Jos mulla olisi
koira”, roheaääninen nainen aloitti, keskeytti, imi välillä
savut ja jatkoi: ”En ymmärrä tuollaisia rusetteja.”
”Ei ne ole
rusetteja”, toinen tiesi.
”Mitä sitten?”
roheaääninen kysyi.
”Nauhoja.”
”Aivan sama.”
Joku mies pysähtyi
heidän kohdalla, Isännän eteen. Corgi kiinnitti huomion tähän.
Mies huojui silmin nähden, mitteli katseellaan Isäntää, vaunuja,
koiraa, jonottajia edessä ja takana, mietti ja yritti sanoa jotain.
Tämä ei ollut sulavasanainen mies, Corgi totesi mielessään.
”Hei, täällä on
vauva mukana. Päästäkää se jonon ohi.”
”Vitut
päästetään!” miesääni huusi takaisin. Corgi-Lukukoira-Nuku ei
nähnyt matalana huutajaa.
Roheaääninen
nainen Nukun takana naurahti ja vastasi huutelijalle: ”Tarkoitatko,
että me pääsemme etuilemaan?”
”Vitut!” huutaja
huusi taas ja rohearöheä nauroi edelleen. Siitä oli hauskaa. Ääni
oli sama karhea.
Ovet aukesivat
ilmeisesti jossain näkymättömissä, koska jono nytkähti ja pääsi
liikkeelle. Corgi valpastui, kun Isäntä tointui turtumuksesta,
tarttui lastenvaunujen sankaan ja siirsi niitä vierellään ja
viistosti edellään. Nuku, jonka hihna oli kiinni vaunuissa kulki,
töpötti mukana. Asvaltilla ja seinustassa oli paikoin hyviä
tuoksuja, mutta se ei pyrkinyt haistelemaan niitä, sillä
jonottaminen ei sallinut sitä.
He kulkivat pienen
matkan, pysähtyivät ja kulkivat taas. Kulku oli nytkähtelyä,
eteenpäin verkalleen muutaman metrin, pysähdys ja taas eteenpäin
muutaman metrin. Tämä jono oli erilainen kuin ratikassa, kun Corgi
oli kulkenut Emännän ja Tyttöjen kanssa ratikassa. Silloin jono
alkoi katoksen vaiheilta ja kun ratikka oli tullut ensin melkein
päälle, tullut kirskuen ja kalisten, sen jälkeen jono oli vienyt
sisälle ratikkavaunuun ja siellä oli jonotettu niin kauan kunnes
ovet avautuivat ja tuli oma vuoro ja he lähtivät ratikasta ulos.
Nuku ymmärsi, että siinä oli tärkeää ajoitus.
Jonottaminen kuului
arkipäiväisyyksiin. Nuku oli nähnyt esimerkiksi kaupan edessä,
että Emäntä joutui kassajonoon sillä aikaa, kun Tytöt olivat
huolehtineet siitä Emännän ollessa asioilla. Jono oli vuoron
odottamista ja omalla vuorolla sai tehdä sen mitä piti, mutta ei
muuten.
Hesarin pitkä jono
meni eteenpäin nytkähtelevänä mutkitellen ja polveillen ja Nuku
haistoi koko ajan monenmoisia hajahduksia. Parissa tapauksessa se
veti vainua myös pahasta kuolemasta, kalman läheisyydestä ja se
uikahti hieman, vaikka vaikeni saman tien.
Isäntä ei sanonut
tällä kertaa mitään, mutta roheaääninen nainen puhui. Hän
taisi olla yksi niitä suupaltteja, joista Isäntä oli maininnut.
”Anteeksi koira.
Astuinko hännälle?”
Kukaan ei vastannut
eikä sanonut mitään. Se taisi harmittaa tai ärsyttää roheaa:
”Jo on puheliasta porukkaa. Täällä ei ihminen saa ääntään
kuuluville.”
Edelleen kukaan muu
ei puhunut. Tai joku puhui jonossa taaempana, mutta se oli vain
selkiytymätöntä puheen ääntä.
Jono kiersi
syksyisen paljaitten puitten ali, ohi puisen kioskin ja tuli ovelle.
Siinä Isäntä pani vaunujen jarrut päälle ja komensi Nukua:
”Paikka.”
”Paikka”,
roheaääninen nainen kertasi, vaikka Corgi-Lukukoira-Nuku kuuli ja
ymmärsi Isännän viestin.
”Toivottavasti
saat koiranmuonaa”, rohea jatkoi puhetta, meni sen jälkeen sen
toisen naisen kanssa ohi. Sen jälkeen meni laiha, puhumaton nainen,
kaksi miestä, molemmat puhumattomina, vanha, kallisteleva mies, joka
levitti pahaa hajua. Kukaan ohittajista ei puhunut. Joku katsoi
koiraa. Jokaisen kohdalla Nuku kurotti kuonoa lähemmäs, mutta jono
meni ohi huomioimatta. Silti Nuku ei osannut istua aloilleen eikä
panna pitkäkseen. Se jatkoi peliään, kurotti kuonoa lähemmäs
aina, kun joku ohitti sen läheltä. Ei huomiota. Jono meni ja kukaan
ei huomioinut, kukaan ei puhunut.
Isäntä palasi
sisältä kassin kanssa, sulloi sen vaunujen koppaan sisälle ja
käänsi vaunut. Jono kulki vastaan. He menivät jonon läpi muutaman
kommentin kanssa, tulivat kadun laitaan, odottivat hetken ja
jatkoivat sen yli.
”Päivän saldona
saimme erinäisiä hiutaleita, kauraa, moniviljaa, mannasuurimoita,
näkkileipää, reikäleipä, hernekeittopurkki, mätitahnaa, mitä
vielä. Jotain oli vielä, se oli makaronia, kelpaa olla ja elää.
Sokeria. Kaikkia sattumia. Päiväykset ovat köyhän onni ja ilo.
Anna meidän pitää päiväyksemme.”
Äidin talo oli
siinä lähellä. Sen paikan nimi oli Vastapäätä. Heti kun Isäntä
kiskoi ulko-oven auki, kuolemanhaju huojahti vasten Corgin kuonoa. Se
oli vahva, ehdoton. Se sai kareet nousemaan selkään. Corgi pani
tassunsa tanaan ja alkoi vastustaa.
”Hei”, Isäntä
sanoi.
”Hei”,
uudestaan, kun Nuku pani yhä vastaan.
Taas Nuku ei
ymmärtänyt miten he menivät ovesta rappukäytävään sisälle,
sillä se piti tassut tanassa kaiken aikaa ja piti yhä eikä
välittänyt, vaikka Isäntä kiskoi kuinka hihnasta. Kurkkua
kuristi, se ei saanut henkeä, mutta mikään ei saisi sitä tulemaan
peremmälle.
”Hei”, Isäntä
sanoi kolmannen kerran ja Nuku kääntyi ja yritti kiskoa
lastenvaunuja ja Isäntää pois, takaisin ulos kadulle, mutta Isäntä
ei hellittänyt. Kaksi itsepäistä piti puoliaan.
”Mikä siellä
kiinnostaa? Haistoitko jonkin nartun. Tyhmä. Sinä olet narttu.”
Isäntä irrotti
hihnan lastenvaunujen sangasta ja Nuku luuli hetken, että he
menisivät ulos kahdestaan, hieman huilimaan, mutta isäntä sitoi
hihnan lyhyelle kiinni patteriin, irrotti kätensä, otteensa ja
katsoi kuinka pitkälle Corgi pääsi. Hihna ylsi yli metrin ovelle
päin ja Corgi käytti koko sen metrin.
”Pysytkö sä
siinä? Voiko sut jättää siihen yksin?”
Isäntä katsoi
hakien ympärilleen, mutta rappukäytävässä ei ollut muita, joten
Isännän katse palasi Nukuun, joka seisoi kaikilla neljällä
tassullaan, veto päällä ja katsoi yhtä aikaa ulko-ovea ja
Isäntää. Se seisoi puoliksi menossa.
”Pysytkö sä
siinä, vaikka joku tulisi tuosta ovesta?”
Corgilla ei ollut
kieltä millä vastata. Vaikka sillä olisi ollutkin, se ei olisi
tiennyt mitä vastata? Jos se vain pääsisi irti, se karkaisi heti
ovesta ulos. Se ei kestänyt tätä olotilaa, tätä rappukäytävää,
tätä pakahduttavaa kuoleman löyhkää. Se nosti kuonoaan hieman ja
ulvahti.
”Hiljaa!” Isäntä
älähti.
Corgi-Lukukoira-Nuku
ulvahti uudelleen, surkeana, voimatta muuta.
”Kita kiinni!
Hiljaa!”
Se toimi kuitenkin.
Hyvä. Isäntä tarttui uudelleen talutushihnan vetopäähän, aukoi
sen solmusta, pyöräytti sen lastenvaunujen kahvaan kiinni, mutta
teki siihen tällä kertaa lisäksi varmistavan solmun. Sen jälkeen
he palasivat rappukäytävän ovesta kadulle ja pysähtyivät siihen.
”Voi ihme. Sanopa
mitä me teemme nyt?” Isäntä kysyi itseltään, Corgilta ja
kaikilta. Mikään ei vastannut. Isäntä katsoi jalkakäytävää
oikeaan ja vasempaan, koiraa, joka vastasi katseeseen, tuijotti
kirkkain silmin, suu auki, vaaleanpunainen kieli roikkuen, katsoi ja
odotti.
”Mitä me teemme
nyt?” Isäntä toisti ja sama uudestaan: ”Mitä me teemme nyt?
Sano, mitä me teemme?”
Corgi ei tiennyt. Se
katsoi yhä Isäntää odottaen, odotti miehen päätöstä ja
ymmärsi tämän olevan levoton, kuin pistoksissa. Isäntä siirsi
vaunut jalkakäytävällä seinän viereen, toimi hetken, irrotti
otteensa niistä, katsoi vaunuja, käveli pois niiden luota ja koiran
ohi ja rapun ulko-oven ohi ja Nuku ajatteli, että Isäntä menee
jonnekin, mutta tämä kääntyi, teki täyskäännöksen, palasi,
käveli rappukäytävän ulko-oven ohi toiseen suuntaan, toiselle
puolelle ja pysähtyi. Levitti teatraalisesti molemmat kätensä ja
Corgi-Lukukoira-Nuku oli hetken aikaa varma, että Isäntä alkaa
esiintymisen ja ehkä niin olisi käynyt, jos auto ei olisi
parkkeerannut siihen edustalle, valkoinen umpipakettiauto, joka
anasti Isännän huomion: ”Poliisi.”
Corgi katsoi, kun
kaksi tumman syvänsinisiin haalariasuihin, näyttämöasuihin
pukeutunutta henkilöä, toinen narttu ja toinen uros - miten ne
näyttivät niin koirilta, mutta niin näyttivät - nousivat autosta
ja tulivat jalkakäytävälle. Toinen kiersi auton ja toinen tuli
siitä suoraan. Urospoliisi ei nostanut sentään jalkaa auton
renkaalle, vaikka Corgi ei olisi hämmästynyt asiaa. Se huomasi,
että molemmat haalariasuiset katsoivat sitä ja Isäntää
kiinnostuneina. Sen erotti silmistä. Siinä ei ollut mitään
peiteltyä eikä verhottua.
”Päivää”,
Narttupoliisi sanoi Isännälle.
Corgi ymmärsi, että
asu vaikutti ja teki sen, että tämä näytti ja vaikutti nartulta.
”Päivää”,
Isäntä vastasi.
Hän kutistui.
Nukusta näytti, että Isäntä pyrki tekeytymään pienemmäksi kuin
oli.
Narttupoliisi astui
vaunujen luo ja vilkaisi kopan sisälle. Yleensä ihmiset eivät
tehneet niin, mutta tämä teki. Nosti kopan peitettä ja katsoi ja
katsoi, silmäili, mutta ei työntänyt kättä vaunuihin sisälle.
”Ei lasta”, hän
sanoi. Nartun kasvot eivät hymyilleet, suu, mutta silmissä oli
hymy: ”Mitä koira?”
Corgi katsoi
takaisin. Se piti Nartusta välittömästi. Heillä oli tarvittava
yhteenkuuluvaisuus. Corgi päätteli, että Narttupoliisilla on
varmaan itsellään koira. Koiranomistajat ovat oma rotunsa.
Urospoliisi meni ja
avasi ulko-oven. Isäntä seisoi tätä lähellä, Uroksen toisella
puolen piilossa Corgilta ja toisella puolella oli yhä Narttu. Corgi
ja vaunut olivat rapunoven tällä puolella. Ovesta pyrki ulos sama,
isonisäinen nainen, joka oli jutellut Isännän kanssa eilen
Toimistossa, sosiaalihuollossa. Corgi muisti tämän. Poliisit,
nainen ja Isäntä alkoivat puhua kaikki toisilleen, yhtä aikaa ja
erikseen. Ilmeisesti tämä tapaaminen oli sovittu.
Puheet eivät olleet
pitkät ja ne katkesivat tavallaan, kun Isäntä voihkaisi: ”Voi,
tätä mä pelkäsin. Tätä mä pelkäsin kaiken aikaa. Mä tiesin,
että näin käy. Nuku ei suostunut tulemaan ylös. Mun olisi pitänyt
arvata siitä.”
Corgia nolotti
Isännän puolesta. Hän käyttäytyi koomisesti.
Narttupoliisi kysyi
jotain ja Isäntä puhui taas: ”Sillä on nimiä. Corgi. Lukukoira.
Nuku. Mikä vain niistä.”
”Haisiko siellä
koiran nenään?” Narttupoliisi puhui Corgille. Toisessa
tilanteessa Corgi olisi saattanut päästää jonkin äänen, mutta
se tunsi olonsa sekavaksi, kun liian moni ihminen puhui yhteen ääneen
ja nyt vaikutti myös se, että ulko-ovi oli auki ja kuoleman
kalmanhaju tuli tänne kadulle asti kuonoon. Se tuli sieltä ylhäältä
alas rappunen kerrallaan.
Teki mieli ulvoa.
Seuraavaksi ovi meni
onneksi kiinni ja ainoastaan Narttupoliisi jäi porukasta siihen
jalkakäytävälle ja puhui rauhallisella ja tyynnyttelevällä
äänellä Nukulle, puhui ja katseli välillä jalkakäytävää
molempiin suuntiin. Isäntää ja niitä muita ei näkynyt.
Tilanne ei ollut
kuitenkaan niin rauhallinen ja hallinnassa, että Nuku olisi pystynyt
asettumaan aloilleen. Se seisoi virkeänä, tarkkana ja odotti. Se
oli kuitenkin kiitollinen Nartun läsnäolosta, sillä se pystyi
katsomaan tätä ja olemaan vähän tämän turvissa.
”Poliisille tulee
näitä komennuksia”, Narttupoliisi selvitti asioita ääneen
Nukulle. ”Tänään on ollut poikkeuksellisen vilkas aamupäivä.
Yleensä aamupäivisin voi vetää lonkkaa, mutta tämä on jo kolmas
hälytys partiolle tähän mennessä.”
Corgi-Lukukoira-Nukulle
tuli parempi olo, tavallisempi olla, kun Narttu puhui näin pitkään
ja levollisesti. Kuin he olisivat vanhat tutut. Tilanne muistutti
sitä, kun Isäntä alkoi esittää, luki Raamattua ja runoja ja
lausui virsien säkeistöjä. Corgi havahtui kysymään itseltään,
oliko Narttupoliisi peräti Isännän sisko?
”Isäntä meni
käymään ylhäällä asunnolla. Asiat selviävät. Siellä on vanha
ihminen kuollut ja se tarkoittaa, että elävien sukulaisten kuuluu
tehdä kaikenlaista virallista, jotta vainaja saadaan ja voidaan
saattaa hautaan.”
Narttu ei surrut,
Corgi huomasi. Sureminen oli samantapaista kuin tolaltaan meneminen.
Isäntä esimerkiksi oli luontojaan surijatyyppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti