Peippo visersi antaumuksella eilen aamulla kesän kunniaksi Luumäen Taavetin Patteritiellä. Eilinen oli hellettä koko päivä ja tästä päivästä tulee kai samanlainen. Aamuviideltä talon mittarissa oli kuusitoista ja puoli astetta. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Katsoessani kalenteria, Almanakkaa, huomasin, että olen aloittanut tämän uusimman käsikirjoitukseni kaksi kuukautta sitten. Sivuja on karttunut 153. Eilen naputtelin sitä samalla lailla kuin muinakin päivinä. Helena luki loppuun auf Deutsch Simone Buchholzin dekkarin River Clyde ja aloitti Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarjan neljännen osan, Lumous haihtuu. Minä aloin lukea saman sarjan viidettä ja viimeistä osaa, Muutoksen aika, joka on sarjan paksuin teos. En tiedä kirjoittiko kirjailija tämän sarjan niin pitkän ajanjakson aikana kuin ne on julkaistu, osa silloin tällöin muiden romaanien rinnalla, mutta minusta teksti muuttuu hieman kirja kirjalta, kun tekijän ammattitaito ja rutiini vahvistuvat. Pidän Lessingin kerronnasta. Afrikka jäi taakse, mutta ei jakautunut yhteiskunta. Sodanjälkeisessä Lontoossa asuvat rikkaat ja köyhät, mutta nämä ryhmät välttelevät toisiaan. Päähenkilö Martha Quest kävelee ja vaeltelee. Hän ei ole varma mihin aikoo rantautua, minkä sallii kahlita itsensä? Hän haluaa olla vapaa ja pelkää armottomasti jäävänsä satimeen. Sukuyhteyksiä ja tuttavantuttuja on myös Lontoossa ja hänen konekirjoitustaidollaan ja organisointikyvyllään olisi käyttöä paikallisilla lakifirmoilla ja muilla. Mutta nuori nainen säikkyy ja vetäytyy ja vaeltelee mieluummin kaduilla pommitettujen talonraunioiden keskellä. Eilen illalla ja toissailtana katsoimme kahdessa sessiossa Sergio Leonen viimeiseksi jääneen metariohjauksen Once upon a Time in America. Kuulen Enrico Morriconen tunnusmelodian haikeana mielessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti