Repe(2)

 >>>jatkuu>>>  

PUOLI tuntia myöhemmin puhuttelu oli ohi ja samaan rahaan oli yksi elämäntie kuljettu loppuun. Leikkaus, joka irrotti minut työstä ja työpakosta. Asia selvä ja taputeltu valmiiksi. Seisoin kadulla vapaana ja olo tuntui oikeastaan hyvältä ja helpottuneelta. Tiesin, että järkevästi ajatellen tämä asia ei ollut millään muotoa hyvä eikä toivottava, mutta se tuntui silti mainiolta. Olin vapaa, vapaa menemään ja tulemaan.

Mieleen tuli heinäsirkka. Sitä kuunteli pienenä satua heinäsirkasta tai sitten se oli jokin Disneyn piirrosfilmi ja jossa heinäsirkka kunnostautui laiskottelemalla ja soittelemalla jouten koko kauniin kesän, kun toiset tekivät töitä. Kunnes koitti syksy ja toden hetki heinäsirkalle ja joka sai maksaa silloin karkean hinnan laiskottelustaan. Opettavainen tarina. Tai pelottava, ikävä. Säälitti se sirkka.

Ravistin tämän ajatuksen mielestä ja ajattelin sen sijaan kahta euroa, kahden euron kolikkoa taskun pohjalla ja tulevaa lopputiliä ja painelin suoraan lähikauppaan Kolmannen linjan kulmaan ja hain kylmäkaapista kaksi keskiolutta, toisen toiseen rotsintaskuun ja toisen toiseen. Siirryin kadun yli puistikkoon, vapaalle penkille ja join oluet. Katselin samalla ihmisiä riennoissaan, autoliikennettä, ratikoita, joita tuli ja meni, paloaseman rumaa rakennusta ja sen takana kohoavaa harmaakivistä Kallion kirkon tornia.

Se ei ollutkaan hyvä paikka, totesin. Oli vain hyväksi minulle, että sain loparit.

Kirkon läheisyys vaikutti. Kirkkorakennus kaatui kuvaannollisesti päälle. Äiti ehdotti silloin, kun olin juuri lopettanut koulun, että hakisin töihin kirkolle? Hän sanoi käyneensä puhumassa puolestani, mitä en uskonut täysin, mutta ehkä se piti paikkansa. Äiti oli lopulta oikeassa siinä, että sinnehän minä menin, kun aikaa kului ja pysyin siellä ja niissä töissä melkein puoli vuotta. Tajusin sen siinä istuessani, ajan kulun, kun mietteet kiersivät pään yläpuolella kuin jokin usvapilvi tai sarjakuvan kupla.

En mennyt kirkolle, seurakunnalle vielä silloin, ensi alkuun se tuntui vihoviimeiseltä työpaikalta ja -mahdollisuudelta, vaan katselin kaikenlaista muuta. Siihen se jäi. Seurasin sivusta ja kokeilin jotain. Yksi kokeilu oli sekin, kun menin siivousfirmaan hommiin. Minut pantiin pesemään ikkunoita. Työssä ei ollut sinänsä vikaa, mutta koin kestämättömänä sen, että kuljin tikkaiden kanssa ympäri Kallion kivijalkakuppiloita ja -kauppoja, ihmisten näkösällä ja vaikka se oli aamuduunia, ei helpottanut paljon, kun töihinmenijät alkoivat parveilla jalkakäytävillä.

Muistin toisen kerran, kun lähdin aktiivisena metrolla ja bussilla Vuosaareen telakalle. Tarkoitus oli pyytää päästä sinne työharjoitteluun. Sellainen idea tuli jostain. Menomatka metrossa meni hyvin. Erinomaisesti. Olin vauhdissa, innostunut ja henkeä täynnä. Olin valmis puhumaan itseni sisälle firmaan, palkkalistoille, hoidin tämän rekrytoinnin itse siinä sivussa, ennakkoon metron keinuessa Kulosaaren läpi Itäkeskukseen ja sillan yli Vuosaareen. Mutta kun jatkoin liityntäbussissa perille, muiden mukana ja kun bussi jurrasi päättärille ja duunarit tai alimman tason duunarit poistuivat autosta, jäin istumaan paikalleni. Koin henkisen halvauksen. En saanut pakotettua itseäni ulos bussista. Näin sen tien, joka vei bussin ovelta telakan portille ja se oli järkytys. Pelkäsin eniten, että joku tulisi ja hakisi minut ulos bussista, raastaisi väkisin mukaan joukkoon tummaan tai että bussikuski patistaisi nostamaan perseen.

Tästä täytyy mennä työkkäriin, havahduin siinä penkilläni. Vaikeuksia edessä ja tiedossa. Tai ehkä ei vielä tänään, mutta lähiaikoina. Ensin työkkäriin ja sieltä soppalaan. Mietin, että nyt minulla on periaatteessa enemmän syytä saada esimerkiksi soppalan tukiasunto, kun en ollut enää työn kiroissa enkä kirjoissa. Tai se voi muuttaa tilanteen, kun olin aiheuttanut itse nämä fudut, ainakin väljästi tulkiten?

Muovipussi lojui siinä vieressä hiekalla odottamassa. Sille pitäisi tehdä jotain? Meikäläisen turvakengät olivat siinä pohjimmaisena ja haalarit päällä. Ne piti toimittaa ja saada jonnekin pois käsistä ja se oli selvä, että minne: Pasin tallille. Serkkuni Pasi, joka on iso ja vahva ja riski mies, noin kaksi kertaa meikäläisen kokoinen ja kymmenen vuotta minua vanhempi. Oikeastaan ainoa sukulaiseni, jonka kanssa olen ja olen ollut tekemisissä. Muut sukulaissuhteet ovat haalistuneet ja lakanneet olemasta, menettäneet merkityksensä. On kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Pasilla on kahden auton talli kivenheiton päässä Torkkelinmäellä ja jossa hän korjaa vanhempaa autokantaa, niitä yhä kierrossa olevia autoja, joissa ei ole kaikkea sitä hienomekaanista tietokoneroinaa, joka täyttää nykyautojen konepellin alustan.

Teen siellä keikkaa itsekin, ajoittain, autan serkkua, kun hänelle painaa kiire päälle. Olen harjaantunut siinä opissa jonkin verran hitsaamisen jalossa taidossa, vaikka varsinaista koulutusta siis ei ole ja kiintoavaimet ja vastaavat pysyvät käsissä, jos en ole pahassa darrassa. Siitä on viikko tai enemmän, kun kävin viimeksi tallilla. Silloin Pasilla oli työn alla yksi vanha kosla, Opel Kadett, vuosikerta jotain kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta tästä hetkestä taaksepäin, lopullisesti lahoamassa oleva vehje, jota Pasi pellitti parhaansa mukaan. Alkuperäistä peltiä ei tainnut olla jäljellä enää ollenkaan. Sillä kertaa serkulla oli ollut tekeillä vain tämä yksi autonkorjuu eikä meistä tainnut kumpikaan edes kuvitella mitään viraapelia minulle.

Nousin ja tarrasin muovikassiin. Reipas omaisuuteni. Herra työnjohtajan viimeinen hyvätyö minulle: Hän penkoi työpöytänsä kätköistä muovipussin repaleen, johon sain soviteltua turvakengät pohjimmaiseksi ja likaiset haalarit siihen haitarina päälle. Pinkkasin ne tarkoituksella ihan siististi ja asiallisesti ja tunsin koko ajan kuinka äijä katsoi ja seurasi silmä kovana. Hän etsi minusta heikkouden merkkejä ja odotti anoisinko päästä takaisin, anoisinko saada vielä yhden mahdollisuuden? Oliko se palkinto tai bonus, että sain lähteä heti? Ehkä se oli päinvastoin pitkä miinus. Bonusta oli, että sain tämän päivän palkan, mutta se on sitten siinä. Jatko olemattomissa.

Hitsipillin räike kuului ulos kadulle asti. Hakkasin nyrkinsivulla ovipuuta kunnes ääni lakkasi ja vähän myöhemmin Pasi käänsi oven auki.

”Missä saakelissa sä olet ollut?”

Varsinainen tervetulotoivotus. En vastannut. Pää löi tyhjää.

Pitikö minun käydä täällä? Milloin? Olimmeko puhuneet tai sopineet jotain vai olinko käynyt päissäni näyttäytymässä?

”Soitin sulle eilen ja tänään viimeksi tunti sitten, mutta puhelimeen ei saa yhteyttä. Perhana, pitäisit sen latauksessa. Missä? Mikä kassi tämä on?”

Näytin sitä edessäni kuin tuliaisena tai puskurina, hidasteena: ”Siinä on turvakengät ja haalarit. Työt loppuivat.”

”Sait potkut”, Pasi arvasi.

”Mitä asiaa sulla oli? Voivatko nää rojut olla täällä?”

Pasi tarkasteli muovipussia, tarkasteli meikäläistä ja kysyi olinko juonut taas?

”Meni vähän pitkäksi.”

”Näkyy.”

Pasi on minua pitempi. Äijällä on raameja, mutta myös aikamoinen paskamaha. Se ei ole kaljamaha, vaikka Pasi ottaa silloin tällöin kaljaa, mutta hän on luonteensa mukaisen maltillinen siinä niin kuin kaikessa. Ihminen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Pasin mahankellekkä on lihoamaan taipuvan ihmisen maha. Virheellisen ruokavalion seuraus ja sivutuote, liikaa rasvaa, liikaa ranskalaisia ja mitä kaikkea.

”Oletko sä syönyt mitään?” Pasi kysyi.

Arvasin, ajattelin. Arvaan minäkin, kun siihen päästään.

”Olen”, valehtelin.

”Valehtelet.”

”Sä soitit, mutta et kerro mitä varten?”

”Jaana on puhunut, että olisi hyvä, jos sä tulisit poikkeamaan.”

”Aha.”

Jaanan oikea nimi on Njaana, mutta meidän käytössä siitä putoaa aika usein vaikea, ylimääräinen etuliite än pois. Jaana on Thaimaasta Suomeen naimisiin tullut nuori nainen eli iältään siinä kahdenkymmenenviiden, minua pari vuotta vanhempi. Njaana tuli jonkin vaimonvälitysringin tai vastaavan kautta kokeeksi katsomaan Pasia ja tykästyi ilmeisesti, mieheen tai ylipäänsä suomalaiseen menoon ja tyyliin. Sitä paitsi Helsingissä on ainakin jonkinmoinen väkirikas thaimaalaisyhteisö ja juuri naisia, naiskerho.

Jaanalla on tietenkin omaa sukua vaikka muille jakaa ja vahva sukurakkaus. Hän patistaa aina silloin tällöin Pasia, miestään, että tämän kuuluu pyytää hänenkin omia sukulaisiaan kylään ja käymään. Joten en ihmetellyt serkun puheita. Edustan nykyään Pasin koko sukua. Käyn näytillä.

”Milloin ajattelit?” kysyin, en suuremmin innoissani. ”Nyt vai huomenna?”

”Illalla. Tule illalla käymään. Tänään. Sopiiko?”

”Katsotaan.”

Nyökkäsin. Minun ei ollut varaa olla suoraan vastaan. Olin ollut kahtena yönä yötä Pasilla ja Jaanalla, kevätkylmillä, ennen kesää, muutama kuukausi sitten, kun jäin asunnottomaksi ja koska en hallinnut vielä miten pitää pelata ja järjestää nopeasti yömestaa tyhjästä. Ja tämä nykyhetki viittaili ja lupaili taas, että voin joutua turvautumaan huonossa vaiheessa heidän apuunsa.

”Mihin sä olit menossa? Sä et ole siis enää töissä?”

”En.”

Pasi katsoi taakseen. Tallissa oli edelliskerran tapaan vain yksi auto pukilla fiksattavana. Vanha Volvo.

”Jarruremontti”, Pasi sanoi.

”Selvä. Eli et tarvitse siinä kaveria?”

”En. En nyt. Tuletko illalla?”

Halli on kirjattu nimellisesti kahdelle autolle, mutta se on käytännössä liian kapea siihen. Syvyyttä on kuitenkin riittämiin ja yleensä otamme sisään kaksi autoa kerralla niin, että etummaiseksi jäävä tulee siihen poikkipäin. Keula edellä talliin viistoon ja sen jälkeen nostamme ja hilaamme yhdessä auton perän kynnykseltä sisäpuolelle. Järeän ja korkean rautakynnyksen takia autoja ei arvaa ottaa yleensä sisään peruuttamalla, vaikka silloin onnistuisi ehkä koukkaamaan kaluston ajamalla paikalleen.

Mitä Jaanalla oli mielessä? mietin. Sai pelätä, että Jaana suunnitteli jotain avioliittojärjestelyä tai treffejä tai sokkolajia.

”Tuleeko sinne muita?” kysyin.

”Mitä muita? Ei. Ei tietääkseni. Jaana ei puhunut mitään sellaista.”

Menin Pasin ohi peremmälle talliin työkaluhyllyn luo ja tungin muovipussini sopivaan koloon.

”Käykö sen olla tuossa? Päivän? Kaksi?”

”Käy.”

”Monen aikaan mun pitäisi ilmestyä?”

”En nyt sano mitään tarkkaa aikaa. Valitse vapaasti kunhan et tule liian myöhään.”

”Uutisten aikaan?”

”Tule aiemmin.”

”Selvä.”

Joka tapauksessa myöhään, ajattelin. Jään siis yöksi. Kuului kenties kauppaan?

Jaana on niitä ihmisiä, joka on hulluna televisioon. Hän katsoo sitä kaiken aikaa tai se on varsinaisesti auki jatkuvalla syötöllä. Jaana tökkää sen päälle aamulla heti herättyään, tekee niitä omiaan mitä tekee ja televisio seurustelee siinä sivussa. Tässä suhteessa tämä uusi sukulaiseni ja minä eroamme täysin toisistamme. En suoraan vihaa telkkua, ei esinettä voi vihata niin, mutta olen päässyt siitä kokonaan eroon ja irti. Ensinnäkään minulla ei ole asuntoa eikä siis voisi ollakaan mitään televisiota ja muuta sisustusta, mutta irtauduin telkun piiristä jo, kun asuin vielä kotona.

Veikeä ajatus: Ajoiko televisio minut pois kotoa ja ryyppäämään ja istumaan kapakoissa? Olisiko äiti suostunut, jos olisin ehdottanut, että pannaan televisio pois, luovutaan siitä, laitetaan se vaikka ensin komeroon pois silmistä ja kokeillaan miltä se tuntuu?

”Telkku”, sanoin ajatuksissani.

”Mitä?”

”Ei mitään. Yritän tulla.”

Katsoin enemmän tallia, tallin seiniä, hilseilevää maalia ja katonrajaa, jonka pakokaasu oli mustuttanut. Helpompia katsottavia kuin tuijottaa toista ihmistä silmiin. Eläin menettelisi, mutta ihminen on ikävä katsottava. Mitä tutumpi, sen pahempi.

>>>jatkuu>>>