Tiikerintalja(38)

      >>>jatkuu>>>    

Larry on nyt varma, että ruumis on Joen Siiselin. Sitä paitsi hänestä asia ei tunnu enää muuten merkitykselliseltä tai tärkeältä kuin siltä osin, että intiaanit saavat luvan viedä omansa pois. Jos he eivät pidä erikoisempaa väliä vainajistaan, se on heidän asiansa. 

”Siellä on lapioita. Kaivakaa pois.” 

Miehet kääntyvät taas neuvottelemaan kasvotusten. 

Larry ei tiedä tietenkään, mihin intiaanit olivat matkalla alun perin, mutta se ei ole ilmeisesti mitään kiireellistä eikä tähdellistä, sillä he lähtevät kulkemaan säyseästi Larryn perässä tietä ensin takaisin päin ja kääntyvät sitten porukalla Kentucky-Joen karulle tontille.

Larry ei ole tiedostanut ennen tätä päivää ja ennen kuin näki intiaanien kulkevan tiellä ohitse, että hänen hautaamansa tai kuoppaansa ruumis vaivasi mieltä niin paljon kuin teki. Hän halusi päästä siitä eroon. Hän oli joutunut tahtomattaan mukaan tällaiseen touhuun eikä ollut mielissään siitä.

”Näytän lapiot”, hän sanoo miehille.

Larry ei ole käynyt tällä tontilla sen koommin, kun Joonas Kemppainen haki pois tiikerintaljat ja jolloin hän nosti ruumiin kaivosta ja kaivoi sille montun. Siitä on melkein viikko.

Kaivon vieressä on jokin paalu pystyssä. Larry tajuaa, ettei se ollut siinä siten viimeksi. Hän kävelee kuitenkin ohi ja kiertää mökin taakse.

”Tässä”, hän sanoo taakseen ja huomaa, että vain toinen nuorista intiaaneista on seurannut perässä.

Larry kääntää katseen uudestaan kaivantoon, hautaan, kumpuun. Se on eri tavalla. Siihen on lyöty pystyyn kaksi lapiota. Miksi? Ne ovat siinä kuin kesken jääneen työn merkkinä. Larry muistaa, että lapiot eivät jääneet siihen sillä lailla hänen jäljiltään. Kun hän sai luotua haudan umpeen, hän siisti jälkensä ja vei lapiot ja kangen katokseen. Joku tai jotkut ovat kaivaneet täällä sen jälkeen tai aikoneet kaivaa, mutta työ on loppunut jostain syystä alkuunsa.

Viimeinenkin intiaaneista on kadonnut, ilmeisesti toisten heimolaistensa luo ja Larry palaa ja kiertää mökin nurkan ympäri sen edustalle. Hänellä on kysymistä.

”Hei”, hän sanoo vanhalle poppamiehelle. ”Oletteko te kaivaneet haudan auki? Oletteko?”

Larry siirtää katseen vanhasta intiaanista nuorempien kasvoihin ja taas uudestaan vanhaan intiaaniin.

”Oletteko?” Larry kysyy uudestaan.

”Siiseli kaivossa”, poppamies vastaa viimein.

”Ei.”

Larry tuntee kareiden kulkevan selkäänsä pitkin.

”Ei ole”, hän sanoo. ”Minä nostin ruumiin ylös kaivosta ja hautasin tuonne talon taakse.”

Intiaanivanhus pudistaa päätä. Larrylle tulee mieleen, että tämän täytyy olla huomattavan vanha, ei sentään satavuotias, mutta ehkä kahdeksankymmenen. Tervaskanto, joka on liikkeellä nuorempien heimolaisten kanssa. Millä asioilla?

”Kuinka?” Larry kysyy. ”Minä en ymmärrä tätä?”

”Siiseli taas kaivossa.”

”Taas?”

Vanhus toistaa, että kissannahat ovat pahoja, niitä pitää karttaa ja sen lisäksi mies tuo julki, että Kentucky-Joe teki pahoin, kun patosi veden rinteeseen. Joe puuttui luonnon kulkuun. Hänen ei olisi pitänyt tehdä sitä.

Larry ei käsitä miten nämä asiat liittyvät yhteen, toisiinsa ja ylipäänsä mihinkään? Hän katsoo mäkirinteen allasrakennusta, jonka alaosan seinälaudoitus on tummunut kosteudesta ja lahoamassa. Se tuhoutuu. Se on väistämätöntä. Aika tekisi altaasta selvää. Katse hakeutuu alas eläinten juottolammelle.

”Niin”, hän myöntää.

”Siiseli pilaa kaivoveden”, vanha poppamies sanoo.

Tarkoituksella, Larry tajuaa. Se on siis tahallista ja tarkoituksellista. Onko se kosto? Kenelle ja miksi?

”Intiaanien lähde on kuivunut”, poppamies jatkaa juhlallisen ankarasti.

Hän pudistaa päätä: ”Suomalainen ei hyvä. Ei hyvä kissannahat. Ei hyvä vesiallas. Siiseli tulee hänelle naiseksi, mutta suomalainen ei hyvä siinä.”

”Onko ruumis kaivossa?” Larry kysyy. Hän haluaa lopettaa nämä turhat puheet. Häntä kiinnostaa enää vain onko ruumis viskattu takaisin kaivoon vai ei?

”Nostetaan se pois”, hän ehdottaa.

Intiaanit pudistavat yksituumaisina päätä. He eivät naura eivätkä naurahda, koska se ei ole heidän tapaansa eikä elekieltään, mutta miesten ilmeistä näkyy, että valkoinen seppä puhuu tyhmiä. Pahinta ja nolointa, mitä mies saattaa tehdä ja olla, on toimia tyhmästi ja typerästi, menettää kasvonsa ja muiden kunnioituksen ja arvostuksen. Kunnioituksen säilyttäminen on tärkeämpää kuin kaikki muu.

”Onko tämä kosto?” Larry kysyy. ”Kaivon vettä ei voi käyttää.”

Intiaanit nyökkäävät.

”Vesimaja huono”, poppamies sanoo. Hän viittilöi altaalle.

Larrylle tulee mieleen, että seuraavaksi intiaanit hajottavat varmaan kaivoaltaan seinämän ja päästävät sen tyhjenemään. Se ei haittaisi häntä eikä varmaan ketään muutakaan. Larry ei tiedä palautuisiko tienoo sen jälkeen entiselleen? Ehkä. Tai ehkä niin käy ajastaan, kun kuluisi vaikka kymmenen vuotta tästä hetkestä.

Seiväs. Larry näkee sen nyt tavallaan uusin silmin ja ymmärtää. Se on varmaan sama hirrenpätkä, jolla hän kampesi ruumiin kaivon kivireunuksen yli. Intiaanit ovat käyttäneet sitä samaan asiaan, mutta toiseen suuntaan. Kaivon kansi on paikallaan ja kivi päällä painona, mutta ehkä kivi ei ole tarkalleen samassa asennossa kuin se oli hänen jäljiltään.

Larry kävelee kaivon luo ja siirtää kannen syrjään. Pimeään kaivoon ei näe. Toinen nuorista intiaaneista tulee sepän viereen ja näyttää tuohenkäppyrää kädessään.

”Saatko sen syttymään?” Larry kysyy.

Intiaani katselee ympärilleen, kyykistyy ja Larry astuu jälleen lähemmäs nyt avonaista kaivoa. Hänen ei tee mieli katsoa sinne alas, mutta hän katsoo kuitenkin. Sisältä musta onkalo. Ehkä mustassa pohja kiilsi vesi, mutta se saattaa olla luulottelua.

Larry pidättää hengitystä. Hän kuulee kiven kalahduksia takaansa. Intiaani lyö kipinää kivestä, saa keräämänsä kuivat heinät syttymään pieneen liekkiin ja tulen siirtymään tuoheen ja ojentaa sen Larryn käsiin. Larry vie savuttavan tuohuksen kaivon päälle, laskee sen puolen kädenmitan verran alas pimeään ja näkee raadon. Se on siellä. Sillä ei ole enää mitään verhonaan. Raato on osin mustunut ja toisin kohdin valkoinen kuin kalaan vatsa.

Larry irrottaa palavan tuohen, joka putoaa kehää kiertäen alas kaivoon, valaisee pudotessaan lyhyen hetken ajan myttyä vedessä ja sammuu.

Cal Habbard ratsastaa hevosellaan pihaan. Hän on liikkeellä tienoilla. Hevonen astelee rauhallista käyntiä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

      

Helena on lukenut Tammerkosken sillalla, selostanut minulle tärkeimmät kohdat ja aloitti Pohjalta ponnistaen. Se on Iijoki -sarjan kolmastoista teos ja jonka jälkeen sarja on puolivälissä. Mitä kirjailija Kalle Päätalo sanoisi, kun osa hänen lukijoistaan lukee näitä mölläreitä yhden päivässä ja hän on puurtanut sellaisen kanssa ahertaen puoli vuotta kahdeksantuntisia työpäiviä viikon seitsemänä päivänä? Uppoan syvemmälle historiaan. Neljäs tänä vuonna lukemani kirja oli Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Volter Kilven suomennos, lyhyt kirjeromaani, joka teki kirjoittajastaan aikakautensa superjulkkiksen. Wertherin kohtaloon samaistuneiden lukijoiden väitettiin tekevän joukolla itsemurhia, mutta Wikipedian mukaan sitä väitettä ei ole todistettu. Joka tapauksessa Wertherin kärsimykset oli kirjamaailman ensimmäisiä bestsellereitä. Poimin siitä kolme yksityiskohtaa: Kirjan kirjeet ovat päivätyt vuosille 1771 ja 1772. Arkikuvana kirjan alussa Werther tapaa kaivolla yksinäisen palvelustytön, joka odotti jotain kaltaistaan auttamaan häntä nostamaan vesiastian päälaelleen. Näin tekivät naispalkolliset Saksassa reilu kaksisataa vuotta sitten. Kuvittelin tähän asti, että vain afrikkalaisnaiset kantoivat ja kantavat vesiastioita ja risutaakkoja päänsä päällä. Kolmantena kiinnitti huomiota, että kun Werther lähti kaupungista ulos illalla yhdentoista aikaan, hänelle avattiin kaupungin portti ja kun hän palasi yölliseltä vaellukseltaan, hän jyskytti samaa porttia ja yövahti päästi hänet sisään.

Terveisiä Taavetista

     

Saimme lunta eilen Luumäen Taavetissa. Tämä on vanha, kunnon talvi, luonnon osalta. J.L.Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat -sankarirunoelma oli kolmas tänä vuonna lukemani kirja. Tajusin, että en ole lukenut sitä koskaan kokonaan kannesta kanteen. Tämä painos, joka on Helenan kirja, on seurannut ensin häntä ja sitten meitä yhdessä erinäisiä vuosia. Painos on vuodelta 1962, viideskymmenes painos ja runot on suomentanut Paavo Cajander. Kirjassa on kokoelman jälkeen lyhyt historiikki Suomen sodasta 1808 – 09 ja sotapäälliköistä ja -sankareista, jotka mainitaan nimiltään runoissa. J.L.Runeberg on syntynyt Pietarsaaressa 1804 ja kuollut Porvoossa 1877. Kirjailija on ollut neljävuotias poika, kun Suomen armeija tai armeijan joukot, jos niitä voi kutsua sellaisiksi, vetäytyivät kuninkaan välittämän käskyn mukaan Venäjän sotajoukkojen tieltä taisteluja kaihtaen Pohjanmaalle ja aina Ruotsin puolelle saakka ennen lopullista antautumista ja Haminan rauhaa, jolloin Ruotsi luovutti koko Suomen Venäjälle. Sodan ja rauhan täytyi olla katkera paikka sen ajan isänmaallisille suomalaisille. Leo Tolstoi kirjoitti myöhemmin oman Sota ja rauha -teoksensa ja ruotsinkielinen suomalainen J.L.Runeberg Vänrikki Stoolin tarinat, jonka sanaparret elävät vielä tällä uudella vuosituhannella.

Tiikerintalja(37)

    >>>jatkuu>>>   

Sitten Teppo kysyy haluanko, että vaihdamme kuljettajaa? 

”Kohta. Ehkä se asettui.” 

”Miten mä ajattelen sitä tiikerin taljaa. Sellainen vanha talja. Siinähän voi olla mitä tahansa taudinaiheuttajia.” 

Tuskin mitä tahansa, mietin mielessäni, mutta en puhu ääneen. Tie on selvänä edessä. Liikenne on tasaantunut, niin kuin se tekee heti, kun pääsee kauemmas Helsingin alueelta. Päänsärky on ennallaan. Nielen suuhun nousevaa sylkeä.

Kännyn kilahdus kuuluu.

Teppo lukee: ”Samoin sinne. Liena heräilee uudessa aitauksessa. Kohta lähden kotiin. Marina.”

Tulemme ohikulkutielle. Joki näkyy sivulla. Alan etsiä pysähdyspaikkaa.

”Sä punotat”, Teppo sanoo.

”Se on nokkosrokkoa”, vastaan, vaikka aioin sanoa, että se on tiikerintaljarokkoa. Uusi tautinimike Suomessa.

”Kilometrin tai kahden päässä on levike, jos siellä on tilaa”, Teppo puhuu.

”Selvä”, vastaan.

Näen levikkeen. Siellä on yksi rekka, mutta tilaa on sen verran, että voin ajaa ja pysäyttää sen taakse.

”Mä otan harjoituskilvet pois”, Teppo sanoo. ”Tarviiko sun päästä jonnekin?”

”Ei. Kömmin pesään.”

Scania seisoo paikallaan ja moottori käy. Mietin mitä olen unohtanut? En kai mitään. Kapuan takatilaan ja menen pitkäkseni. Ovi aukeaa ja Teppo kapuaa kuskin paikalle.

”Mikä tilanne takana?”

”Hyvä.”

”Marina lähetti toisen viestin.”

”No?”

”Luen sen: Toivottavasti olet parantunut taudista. Marina. Terkut Nikelle.”

”Kiitos”, sanon. Suljen silmät. Silmissä vilistää. Olen menossa johonkin suuntaan aikamoista vauhtia, mutta en tiedä edes kumpaan suuntaan? Onko suuntia enemmän kuin yksi? Yksi suuntaansa.

Tunnen auton liikkuvan. Se pysähtyy, lähtee uudelleen liikkeelle ja Teppo vaihtaa isommalle, kiihdyttää ja vaihtaa. Olemme liikkeessä. Matka jatkuu. Pidän silmät kiinni ja kuuntelen. Marina tulee mieleen, mutta en saa palautettua hänen kuvaansa silmiini. Tiedän, että jos pinnistelisin, saisin sen esiin, mutta en jaksa pinnistellä. Kierryn enemmän kerälle. Makaan kyljelläni, kasvot menosuuntaan. Auto huojuu ja ajattelen, ohittaako Teppo kenties jonkun edelläkulkevan, traktorin vaikka.

Herään siihen, että Teppo tuljuttaa olkapäästä.

”Mitä?” kysyn.

”Kotona jälleen.”

Olemme sisällä hallin hämärässä. Kapuan pois hytistä alas betonilattialle. Horjahdan. Minua paleltaa ja viluttaa. Tunnen, että minulla on kuumetta.

Teppo tulee varaston puolelta. Hänellä on iso roskasäkki kädessä. Arvaan ennen kuin hän sanoo mitään, että siellä sisällä on auton tavaratilaan aiemmin unohtunut tiikerintalja.

”Vien tämän huomenna laboratorioon tutkittavaksi”, Teppo sanoo.

”Luulin, että palautat sen Väinön Antiikkiin?”

”Joo, mutta ensin käytän sitä laboratoriotutkimuksissa. Mä en saa päästäni sitä, että tämän taljan takia me olemme kipeitä. Tiedä, vaikka siinä olisi radioaktiivisia jäämiä.”

Olen liian kuitti enkä jaksa innostua Tepon väitteistä, vaikka en usko niihin. Toisaalta en tiedä minkälaisia oireita on silloin, jos saa säteilyä? Päänsärky sopisi kuitenkin hyvin. Päänsärky on sellainen yleisvaiva.

”Se on huomenna.”

Teppo sulkee hallin ovet ja menemme ulos käyntiovesta. Teppo laittaa jätesäkin taljoineen auton peräkonttiin ja istun alas matkustajan puolelle hänen volkkariinsa.

”Ajanko sut minne?” Teppo kysyy startatessaan. ”Kotiin? Lääkäriin?”

”Kotiin.”

”Huomenna sulla on joka tapauksessa vapaapäivä, joten kannattaa käydä silloin lääkärissä. Ehdottomasti.”

”Kyllä mä käyn.”

”Etkä vain puhuu ja lupaa?”

”En. Mä käyn.” 

>Länsi>

Larry heilauttaa hattuaan kaaressa merkiksi ohikäveleville intiaaneille.

”Hei!” hän huutaa. ”Tulkaa tänne.”

Intiaaneja on kolme miestä. He pysähtyvät. Larry asettaa varoen kananmunakennon pakkilaatikolle ja nousee ylös. Hän pyyhkäisee käsiään housun persaukseen ja lähtee kävelemään pihatietä tielle. Hänellä on kiire.

Intiaanit eivät totelleet niin paljon, että olisivat lähestyneet kutsusta seppää, mutta he odottavat vakavina paikallaan saadakseen kuulla, mitä asiaa miehellä on?

Larry vilkaisee kävellessään tietä kaupungin suuntaan. Ei ketään. Nykyään, kun viereinen suomalaisen tila on autiona ja mikä tarkoittaa näitä kahta viimeistä vuotta, tiellä on ollut liikekannalla vähemmän kulkijoita kuin ennen. Larrystä tuntuu jopa, että suurin osa kaupunkilaisista on lakannut käyttämästä mäen takana olevaa kaatopaikkaa. Ehkä he eivät pidä siitä, että heidän pois heittämänsä vaatteet ja rojut ilmaantuvat paikallisten intiaanien käyttöön?

”Mister?” yksi intiaaneista kysyy odottavasti, kun Larry pääsee lähemmäs. Itse asiassa Larry tuntee tai tietää tämän miehen, mikä on hänen kohdallaan poikkeuksellista. Hän kun ei tee yleensä suurta eroa intiaanien kesken, vaan suhtautuu näihin yhtenä joukkona, mutta tämä yksi erottuu jo sen takia, että on muita selvästi iäkkäämpi. Larry olettaa intiaanimiehen olevan kenties jonkinmoinen heimon poppamies tai parantaja?

”Kysyn Siiselistä? Onko hän kuollut?”

”On.”

”Milloin?”

”Monta kuunkiertoa sitten.”

Larry ei voi vannoa varmaksi, mutta hänestä näyttää, että molemmat nuoremmat intiaanit ovat huvittuneita vanhemman miehen ajankäsityksestä tai sanoista. Kuka heistäkään mittaa enää aikaa kuunkiertoina?

”Täällä?” Larry kysyy. ”Vai jossain muualla? Kuoliko Siiseli täällä vai jossain toisella paikkakunnalla?”

”Kyllä.”

Aargh, Larry ajattelee.

”Löysin suomalaisen kaivosta naisen ruumiin”, hän jatkaa.

Mitä sanotte siihen? hän kysyy mielessään perään ja odottaa mitä reaktioita sanoilla on?

Intiaanit pudistavat totisina ja vakavina päätään. He eivät ole tosiaan huumorimiehiä. Se, että Larry huomasi äsken nuorten intiaanien silmissä vaivaantunutta huvittuneisuutta tai halveksuntaa, se erottui vain silmissä ja häviävän lyhyen hetken ajan. Muuten he ovat nyt jälleen kuin pronssiin veistettyjä kuvia, puisevia kasvoiltaan.

Larry ei anna kuitenkaan periksi. Hän selittää, että Joonas Kemppainen -niminen mies kävi jokin aika sitten Kentucky-Joen mökillä ja vei mukanaan tiikerintaljan.

Kun Larry mainitsee tiikerintaljan, intiaanien kesken tapahtuu katseiden vaihtoa ja he käyvät keskenään omankielisen, suppean sananvaihdon. Larry vaikenee ja odottaa. Intiaanimiehet neuvottelevat. Kun he ovat valmiit, vanhin, poppamies kääntyy Larryn puoleen: ”Kissataljat eivät hyvä.”

Toinen nuorista miehistä puhuu taas muutaman sanan heidän omalla kielellään. Poppamies kuuntelee ja tulkitsee sen jälkeen Larrylle: ”Suomalaisen Siiseli toi taljat leiriin.”

Poppamies nostaa molemmat kädet torjuvaan eleeseen. Larrylle tulee siitä mieleen lentopalloa pelaava mies. Hän on nähnyt kerran paikallisen näytösottelun, jossa oli verkon kahden puolen muutama nuori mies ja nämä iskivät kevyttä, ilmaa täyteen pumpattua palloa verkon yli ja yrittivät saada sen putoamaan maahan vastustajien puolelle. Siinä ottelussa tapahtui aina niin, että kun toinen osapuoli löi palloa, toinen, puolustava puoli nousi torjuntaan kädet pystyssä estämään palloa. Samalla lailla kuin poppamies tekee nyt.

Larry ei muista missä tilanteessa hän oli nähnyt tätä peliä pelattavan? Ehkä se oli kiertävän rodeokilpailun yhteydessä? Se saattoi olla maahanmuuttaneiden, kenties ruotsalaisten tai norjalaisten esittelemä laji. Tai englantilaisten.

Siiseli. Larry tajuaa ja oivaltaa vähitellen, kun hän käy tätä kankeaa sananvaihtoa näiden intiaanimiesten kanssa, että siiseli ei taida ollakaan mikään erisnimi, vaan että se tarkoittaa intiaanien käytössä ylipäätään naista, joka on naimaikäinen. Tai ehkä se tarkoittaa naimaikäistä naista, joka menee vieraaseen miehelään, esimerkiksi valkoiselle miehelle. Siltä osin siiseli on kuka hyvänsä intiaaninainen.

”Hautasin ruumiin mökin taakse”, Larry selittää.

Intiaanit nyökkäilevät innottomasti.

Selviää, että Siiseli, Kentucky-Joen Siiseli, palautti tiikerintaljat suomalaisen majaan, koska intiaaniveljet eivät halunneet niitä.

”Kissa paha eläin”, poppamies selittää uudestaan.

Larry on luullut tähän asti, että intiaanit pitäisivät kaikkia luonnon eläimiä hyvinä, veljinään tai henkinä tai minä pitävätkään, mutta näemmä näiden joukossa on myös pahoja otuksia ja sellaisia, joiden kanssa he eivät halua olla tekemisissä. Tai sitten se johtuu tiikeristä. Näillä preerioilla ja metsissä ei vaella luonnostaan tiikereitä. Puuma on toinen asia. Sitten on olemassa vielä jokin toinen kissapeto, ainakin Larry on tietävinään, että tällainen vielä harvinaisempi, pienikokoisempi kissaeläin liikkuu tietyissä osin autiomaata, mutta se saattaa olla yhtä hyvin kuvitelmaa tai tarua.

”Saatte kaivaa ja viedä sen pois”, Larry sanoo. ”Sen mädäntyneen ruumiin. En tiedä millä tavalla se pitäisi haudata.” 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

        

Otin eilen iltapäivällä kännykkäkuvia huurteisen maantiesillan alta. Yritin ottaa kuvia riippuvista jääpuikoista, mutta siihen olisi pitänyt olla toisenlainen kamera. Tyydyin katutaiteeseen Luumäen Taavetissa. Nämä graffitit ovat olleet siinä kaiken aikaa näkösällä, mutta eilen tulin ottaneeksi ne kohteeksi. Luin eilen illalla loppuun Jami Bernardin henkilökuvan ”tarantino on tarantino”. Kirjalla on sellainen suomennosnimi. Alkuperäinen nimi on ”QUENTIN TARANTINO the man and his movies”. Teos on vuodelta 1995 eli ohjaajan alkuajan taipaleelta, mutta sitä oli silti mielenkiintoista lukea. Sain sen joululahjaksi, toinen tänä vuonna lukemani kirja. Veikeää lukea sitä Finnegans Waken jälkeen. Luin nimen ”tarantino on tarantino” ensin englanniksi, jolloin se on eri merkityksessä kuin suomeksi. Mielenkiintoista lukea esimerkiksi miten Pulp Fictionin näyttelijäkaarti kiinnitettiin elokuvaan ja erinäisiin kinoihin ja riitoihin näiltä osin. Oscareissa Pulp Fictionilla oli huono tuuri, koska samana vuonna kilpaili sen kanssa Forest Gump, joka vei melkein kaikki pystit ja Tarantinolle ja Averylle jäi pelkkä parhaan käsikirjoituksen oscar-palkinto. Se ilahdutti kuitenkin Tarantinoa. Helena luki loppuun Kalle Päätalon Tuulessa ja tuiskussa ja pääsi Tammerkosken sillalle.

Terveisiä Taavetista

     

Teimme eilen, sunnuntaiaamuna yhdessä hämärissä aamulenkin. Kun palasimme Vallitietä pitkin, pienikokoinen rusakko loikki edellämme, meni jonkin matkaa, jäi istumaan tielle korvat pystyssä, jatkoi taas, kun me tulimme sitkeästi perässä ja hyppäsi lopulta männikköön. Yritin katsoa jälkiä, mistä kohtaa se meni, mutta en löytänyt. Ehkä se valitsi lumesta vapaaksi kolatun pihatien? Vuoden ensimmäinen lukemani kirja oli James Joycen Finnegans Wake. Luin sen edellisen kerran kesällä, puolitoista vuotta sitten. Ensimmäisellä kerralla en saanut kunnolla otetta kirjaan, mutta ei tämä toinen yritys ollut sitä kummempi. Vähän kuin mäenlasku. Kelpaa sitä lasketella, nauttia menosta. Tällä toisella lukukerralla luin myös alkusanat tai johdannon, viisikymmentä sivua selityksiä, mutta olin silti harhassa ja lipsuin ajatuksissani sinne ja tänne. Evankelistat olivat mukana, viimeisenä mainintana nimet menivät Matty, Marky, Lukey ja John-a-Donk. Hannu Salaman kirjassa Elämän opetuslapset ollaan myös osan aikaa Raamatun maisemissa, samoin Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan ja joka tämä viimeisenä mainitsemani oli eniten makuuni. Sain reilu vuosi sitten sen käsityksen, että kun David Foster Wallacen Infinite Jest suomennettiin, joku toinen innokas kääntäjä oli aikeissa tai halukas tekemään saman Finnegans Wakelle. Minusta Wake on vaikeampi käännettävä. Ensimmäisenä vaikeutena tulee mieleen jo hän -sanan kääntäminen. Finnegans Wakessa samassa lauseessa on äänessä milloin she ja milloin he.

 

Tiikerintalja(36)

        >>>jatkuu>>>   

Köyden solmu hypähtää kivireunuksen yli ja ketju alkaa nuljahdella perässä. Larry jättää vintturin lukon varaan ja astuu katsomaan lähempää. Haju on pahempi ja voimakkaampi kuin ennen. Ankkurissa roikkuu tumma möykky tai möhkäle. Muuta siitä ei osaa sanoa. Larryn ei tee mieli edes katsoa tätä raatoa ja vielä vähemmän hän haluaa tai aikoo koskea siihen. Hän etsii mökin ja luhistuneen karjapilttuun vaiheilta tarpeeksi vahvaa lautaa tai seivästä, jolla voisi auttaa raadon kaivon reunan yli.

Seinustalla on ruostunut kanki, joka seisoo pystyssä puolimetrisessä hiekassa. Larry ravistaa sen irti ja vääntää sillä katoksen seinästä irralleen yhden miehenmittaisen hirren. Sillä hän onnistuu vipuamaan raadon kaivon kivirintuukselle ja vieräytettyä alas hiekalle. Se mätkähtää ja kiljaisee. Larryltä vie sekunnin tajuta, että vintturi päästää sen äänen.

Ihminen! Larry astuu askeleen taaksepäin. Hän juoksisi ja karkaisi paikalta, jos tottelisi ensimmäistä, välitöntä mielijohdettaan. Ihminen ilman muuta. Merkit ovat selvät. Kalttaantunut sianpinta on ihmisen ihoa, sääret ja jalkaterät ovat luineen ja lihanriekaleineen kuolleen ihmisen jäänteet. Se ei ole lapsi, mutta ei välttämättä aikuinen. Siiseli.

Larry rauhoittuu heti perään ja tulee sen verran järkiinsä, että muistaa nuoren Joonas Kemppaisen kertoneen tai kuulleen intiaaninaisen kuolleen jokin aika sen jälkeen, kun tämä oli hakenut pahan onnen tiikerintaljat.

Larry on ajatellut jo jonkin aikaa taljoista niin, että ne ovat kaiken pahan alku ja juuri. Intiaanit ovat väitteessään oikeassa. Niihin taljoihin on imeytynyt paha henki.

Larry katsoo tielle, ei näe ketään kulkijaa, katsoo oman talonsa suuntaan ja kierrättää silmäyksen ympäri maiseman. Ei yhtään ihmistä näköpiirissä. Se huojentaa ja helpottaa oloa, vaikka hän tietää sisimmässään, ettei ole tekemässä mitään luvatonta tai väärää. Tai laitonta. Laittomuudesta hän ei ole varma. Jos ajattelee asiaa viimeisen päälle, hänen pitäisi hakea sheriffi paikalle. Mutta sitä varten hänen pitäisi peittää ja suojata ruumis jollain, etteivät raadonsyöjät pääsisi siihen käsiksi sillä aikaa.

Larry tietää mietteensä turhiksi. Hänellä on jo selvillä ja ajateltuna, mitä aikoo tehdä seuraavaksi: Hän hautaa ruumiin siihen paikkaan. Hän valikoi sopivan paikan kauempaa kaivosta. Talon pääty näyttää parhaimmalta paikalta. Kentucky-Joen haudan vierusta on tietenkin myös sovelias paikka, mutta Larry vieroksuu ajatusta. Hän kaivaa haudan, joka jää kaikilta piiloon. Sitä ei tarvitse kenenkään löytää. Joen haudan vierellä se olisi liian hyvin esillä. Tarkkasilmäisimmät huomaisivat oitis, että siinä on haudattuna kaksi ruumista rinnan.

Larry katkaisee köyden, mutta jättää sitä pitkän kiepin, joka on yhä kiinni ankkurissa ja ketjussa. Hän on valmis hylkäämään myös ankkurin. Hän ei halua nähdä sitä enää silmissään. Ankkuri on yhä tukevasti kiinni naisen ruumissa tai nuoren tytön ruumiissa. Larry olettaa jotenkin ruumiin naiseksi, vetää sitä tylysti perässään pihan porrasedustan ohi ja tuntee teon olevan jonkinasteinen pyhäinhäväistys, mutta ei murehdi asiaa. Hän kiskoo nyytin talon taakse, jossa häntä ei näe enää tieltä.

Rakennuksen seinustalla, josta hän löysi kangen, on myös lapio, kaksi lapiota. Näillä lapioilla hän ja Habbardin musta renki loivat aikoinaan Kentucky-Joen haudan umpeen ja nyt hän kaivaa niillä Siiselin viimeisen leposijan. Tuleva hautapaikka osoittautuu kovaksi ja kiviseksi, mutta Larry ei luovuta eikä anna periksi. Saatuaan kaivettua kivikarikkoa syrjään jalan syvyydeltä, sieltä paljastuu hiekkaa ja pehmeää hiesua ja viimein savea. Savea on helppo kaivaa ja vuolla. Larry kaivaa haudan valmiiksi yhtä kyytiä. Hän pitää muutaman lyhyen lepotauon välillä, mutta ei uskalla lähteä minnekään raadon, ruumiin luota. Auringon asemasta hän päättelee illan olevan pitkällä, kun urakka tulee valmiiksi. Hän kiertää köydenpää kädessä hautamontun päähän ja vetää pinnalta kuivumaan alkaneen ruumiin tyhjän päälle. Hän ei uskalla nykäistä köydestä pelätessään, että ruumiin luiden ja jänteiden väliin jäänyt ankkuri heltiäisi. Kun raato on vedettynä tarpeeksi pitkälle montun reunan yli, se kellahtaa ja tupsahtaa päälleen alas ruskean- ja harmaanjuonteiselle savimaalle. Larry kiristää köydestä ja raato päästää taas merkillisen äänen. Se on kuin pieru.

Kangas tai vanha poncho tai tiikerintalja, johon ruumis on kiedottu, pitää sen onneksi kasassa. Tiikerintalja, Larry toistaa mielessään. Se se on nimenomaan. Hän hakee saman hirren, jolla hän auttoi ruumiin kaivon laidan yli ja sorkkii sillä ruumiin jalkoja alemmas. Ne eivät suostu kunnolla asettumaan, mutta kun hän lyö viimein voimien takaa hirren painavan pään alas, kuuluu rusahdus, kun luu tai rusto murtuu ja jalkaterät putoavat monttuun. Larry kohottaa hirsinuijansa uudestaan suorille käsivarsille ja pudottaa sen vastaan hangoittelevien jalkaterien päälle. Ne antavat periksi. Toinen isku ja taas kuuluu massahdus ja rusahdus, kun luut taittuvat ja ruumis kääntyy ja asettuu viimein kokonaan hautapoteroon.

Kaivanto jäi sittenkin lyhyeksi. Larry ei ottanut tarkkaa mittaa raadosta, vaan kaivoi haudan silmämäärin.

Hän heittää inhoten hirren käsistään samaan kuoppaan, kiertää haudan päähän, pudottaa myös köyden sinne ja ajattelee, että hänen kuuluisi sanoa muistosanat vainajalle. Hän voisi veisata mielessään tai hyräillä jonkin virren säkeitä. Ajatus, joka ei johda mihinkään. Hän tarttuu sen sijaan jälleen lapion kahvaan, polkaisee terän siihen vähään hiekkaan, jota montusta on noussut ja heittelee sitä vainajan päälle. Hiekkalapiolliset muksahtelevat pehmeälle ruumiille, joka pysyy nyt muuten hiljaa ja vaiti.

Savea ei voi jättää pintaan. Se paljastaisi haudan paikan, joten Larry kuorii savipaakut hiekan päälle ja pyörittelee seuraavaksi isoimmat kivet painoksi savelle ja muulle maalle, lapioi lopulta soraa katteeksi ja kumartuu välillä heittämään jonkin isomman kivenmukuran muitten perään. Kun maan päälle alkaa kohota kumpu, Larry lopettaa täytön ja levittää jäljelläolevan soran muutamalla lapionpyöräytyksellä levälleen pitkin kivikkoa. 

>Itä>

Ajan itsekseni. Yksinäni. Teppo menee suoraan pitkäkseen hytin taakse. En avaa radiota, vaikka Teppo väittää, ettei se häiritse häntä. En kehtaa sanoa, että kuuntelen mieluummin auton ääntä, moottoria, Scanian käyntiääniä ja muun liikenteen tuottamia ääniä. Kuuntelen ajatuksiani. Elän tunnelmissa.

Siitä on vasta kaksi päivää, kun ajoin tämän saman lyhyen sisääntulo- ja ulostuloväylän VR:n varikkokentältä katuliittymään. Näiden kertojen välille mahtuu satoja matkakilometrejä, mutta ajallisesti ne ovat kuin peräkkäisiä toistoja. Ajoharjoitusta. Ajoon puutumista. Ajaminen, istuminen kuskinpukilla käy selkään, persuksiin, käy joka paikkaan. Liikkumaton ajoasento. Ihminen ei ole luotu sellaiseen, mutta kukapa osasi kuvitella ennakkoon autoilevan ihmisen. Homo autos.

Päätä särkee tai se on jonkinmoinen pakotus takaraivossa tai niskassa. Ehkä olen jännittänyt niskaani. Ajohaittoja edelleen. Toinen mahdollinen selitys on, että silmien näkökyvyssä on tapahtunut muutosta, näkö heikentynyt ja se aiheuttaa jomotusta.

Käännän sillalle ja ylitämme sitä pitkin leveän ratapihan alueen. Ohitamme Pasilan, Käpylän ja liitymme moottoritietä itään suuntaavaan autoletkaan. Pidän Scanian ajonopeuden liikennerajoitusten mukaisena. Pienemmät henkilöautot hurahtavat ohi viereistä kaistaa myöten. Ajan ensimmäistä kertaa tätä tienkohtaa. Kaikessa on ensimmäisen kerran hohtoa.

Tuntia myöhemmin otan sivuun keskellä laakeaa peltomaisemaa, tutulle taukopaikalle. Teppo herää ja työntyy penkille.

”Huomenta”, toivotan.

”Taisin nukahtaa. Yrititkö puhua mulle?”

”En.”

”Luulen, että näin unta.”

”Taukopaikka”, sanon.

”Selvä. Käyn vessassa.”

”Etkö syö mitään? Tai juo?”

”Ehkä.”

Nautimme kahvit ja munkit. Teppo levittää lehden auki, mutta taittelee sen takaisin kasaan.

”Ei jaksa.”

”Ei aina.”

Haemme kaupasta cokispullot ja palaamme autolle. Seison hetken Scanian vieressä ja katson, kun kaksi peräkkäin ajavaa tukkirekkaa huristaa ohi. Tunnen tai kuvittelen tuntevani maan täristävän jalkojen alla. Tämä on vanhaa merenpohjaa, ajattelen. Kun jäätikkö on väistynyt näiltä tienoin, maa on ollut yhä veden alla ja sille on kertynyt tasainen pohjasedimentti.

Hymähdän mielessäni. Milloin minusta on tullut luennoitsija?

Puun tuoksu tavoittaa meidät. Se seuraa laahuksena tukkirekkoja.

Nousen kuskinpukille.

”Haluatko vaihtaa?” Teppo kysyy.

”Ei tarvetta.”

Oletan Tepon menevän takaisin petille, mutta hän jää istumaan penkille kaveriksi. Kaarran parkkipaikan ympäri ja ryhmityn liittymään valtatielle. Tiessä on levennyskaistat tällä kohtaa.

”Ehdimme ennen pimeää perille”, Teppo arvioi.

”Näin näyttää.”

”Polttoaine riittää?”

”Kevyesti.”

Viisi tai kymmenen kilometriä myöhemmin minun pitää pysäyttää bussipysäkille. Laskeudun alas tielle ja Scanian keulan editse tieluiskaan ja oksennan. Perhana, ajattelen. Nyt minulla on se. Teppo istuu ylhäällä ohjaamossa. Näen sivusilmällä hänen katsovan minua, mutta hän ei avaa ikkunaa. Takaa ei ole lähestymässä bussia, mutta en aikaile, vaan nousen takaisin kuskin paikalle.

”Mikä tuli?” Teppo kysyy.

”Sama vika kuin sulla.”

”Arvaan. Pahaa pelkään. Mä tartutin sen sulle.”

Teppo miettii hetken ja jatkaa, että toivottavasti Marina ei ole saanut samaa pöpöä?

Hän ottaa kännyn esiin ja alkaa kirjoittaa viestiä.

Vapautan seisontajarrun ja ohjaan Scanian takaisin tielle. Kilometrin ajon jälkeen Tepon viesti on valmis. Hän lukee sen ääneen: ”Hei. Pahoittelut, että emme voineet hyvästellä. Hyviä vointeja sinulle ja hyvää kotimatkaa. Teppo ja Nikke.”

”Kelpaa. Laitoitko menemään?”

”Laitan nyt.” 

>>>jatkuu>>>