Tiikerintalja(37)

    >>>jatkuu>>>   

Sitten Teppo kysyy haluanko, että vaihdamme kuljettajaa? 

”Kohta. Ehkä se asettui.” 

”Miten mä ajattelen sitä tiikerin taljaa. Sellainen vanha talja. Siinähän voi olla mitä tahansa taudinaiheuttajia.” 

Tuskin mitä tahansa, mietin mielessäni, mutta en puhu ääneen. Tie on selvänä edessä. Liikenne on tasaantunut, niin kuin se tekee heti, kun pääsee kauemmas Helsingin alueelta. Päänsärky on ennallaan. Nielen suuhun nousevaa sylkeä.

Kännyn kilahdus kuuluu.

Teppo lukee: ”Samoin sinne. Liena heräilee uudessa aitauksessa. Kohta lähden kotiin. Marina.”

Tulemme ohikulkutielle. Joki näkyy sivulla. Alan etsiä pysähdyspaikkaa.

”Sä punotat”, Teppo sanoo.

”Se on nokkosrokkoa”, vastaan, vaikka aioin sanoa, että se on tiikerintaljarokkoa. Uusi tautinimike Suomessa.

”Kilometrin tai kahden päässä on levike, jos siellä on tilaa”, Teppo puhuu.

”Selvä”, vastaan.

Näen levikkeen. Siellä on yksi rekka, mutta tilaa on sen verran, että voin ajaa ja pysäyttää sen taakse.

”Mä otan harjoituskilvet pois”, Teppo sanoo. ”Tarviiko sun päästä jonnekin?”

”Ei. Kömmin pesään.”

Scania seisoo paikallaan ja moottori käy. Mietin mitä olen unohtanut? En kai mitään. Kapuan takatilaan ja menen pitkäkseni. Ovi aukeaa ja Teppo kapuaa kuskin paikalle.

”Mikä tilanne takana?”

”Hyvä.”

”Marina lähetti toisen viestin.”

”No?”

”Luen sen: Toivottavasti olet parantunut taudista. Marina. Terkut Nikelle.”

”Kiitos”, sanon. Suljen silmät. Silmissä vilistää. Olen menossa johonkin suuntaan aikamoista vauhtia, mutta en tiedä edes kumpaan suuntaan? Onko suuntia enemmän kuin yksi? Yksi suuntaansa.

Tunnen auton liikkuvan. Se pysähtyy, lähtee uudelleen liikkeelle ja Teppo vaihtaa isommalle, kiihdyttää ja vaihtaa. Olemme liikkeessä. Matka jatkuu. Pidän silmät kiinni ja kuuntelen. Marina tulee mieleen, mutta en saa palautettua hänen kuvaansa silmiini. Tiedän, että jos pinnistelisin, saisin sen esiin, mutta en jaksa pinnistellä. Kierryn enemmän kerälle. Makaan kyljelläni, kasvot menosuuntaan. Auto huojuu ja ajattelen, ohittaako Teppo kenties jonkun edelläkulkevan, traktorin vaikka.

Herään siihen, että Teppo tuljuttaa olkapäästä.

”Mitä?” kysyn.

”Kotona jälleen.”

Olemme sisällä hallin hämärässä. Kapuan pois hytistä alas betonilattialle. Horjahdan. Minua paleltaa ja viluttaa. Tunnen, että minulla on kuumetta.

Teppo tulee varaston puolelta. Hänellä on iso roskasäkki kädessä. Arvaan ennen kuin hän sanoo mitään, että siellä sisällä on auton tavaratilaan aiemmin unohtunut tiikerintalja.

”Vien tämän huomenna laboratorioon tutkittavaksi”, Teppo sanoo.

”Luulin, että palautat sen Väinön Antiikkiin?”

”Joo, mutta ensin käytän sitä laboratoriotutkimuksissa. Mä en saa päästäni sitä, että tämän taljan takia me olemme kipeitä. Tiedä, vaikka siinä olisi radioaktiivisia jäämiä.”

Olen liian kuitti enkä jaksa innostua Tepon väitteistä, vaikka en usko niihin. Toisaalta en tiedä minkälaisia oireita on silloin, jos saa säteilyä? Päänsärky sopisi kuitenkin hyvin. Päänsärky on sellainen yleisvaiva.

”Se on huomenna.”

Teppo sulkee hallin ovet ja menemme ulos käyntiovesta. Teppo laittaa jätesäkin taljoineen auton peräkonttiin ja istun alas matkustajan puolelle hänen volkkariinsa.

”Ajanko sut minne?” Teppo kysyy startatessaan. ”Kotiin? Lääkäriin?”

”Kotiin.”

”Huomenna sulla on joka tapauksessa vapaapäivä, joten kannattaa käydä silloin lääkärissä. Ehdottomasti.”

”Kyllä mä käyn.”

”Etkä vain puhuu ja lupaa?”

”En. Mä käyn.” 

>Länsi>

Larry heilauttaa hattuaan kaaressa merkiksi ohikäveleville intiaaneille.

”Hei!” hän huutaa. ”Tulkaa tänne.”

Intiaaneja on kolme miestä. He pysähtyvät. Larry asettaa varoen kananmunakennon pakkilaatikolle ja nousee ylös. Hän pyyhkäisee käsiään housun persaukseen ja lähtee kävelemään pihatietä tielle. Hänellä on kiire.

Intiaanit eivät totelleet niin paljon, että olisivat lähestyneet kutsusta seppää, mutta he odottavat vakavina paikallaan saadakseen kuulla, mitä asiaa miehellä on?

Larry vilkaisee kävellessään tietä kaupungin suuntaan. Ei ketään. Nykyään, kun viereinen suomalaisen tila on autiona ja mikä tarkoittaa näitä kahta viimeistä vuotta, tiellä on ollut liikekannalla vähemmän kulkijoita kuin ennen. Larrystä tuntuu jopa, että suurin osa kaupunkilaisista on lakannut käyttämästä mäen takana olevaa kaatopaikkaa. Ehkä he eivät pidä siitä, että heidän pois heittämänsä vaatteet ja rojut ilmaantuvat paikallisten intiaanien käyttöön?

”Mister?” yksi intiaaneista kysyy odottavasti, kun Larry pääsee lähemmäs. Itse asiassa Larry tuntee tai tietää tämän miehen, mikä on hänen kohdallaan poikkeuksellista. Hän kun ei tee yleensä suurta eroa intiaanien kesken, vaan suhtautuu näihin yhtenä joukkona, mutta tämä yksi erottuu jo sen takia, että on muita selvästi iäkkäämpi. Larry olettaa intiaanimiehen olevan kenties jonkinmoinen heimon poppamies tai parantaja?

”Kysyn Siiselistä? Onko hän kuollut?”

”On.”

”Milloin?”

”Monta kuunkiertoa sitten.”

Larry ei voi vannoa varmaksi, mutta hänestä näyttää, että molemmat nuoremmat intiaanit ovat huvittuneita vanhemman miehen ajankäsityksestä tai sanoista. Kuka heistäkään mittaa enää aikaa kuunkiertoina?

”Täällä?” Larry kysyy. ”Vai jossain muualla? Kuoliko Siiseli täällä vai jossain toisella paikkakunnalla?”

”Kyllä.”

Aargh, Larry ajattelee.

”Löysin suomalaisen kaivosta naisen ruumiin”, hän jatkaa.

Mitä sanotte siihen? hän kysyy mielessään perään ja odottaa mitä reaktioita sanoilla on?

Intiaanit pudistavat totisina ja vakavina päätään. He eivät ole tosiaan huumorimiehiä. Se, että Larry huomasi äsken nuorten intiaanien silmissä vaivaantunutta huvittuneisuutta tai halveksuntaa, se erottui vain silmissä ja häviävän lyhyen hetken ajan. Muuten he ovat nyt jälleen kuin pronssiin veistettyjä kuvia, puisevia kasvoiltaan.

Larry ei anna kuitenkaan periksi. Hän selittää, että Joonas Kemppainen -niminen mies kävi jokin aika sitten Kentucky-Joen mökillä ja vei mukanaan tiikerintaljan.

Kun Larry mainitsee tiikerintaljan, intiaanien kesken tapahtuu katseiden vaihtoa ja he käyvät keskenään omankielisen, suppean sananvaihdon. Larry vaikenee ja odottaa. Intiaanimiehet neuvottelevat. Kun he ovat valmiit, vanhin, poppamies kääntyy Larryn puoleen: ”Kissataljat eivät hyvä.”

Toinen nuorista miehistä puhuu taas muutaman sanan heidän omalla kielellään. Poppamies kuuntelee ja tulkitsee sen jälkeen Larrylle: ”Suomalaisen Siiseli toi taljat leiriin.”

Poppamies nostaa molemmat kädet torjuvaan eleeseen. Larrylle tulee siitä mieleen lentopalloa pelaava mies. Hän on nähnyt kerran paikallisen näytösottelun, jossa oli verkon kahden puolen muutama nuori mies ja nämä iskivät kevyttä, ilmaa täyteen pumpattua palloa verkon yli ja yrittivät saada sen putoamaan maahan vastustajien puolelle. Siinä ottelussa tapahtui aina niin, että kun toinen osapuoli löi palloa, toinen, puolustava puoli nousi torjuntaan kädet pystyssä estämään palloa. Samalla lailla kuin poppamies tekee nyt.

Larry ei muista missä tilanteessa hän oli nähnyt tätä peliä pelattavan? Ehkä se oli kiertävän rodeokilpailun yhteydessä? Se saattoi olla maahanmuuttaneiden, kenties ruotsalaisten tai norjalaisten esittelemä laji. Tai englantilaisten.

Siiseli. Larry tajuaa ja oivaltaa vähitellen, kun hän käy tätä kankeaa sananvaihtoa näiden intiaanimiesten kanssa, että siiseli ei taida ollakaan mikään erisnimi, vaan että se tarkoittaa intiaanien käytössä ylipäätään naista, joka on naimaikäinen. Tai ehkä se tarkoittaa naimaikäistä naista, joka menee vieraaseen miehelään, esimerkiksi valkoiselle miehelle. Siltä osin siiseli on kuka hyvänsä intiaaninainen.

”Hautasin ruumiin mökin taakse”, Larry selittää.

Intiaanit nyökkäilevät innottomasti.

Selviää, että Siiseli, Kentucky-Joen Siiseli, palautti tiikerintaljat suomalaisen majaan, koska intiaaniveljet eivät halunneet niitä.

”Kissa paha eläin”, poppamies selittää uudestaan.

Larry on luullut tähän asti, että intiaanit pitäisivät kaikkia luonnon eläimiä hyvinä, veljinään tai henkinä tai minä pitävätkään, mutta näemmä näiden joukossa on myös pahoja otuksia ja sellaisia, joiden kanssa he eivät halua olla tekemisissä. Tai sitten se johtuu tiikeristä. Näillä preerioilla ja metsissä ei vaella luonnostaan tiikereitä. Puuma on toinen asia. Sitten on olemassa vielä jokin toinen kissapeto, ainakin Larry on tietävinään, että tällainen vielä harvinaisempi, pienikokoisempi kissaeläin liikkuu tietyissä osin autiomaata, mutta se saattaa olla yhtä hyvin kuvitelmaa tai tarua.

”Saatte kaivaa ja viedä sen pois”, Larry sanoo. ”Sen mädäntyneen ruumiin. En tiedä millä tavalla se pitäisi haudata.” 

>>>jatkuu>>>