SUO SEN SUO(6)
Maximilian otti ensimmäiset tunnustelevat askeleet pois kannon luota. Hei kanto, nähdään taas. Hän tarttui kiinni lähinnä harittavaan juureen ja taivutti sen sivuun. Hän katsoi jalkoihinsa ja etsi jalansijaa juurenmukurien ja kivien keskeltä. Juurakon varjossa oli hämärää.
- Lähtee, Sinikka sanoi.
Maximilian arvasi Sinikan tekevän käsivarttaan koukistaen ylöspäin suuntautuvan, pumppaavan liikkeen: Matkaan.
Juurakko jäi takaviistoon. Kun Maximilian oli ottanut kuusi tai seitsemän askelta, saapas lipesi, mulahti ja meni kerrasta kuin tyhjään. Se yllätti ja säikäytti. Jalka upposi syvään, juurta myöten eikä jalkapohja tavannut mitään tukea, vain jotain liukasta ja kovaa, todennäköisesti puun niljaiseksi liestyneen juuren. Jalka lipesi siltä vielä pahemmin ja toinenkin jalka oli painumassa suohon ennen kuin Maximilian ymmärsi heittäytyä eteenpäin pitkäkseen ja kiskaista samalla jalkaansa pois upottavasta hetteestä. Hänen vartalonsa kääntyi ja kierähti ja jota liikerataa auttoi selässä oleva raskas reppu telttanyytteineen. Kuului kuin laukaus olisi kajahtanut ja Maximilian tiesi ja tunsi, että se oli puun juuri, joka katkesi tai sitten hänen oma jalkansa. Luu murtui. Leimahtava kivun aistimus tuntui varpaista päähän asti.
Hän jäi huohottamaan siihen aloilleen, pitkänään, poski turpeessa. Sinikka kumartui ensimmäisenä hänen puoleensa ja Mikael toisena tämän vieressä.
- Varokaa sitä suonsilmää, Maximilian sai sanottua.
- Helkkari! Helkkari, helkkari! kuului Niilo manaavan.
Hän tajuaa, Maximilian käsitti. Tuo Niilo ymmärtää, mitä tämä merkitsee, vaikka on muuten mitä sattuu tyyppi. Hän ymmärtää mitä mikäkin merkitsee, ymmärtää sen vaistomaisesti ja heti. Hänelle ei jää harhaluuloja.
- Nyt kävi pahasti, Mikael sanoi.
Sun ei tarvitse sanoa sitä minulle, Maximilian protestoi mielessään. Häntä suututti. Harmi ja hätäännys iskivät seuraavaksi. Hänellä oli jo valmiit sanat suussaan sanottavana, mistä lie romantiikan ja sotaromantiikan romukopasta tulleita: Jätätte minut tähän ja jatkatte matkaa. Näin kuului sanoa, uhrautua. Se oli valmiiksi ajateltuna, loppuun asti ajateltu, asiaankuuluva repliikki, joka kuului julistaa tällaisessa epätoivoisessa tilanteessa, mutta hän, Maximilian, ei ollut niin hölmö, että olisi sanonut sen ääneen.
Hänen suussaan maistui hapan veri. Eli hän oli varmaan purrut kieleensä.
- Siltä tulee verta suusta, Sinikka sanoi.
Siltä! Hän oli se, näin pian.
Maximilian halusi vastata ja tuskissaankin hänestä tuntui perin tärkeältä selvittää ja tiedottaa, että tämä suuverenvuoto ei ollut mitään merkittävää eikä olennaista, vaan sivuseikka, mutta hän ei kyennyt jostain syystä muodostamaan oikeita sanoja. Joku rukoili tai ehkä valitti hänen vieressään... Joku oli hän itse.
- Ota rauhallisesti, Mikael opasti.
Jalkaan sattui. Sitä pusersi ja painoi, mutta jotenkin Maximilian ei uskonut, että luita olisi poikki eikä pahoja murtumiakaan. Jalka oli vain kiertynyt pahasti ja venähtänyt, mutta selvää oli, että hänestä ei ollut enää jatkajaksi. Ei tälle reissulle eikä tänä iltana.
- Kuka jää Maximilianin kanssa joukosta? Kerttu kysyi.
Maximilian tunnisti hänen äänensä. Hän tajusi pitävänsä silmiään kiinni. Hän vain oli ja makasi, mutta ajatteli, että pitäisi nousta. Niin tai näin, hänen pitäisi nousta, ainakin istualleen.
- Minä jään, Sinikka vastasi. - Kaksi raihnaista. Mun maha ei ole kunnossa.
- Kuralla edelleen? Niilo kysyi.
- Sanonko mitä sä olet?
Maximilian ajatteli jälleen, että nyt hänen kuuluisi julistaa uudestaan, perinteellisen sankarillisesti, ettei hänen takiaan tarvinnut kenenkään jäädä joukosta. Hän pärjäsi ja pärjäisi itsekin. Vai olisiko se valhe?
Maximilian piti silmänsä kiinni. Ei minkään takia, hän ei vain halunnut katsoa kehenkään eikä olisi halunnut kenenkään katsovan eikä edes näkevänkään häntä. Hän halusi hävitä ja liueta olemattomiin. Hän kiitti onneaan, ettei jalka ollut sentään katkennut. Hän järkeili, että kipu olisi monin verroin kovempi, sietämätön, jos jotain olisi oikeasti poikki ja luu vaikka törröttäisi ulkona nahasta. Häntä likimain huvitti tämä, että hän teki itse diagnoosia itsestään ja pelkästään sen perusteella, miltä tuntui, mitä tunsi, silmät koko ajan kiinni, kokeilematta ja katsomatta mitään.
- Kyllä se tästä, hän sanoi ääneen.
- Mitä? Mikael kysyi.
- Ei muuta, Maximilian vastasi. - Ei mitään. Hourin.
- Niin hourii, Niilo tiesi.
Niilo, sinä viisas.
Maximilianista tuntui jotenkin samalta kuin aina ennen koulusta pinnatessaan tai poissa ollessaan. Silloin hän oli potenut huonoa omatuntoa, vaikka olisi ollut lievästi kipeäkin. Nyt hän selvisi ja selviäisi tämän loukkaantumisensa ansiosta loppumarssista ja ennen kaikkea siitä mielenosoituksesta, joka odottaisi siellä jossain - jos odotti. Jos ei porukka nyt päättänyt tai päättäisi muuttaa suunnitelmaa ja pystyttää leirin, teltat ja käydä levolle. He nukkuisivat kuin kuolleet puoleen päivään.
Joku tuljutti häntä olkapäästä. Maximilian avasi silmänsä: Kertun kasvot olivat käsivarrenmitan päässä hänen yläpuolellaan: - Mitä sanot?
- Mihin?
Mitä minulla on sanomista, mihinkään, Maximilian ajatteli. Älkää kysykö minulta mitään. Älkää laskeko minua miksikään. Olen out.
- Jäädäänkö kaikki tähän leiriin yöksi sun kanssa vai lähdemmekö me muut ja Sinikka jää yksin hoitamaan sua?
- Menkää vaan. Teillähän on nyt karttatieto.
- On. Siinä ei tainnutkaan käydä aivan pahoin...? Sun jalkasi kanssa?
- Ei. Mä selviän. Selviän yksinkin.
- Ei puhettakaan, Sinikan ääni kuului Kertun takaa.
- Eli Sinikka ja sinä jäätte tähän leiriin ja me menemme ottamaan selvää kaivoslaisten puuhista. Järjestämme rauhallisen mielenosoituksen.
- Olkaa silti varovaisia, Maximilian varoitti.
- Aina. Älä meistä huolehdi. Huolehdi itsestäsi.
Kerttu väisti, sillä amerikkalaiset naiset, Doris ja Makeumba kyykistyivät vuorostaan siihen Maximilianin viereen.
Tulevatko kaikki nyt hyvästelemään minut, toivottamaan paranemista ja mitä toivottavatkaan? Maximilian häkeltyi. Ehkä amerikkalaisilla on tällainen tapa?
- May I? Doris kysyi ja Maximilian nyökkäsi: - Sure.
- I’m a little pit Nurse, Doris lisäsi.
Naiset auttoivat yhdessä saappaat ja pitkät housut Maximilianin päältä ja tutkivat polvea, jalkaa.
- What you think? Maximilian kysyi.
- I don’t know, Doris vastasi.
Päivänvalo oli hiipumassa ja hämärä lisääntyi. Maximilian huomautti siitä muille näiden sairaanhoitajattariensa ohi.
- You should go. Hurry, hän sanoi, tajusi puhuneensa englantia ja hymähti: - Alkakaa mennä, jos haluatte päästä perille.
- Have you everything all right? Doris kysyi vielä. - How it feels?
- It’s all right. Yes, I’m fine, Maximilian vakuutti ja naiset auttoivat housut takaisin hänen päälleen.
- Thank you, Maximilian kiitti.
Doris ja Makeumba auttoivat hänet vielä juurakon viereen, nostivat siihen istuvaan asentoon ja molemmat halasivat häntä lähtijäisiksi.
