Tilkankadulla

    

Helena kaipasi puuhaa sormille ja löysi vihreän lankakerän. Lokakuu päättyy koleana. Täällä etelärannikolla on hieman nollan yläpuolella, kun muu maa pitää pakkasta. Toissapäivänä, tiistaina, kun kävelimme Munkkiniemen terveyasemalle kausi- ja koronarokotteelle ja ylitimme Huopalahdentien ja jatkoimme puistokäytävää pitkin hiekkakentän viertä, näimme vauhkoontuneen kauriin juoksevan viereisen kiinteistön takapihalla, pysähtyvän pihaa rajaavalle aidalle ja kääntyvän takaisin. Aamupäiväruuhka oli pahimmillaan ja pyöräilijöitä ja jalankulkijoita liikkeellä joka puolella. Mihin lie eläin päätynyt? Toissapäivänä ja eilen Helena on jatkanut järjestelemistä. Miksi näin, selvinnee aikanaan. Minä olen jatkanut - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Sitä on koossa 44 -sivua. Aloitin sen tämän kuun neljäntenä päivänä. Luimme eilen ääneen loppuun Norman Mailerin romaanin Amerikkalainen unelma. Kirjan jännite katosi ennen puolta väliä eikä se palannut entiselleen missään välissä. Helena luki loppuun Anna Janssonin jännärin Kuolleiden kutsu. Minä luen edelleen David Foster Wallacen teosta Infinite Jest, mutta hyppäsin siinä parikymmentä sivua lukematta eteenpäin. Tenniskoululaisten vapaa-ajan peli, jota he käyvät tenniskenttien ollessa vapaina, ei avautunut minulle suomeksikaan eikä se kiinnosta muutenkaan. Valitan, arvon kirjailija, lukija päättää. Katsoimme eilen televisiosta loppuun Andy Warholin päiväkirjoihin perustuneen sarjan.

Suo sen suo(14)

    

SUO SEN SUO(14)

 

Justus oli hiessä kuin raskaan työpäivän tai -suorituksen jälkeen, kun hän sai nostettua viimeisenä myös Markin takaisin helikopterin kyytiin. Varsinainen tärinä oli tosin vasta edessä. Se alkoi, kun Mark oli ajanut kaukosäätimellä pohjan luukun kiinni ja soitti ohjaamoon.

Justus tunsi käden olallaan. Mark ojensi kättään ja Justus tarttui siihen. He puristivat toistensa käsiä. Ruumiit makasivat pitkänään paareilla ruuman lattiapinnassa, vyöt kiinni ja katselivat heitä. Elossa onneksi. Justus mielsi kuitenkin jostain syystä nämä pelastetut kahdeksi ruumiksi. Hänen ajatuksensa olivat sekavat eikä puhettakaan, että hän olisi ajatellut minkälaisen artikkelin kirjoittaisi tästä kokemuksestaan. Hänellä ei ollut sille vielä sanoja. Se oli sanaton.

- All right? Mark kysyi.

- Yes.

Mark katsoi ja nyökkäsi heidän potilaisiinsa: - Talk with them?

- Not yet.

Helikopteri nosti korkeutta ja tuntui kääntyvän kertaalleen ympäri.

Se ei tiedä minne päin lähteä, Justus ajatteli. Hän ajatteli kopteria elävänä olentona. Samoja mielikuvituksellisia mietteitä edelleen, hän tuhahti itseään. Helikopteri oli hänen visiossaan iso jättikimalainen, joka kääntyili hieman kömpelönä vasta nousseen auringon säteissä.

Justus veti liinasta löysiä itselleen ja polvistui paarien viereen.

- Hei. Mä olen Justus, hän sanoi naiselle.

- Hei. Sinikka.

Sinikka yritti hymyillä.

Justus selitti, että helikopteri vie heidät lähimpään yliopistolliseen sairaalaan. Hän katsoi vuoron perään Sinikkaa ja tämän vierellä olevaa vanhempaa miestä.

- Mitä tapahtui? hän kysyi.

Ei vastausta. Kumpikaan ei sanonut mitään.

- Mikä vahinko kävi suolla? Justus tarkensi.

- Maximilian, mies esittäytyi. - Toheloin. Olin oppaana tälle joukolle ja putosin suohautaan.

- Ei se ollut hauta, Sinikka puuttui puheeseen. - Kannonkolo. Kivenkolo, onkalo.

- Oli mikä oli, Maximilian jatkoi. - Venäytin jalkani. Luulin hetken aikaa, että luu murtui, mutta todennäköisesti se oli venähdys.

- Entä...? Justus kääntyi kysymään Sinikalta.

- Vatsavaivoja. Norovirus.

- Ai. No, se selvä, Justus nyökkäsi. Hän lisäsi, että helikopterin kyydillä he pääsisivät nopealla aikataululla sairaalaan tarkastettaviksi ja hoitoon.

- Lehtimies? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Olin juuri kolme vuorokautta Alexilla, suolla olevalla sotilasleirillä ja kaivosyhtiön tukikohdassa tekemässä reportaasia.

- Miten meidän porukan kävi? Sinikka kysyi.

Justus kohautti olkiaan: - En tiedä. En päässyt näkemään ketään. Sain kuitenkin vierailijoista huolehtivalta upseerilta sellaisen tiedon, että kahdeksan tunkeilijaa oli otettu kiinni. Ei henkilövahinkoja.

- Hyvä, Sinikka henkäisi. - Onneksi. Onneksi näin.

- Ja he ovat kaikki siellä? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Tällaista tietoa olen saanut.

Justus tajusi Markin puhuvan puhelimeen, kuulokkeeseen, joka oli yhteydessä ohjaamoon. Mark oli puhunut jo jonkin aikaa ja nyt Justus kuuli hänen korottavan ääntään: - Fuel? Ja perään: - What on earth? Chris!

Mark painoi kuulokkeen takaisin pidikkeeseen ja jäi seisomaan aloilleen, katse alaviistossa, lattian rajassa, totisena tai vihaisena. Justukselle ei tullut mieleen, että Mark saattoi kuunnella. Seuraavaksi hän tajusi, että helikopterin ääni oli muuttunut. Kone yskähteli.

- Pudotaanko me? Sinikka kysyi.

Hän sanoi sen ensimmäisenä.

- Ei, Justus vastasi. Ja lisäsi: - Niin. En tiedä.

- What’s wrong? hän kysyi Markilta.

- I don’t know... Somehting about pressure. Fuelpressure.

- Fuel? Justus toisti.

Polttoaine, hän käänsi sanan päässään.

Siis loppuiko helikopterin tankista polttoaine? Ei. Samassa moottori tavallaan vastasi, se vaikeni kerrasta, kokonaan, ei enää mitään ääntä, moottorin ujellusta ja Justus käsitti välittömästi, että tämä kopteri ei ole lentokone, että se ei liidä, sillä ei pysty liitämään, se ei pysy ilmassa, vaan putoaa alas maahan, suohon, veteen hetkessä kuin kivi. Hän ymmärsi tämän ja tunsi sen myös kehossaan. Helikopteri oli ehtinyt ottaa jonkin verran korkeutta ja oli joka tapauksessa reilusti puittenlatvojen yläpuolella, kun he päätyivät suoraan pudotukseen. Matkan pää. Kuin nopea hissi putoaisi kuilussaan, vaikka se ei oikein tuntunut siltäkään.

Onneksi alla ei ole sentään järveä, Justus ehti ajatella. Eikä merta, mutta suo kuitenkin.

Hän paiskautui rajusti laveria tai helikopterin kuljetustilan, ruuman seinää vasten. Ehkä hän menetti tajuntansa hetkeksi, sillä seuraava, minkä hän tiedosti, oli oma hankala olonsa. Hän roikkui valjaissa puoliksi ilmassa. Kuljetustila oli pimeänä, mutta ei aivan. Pari turvavaloa loisti veden yläpuolella.

Veden? Justus ajatteli ja räpytti silmiään. Hänen vierellään ruuman pohja, joka oli ennen ollut lattiapintana, oli noussut sivuksi, seinäksi. Sekään ei ollut aivan pystyssä hänen silmissään, vaan kallellaan. Mark oli tullut auttamaan häntä pääsemään irti valjaista. Kuului rapsahduksia, kankaan repeämisen ääntä, kun Mark katkoi puukollaan liinoja ja samassa Justus putosi ja sukelsi veteen. Helikopteri oli puoliksi vedessä. Justus ponnisti itsensä jaloilleen. Vesi oli kylmää. Sitä oli hänen seisoessaan puoliväliin reittä, mutta Justus oli kastunut kokonaan ja haukkoi nyt järkyttyneenä henkeä.

- Justus, help! Mark huusi.

Justus näki, että Mark tempoi vuorostaan vanhan miehen, Maximilianin paarien vöitä. Justus kahlasi ja kompuroi lähemmäksi. Kompasteli mahtamatta sille mitään, koska hän unohti, että ruuman pohja oli käytännössä seinäpintaa kaikkine verkkoineen, tavaroineen ja ulokkeineen ja putkineen ja joissa menetti helposti tasapainonsa.

Mark katkoi puukollaan paarien vöitä. Justus otti Maximilianista kiinni ja auttoi hänet seisomaan helikopterin pohjalle veteen rinnalleen.

- Pysytkö sä pystyssä? hän kysyi. - Omin voimin?

- Kyllä. Pysyn, Maximilian vastasi.

Mark joutui kurkottamaan päästäkseen seuraavaksi Sinikan paarien vöihin käsiksi. Sinikka oli seinällä reilusti vesirajan yläpuolella.

- Vettä, Justus sanoi tai hätääntyi. - Me hukutaan. We are drowning.

- Yes, Mark vastasi. Tylysti. Tai Justus luuli niin ensin, mutta huomasi sitten, ettei Mark ollut sen enempää hermostunut kuin kiihkoissaankaan eikä suuttunut, vaan pelkästään määrätietoisen päättäväinen, ilme tiukkana ja ankarana. Mies toimi kuin automaatti, suunnitellusti ja jäämättä miettimään ja katsomaan tuloksia.

Justus ehti ottaa Sinikan vastaan ennen kuin tämä olisi pudonnut suoraan veteen ja kastunut hänkin kokonaan.

Mark ei edes vilkaissut taakseen. Hän ei välittänyt. Ei turhista. Muut selviköön loput. Hän oli tehnyt tärkeimmän tehtävänsä ja meni jo seinänviertä jaloillaan tunnustellen tai kopterin sen hetkistä pohjan viertä seuraten ja Justus oletti ja päätteli, että siellä on perällä varmaan ylimääräinen varauloskäynti. Mutta Mark kääntyi melkein heti ympäri ja palasi takaisin mukanaan toisessa kädessään pitkävartinen kirves. Palomiehen kirves, sellainen, joita Justus oli nähnyt amerikkalaisissa elokuvissa ja Aku Ankka -lehdissä. Vain palomiehen kypärä puuttui. Markilla oli kypärä, mutta se ei ollut sitä perinteistä mallia, vaan sotilaskypärä.

Mark näytti käsimerkein, että heidän, kyytiläisten, avuttomien paikallisten tomppelien oli aiheellista siirtyä sivummalle ja pitää varansa, sillä hän aikoi antaa luukulle kirveestä. Tai aikoiko hän hakata aukon ehjään seinään?

Joten he kolme kompuroivat ja keikahtelivat muhkuraista, veden vallassa olevaa pohjaa, seinämää myöten sivummalle, siihen suuntaan, johon Mark viittilöi ja hän tarkasteli pintapuolisesti luukkua, valikoi oikean kohdan, veti kirveen kauas taakse ja löi. Auts, Justus ajatteli. Kirveen terä taatusti kärsi. Ääni oli kuitenkin verraten hiljainen kirskahdus. Ehkä se vaimentui tässä vetisessä, loiskuvassa lastiruumassa. Kirves kohosi ja vetäytyi uudestaan taakse ja Mark iski toisen kerran, iski toistamiseen, useamman kerran ennen kuin luukun lukitus, salvat antoivat perään tai jokin rakenteissa hajosi ja rikkoutui ja luukku retkahti puoliksi auki. Valoa tulvahti sisään, aamun valoa.

Tilkankadulla

    

Mikä lintu? Saimme otettua tällaisen kuvan rantakanasta. Onko se luhtakana, liejukana, nokikana vai ei mikään niistä? Nokka on lyhyt. Valkoinen selvä kylkiviiru. Valkoinen alaperä. Tänään tiistaiaamuna on kylmää koko maassa. Ilmatieteenlaitoksen Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla on kolme astetta ja osia plussan puolella. Eilen kirjoitin kaksi sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Helena järjesteli omia kansioitaan ja luonnosnippuja ja kirjoitti muistiinpanoja. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Norman Mailerin romaania Amerikkalainen unelma. Onko kirjailija väsähtämässä vai miksi koen, että tekstin intensiteetti on laskenut? Helena lukee Anna Janssonin jännäriä Kuolleiden kutsu. Minä jatkan David Foster Wallacen Infinite Jestiä. Kirjassa on nyt pitkiä alaviitteitä pientä pränttiä. Eilen iltaviimeiseksi katsoimme dokumenttia Andy Warholista taiteilijan päiväkirjojen pohjalta.

Tilkankadulla

   

Keräsimme yhteiskuvaan kaikki kirjat, joita luemme parhaillaan tai jotka olemme lukeneet vasta ja joiden tunnelmissa olemme yhä. Viime yönä on satanut täällä etelärannikolla. Parvekelankut olivat aamulla kaiteen vierestä märät. Lehdet varisevat keltaiseksi matoksi maahan pihan poppeleista. Helena järjesteli eilen ja teki muistiinpanoja. Minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Koossa kolmekymmentäkuusi sivua. Aamuyöstä mieleni kirjoitti sitä puoliunessa. Luemme yhä ääneen Norman Mailerin kirjaa Amerikkalainen unelma. Helena luki loppuun Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Minä olen lukenut melkein kolmesataa sivua David Foster Wallacen teosta Infinite Jest, jonka olen lukenut kerran ennen originaalina eli in english ja kerran suomeksi, Päättymätön riemu.

Tilkankadulla

    

Kesäaika päättyi ja normaaliaika alkoi. Perjantaina, kun kävimme Munkkivuoressa leipäostoksilla, otin mennessä kuvan puutytöstä tai -patsaasta, joka seisoo skeittauskentälle vievän puistokäytävän vieressä Pikku Huopalahden pohjukassa. Miettiikö patsas vai pitääkö silmiään kiinni? Tänään on Helsingin kirjamessujen viimeinen päivä. Parhaat terveiset osanottajille. Toissapäivänä ja eilen olemme tehneet omia taiteitamme, Helena piirtänyt ja luonnostellut ja minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on kolmekymmentäneljä sivua. Niitä kertyy hiljalleen kuin syksyn lehtiä nurmikoille, puistokäytäville, teille ja veteen rannalle. Luemme ääneen Norman Mailerin kirjaa Amerikkalainen unelma. Helena luki loppuun Haruki Murakamin teoksen Kaupunki ja sen epävakaa muuri ja aloitti Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Minä hain omasta hyllystämme David Foster Wallacen kirjan Infinite Jest, jota aloittelin reilu kuukausi sitten. Selasin alun ja jatkoin siitä mihin olin jäänyt. En käytä mitään kirjanmerkkiä. Luen uudestaan, jos en muista lukemaani.

Suo sen suo(13)

    

SUO SEN SUO(13)

 

He kapusivat nostosillan ylös helikopterin kuljetustilaan, joka oli kuin pieni halli, sen kokoinen tai verstas ja jossa oli pitkät istuinlaverit molemmilla sivustoilla. Ruuma, Justus ajatteli. Laivoissa on ruumat. Justus ei tiennyt, mutta ehkä samaa sanaa voi käyttää myös helikopterin kuljetustilasta. Seinillä oli verkot, joissa oli tavaraa ja laverien yläpuolella olevista putkista tai tangoista roikkui käyttövalmiina turvavaljaita liinoissaan. Kuljetustilan perällä oli säilytyslaatikoita, ilmeisesti pultattuina kiinni rakenteisiin.

Mark esitteli ensin seinien yläosia kiertävät vahvat verkkopussit, joihin kuului laittaa kaikki irtain. Korpraali nosti Justuksen vetolaukun sellaiseen pussiin ja Justus pani oman reppunsa toiseen. Sitten Mark siirtyi perällä olevien laatikoiden luo ja viittasi kädellään Justusta tulemaan perässä. He avasivat laatikoiden lukitussalvat, jolloin niistä sai vedettyä esiin kaksi vierekkäistä paaria keskelle kopterin ruuman jalkatilaa. He jättivät ne siihen.

- We need them, Mark sanoi. - You see? What?

- Sure.

Mark naurahti. Hän näytti, että paareissa oli myös vyöt ja avasi ja levitti ne valmiiksi. Hän nosti yhden sormen ja toisen sen lisäksi: - We have two.

- Yes, Justus vastasi.

Seuraavaksi Mark ajoi kaukosäätimellä nostosillan sisälle ja peräluukun kiinni. Sisällä tuli hämärämpää, mikä saattoi tosin olla osin pelkkä tunnetila. Tilaa kiertävät ikkunat ja valaisimet valaisivat osaltaan, mutta tässä kuljetustilassa, ruumassa oli silti jotenkin hämyistä, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan, että kukaan esimerkiksi lukisi kyydissä ollessaan. Helikopteri oli täsmäliikuntaväline, jolla haluttiin vain päästä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen. Yhdestä pisteestä toiseen. Siellä ei vietetty muuten aikaa.

- Let’s see, men on board, close the seat belts, please, Mark opasti ja näytti Justukselle mallia.

He vyöttivät itsensä. Klik klik klik, lukitusmekanismit kilahtelivat.

- Good, Mark hyväksyi.

Hän retuutti silti Justuksen valjaita, kokeili niitä ja painoi tämän olasta istumaan laverille, peukutti ja kurkotti sen jälkeen luurin seinän pidikkeestä ja puhui siihen: - We are ready here. Over.

Hän kuunteli hetken ja jatkoi: - Two. Yes. Over.

Kuului, kun helikopterin moottori jyrähti käyntiin. Hetkeä myöhemmin Justus tunsi, että he nousivat ilmaan. Yksiö ilmassa. Vatsasta kouraisi.

Mark oli koko ajan puuhassa, liikkui liinan päässä, joka jousti miehen liikkeiden mukaan. Hän käänsi ensimmäiseksi näytön heidän eteensä ja siitä erottui savanni yläviistosta siinä suunnassa, jonne helikopteri oli matkalla. Justukselle tuli mieleen nimenomaan savanni tai pusta tai pampa, aro. He ylittivät vetistä suota, jossa oli pieniä rimpejä kuin ruostetta maalatussa pellissä tai rokkoa ihossa. Sivummalla näkyi vaaramaisemaa ja joki tai puro, patoallas tai ehkä se oli sittenkin luonnontilaista suon monimuotoisuutta. Hieno maisema katsottuna näin helikopterin korkeudesta. Aamu kaikkialla. Päivä oli vasta valkenemassa.

Justus huomasi, että Mark otti kaksi kypärää jostain verkosta ja kiinnitti ne leukahihnoista riippumaan omaan vyöhönsä, toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle. Hän nyökkäsi Justukselle ja Justus nyökkäsi takaisin. Hän ymmärsi. Kaikki selvää.

Mark sanoi jotain, mitä Justus ei kuullut. Mies osoitti näyttöä ja Justus huomasi vaivaiskoivikon laidassa kaksi pienikokoista vaeltajaa. Näkökulmaharha. Eli ne jälkeen jääneet, jotka piti noutaa mukaan. He olivat jo löytäneet ne, hetkessä. Tai helikopterin ohjaaja oli löytänyt oikeaan koordinaattiin.

Justus vilkaisi Markia vieressään ja tämä nyökkäsi. - Are you ready? Justus luki miehen huulilta, näki, että miehen suu kävi koko ajan, mutta sanat häipyivät ja hukkuivat kuuluvista. Hän loi muutamista yksittäisistä englanninkielisistä sanoista tilannekäsityksen itselleen: Helikopteri ei aikonut laskeutua. Se oli liian riskaabelia, suoalusta pehmeää ja upottavaa.

Mark avasi kaukosäätimellä kuljetustilan keskellä olevan luukun ja äänet, melu, desibelit kasvoivat heti moninkertaisiksi. Mark naputti sormellaan Justusta olalle. Huomio, seuraa. Hänellä oli nyt eri näköinen kaukosäädin kädessään eikä se itse asiassa ollut kaukosäädin, vaan sähköinen ohjain, jonka kuvan upseeri oli näyttänyt Justukselle vajaa tunti sitten. Painikkeet, nuolitunnukset ylös ja alas ja stop. Lisäksi punainen, ulkoneva hätä-seis -painike.

- Can you handle this?

Korpraali toi suunsa aivan Justuksen korvanjuureen, jotta tämä kuuli.

- Jes, Justus vastasi, vaikka ei kuullut mitään, omaa ääntäänkään. Hän nyökkäsi ja nosti peukalonsa.

Mark taputti taas Justusta olalle ja ojensi ohjaimen hänelle. Seuraavaksi Mark tarttui katossa kiinni olevasta vinssistä roikkuvaan, edestakaisin heilahtelevaan köysilenkkiin, siniseen, paksuun nailonköyteen, jossa oli varmaan ohut keskusvaijeri vahvisteena ja piti siitä kiinni toisella kädellään, katsoi Justukseen, näytti ja painoi tämän käsissä olevan ohjaimen toista nuolinäppäintä, alaspäin osoittavaa nuolta, jolloin köysilenkki laskeutui, vaihtoi toiseen näppäimeen, ylöspäin osoittavaan nuoleen ja jolloin vinssi alkoi kelata köyttä sisään. Sitten hän vaihtoi taas painiketta, antoi löysiä köyteen, irroitti omien valjaittensa kiinnityksen orresta ja vaihtoi sen vinssistä tulevaan lenkkiin, nyki ja varmisti, että se tuli kunnolla kiinni.

Justus seurasi ja katseli sivusta. Mark nyökkäsi hänelle ja hän nyökkäsi takaisin.

Kaksi pelleä, Justus ajatteli.

- Ready? Mark kysyi, taas, tosin Justus näki tälläkin kertaa vain huulten liikkeen, mutta arvasi sanan ja sanoman. Hän nyökkäsi.

Mark siirtyi ja kyykistyi lähemmäs kuljetustilan pohjassa olevaa avointa luukkua, josta näkyi ilmaa, maata ja suota keinahtelevassa, vellovassa liikkeessä. Hän nyki köyttä ja katsoi samalla merkitsevästi Justukseen, joka painoi nuolinäppäintä ja köyttä avautui ja vapautui lisää. Justus odotti miehen hyppäävän köyden varaan, mutta tämä osoitti vielä erikseen sormellaan näyttöä, joka oli Justuksen edessä. Taas Justus nyökkäsi.

Vieläkään Mark ei hypännyt. Hän pudisti päätään Justukselle, pitkä, hermostunut, edestakainen päänliike, minkä jälkeen hän otti ohjaimen Justuksen käsistä, toi suunsa lähelle Justuksen korvaa ja sanoi: - Think, what you do. Don’t be stupied.

Sen jälkeen Mark ajoi löysät köydestä takaisin vinssin kelalle, antoi ohjaimen takaisin Justukselle ja hengitti uudelleen tämän korvaan: - Slow. Think, what you do. Don’t hurry. You understand?

Justus nyökkäsi. Hän tunsi kuumotusta poskissaan, kaikkialla. Häntä nolotti. Hän antoi vähän kerrassaan löysiä, tarkkaili Markia aukon reunalla, kun tämä kyykistyi siihen ja tarttui reunakahvoihin. Justus tarkkaili köyttä eikä päästänyt sitä tällä kertaa liikaa. Sitten Mark oli puolittain ulkona helikopterin alla, ylävartalo näkyi vielä, viimeisenä pää, kypärä ja sen jälkeen oli vain köysi kelalla, joka laskeutui täristen suoraan luukun keskellä. Justus katsoi vuoron perään köyttä ja vinssin kelaa ja kolmantena näyttöä, josta hän pystyi seuraamaan Markia koneen alla. Tämä heijasi kevyen, tottuneen ja silti samalla holtittoman näköisesti köyden varassa, kieppui alas painuessaan.

Kela pyöri. Justus kierrätti katsettaan siinä, ohjaimessa ja näytössä. Kamera kuvasi, kun Mark osui alas suon pintaan ja pyörähti. Justus nosti sormen pois nuolipainikkeelta. Nainen ja mies olivat kyyryssä siinä lähellä ja Mark viittoi ja teki näille käsimerkkejä. Nainen tuli edellä lähemmäs ja mies konkkasi kankean näköisenä perässä, kaatumaisillaan tai sitten helikopterin ilmanpaine horjutti. Ruoho ja kaikki muu kasvillisuus, joka oli niin sanotun laskeutumiskohdan alapuolella, lainehti kuin voimakkaassa pyörretuulessa.

Justus räpytti silmiään, piti silmällä Markia, joka oli maanrajassa kyyryssä pelastettavien vieressä. Näkymä toi Justukselle mieleen jonkin pelastusharjoituksen menneisyydestä, kauan sitten tai sitten se oli jostain ohjelmasta tai miksei televisiosarjasta tai elokuvasta.

Mark näytti ja teki liikettä kädellään, piirsi käsivarrenmittaista ympyrää alaspäin ja Justus katsoi ohjainta, siirsi peukalon alaspäin osoittavalle nuolinäppäimelle, painoi, katsoi näyttöä ja painoi uudestaan. Markin käsi leikkasi terävästi sivuttain ilmaa. Se oli kuin karatelyönti. Justus nosti sormen näppäimeltä.

Seuraavaksi Mark pyöritti käsivarttaan vaihteeksi käsi osoittaen suoraan ylöspäin ja Justus katsoi jälleen ohjainta, valitsi ylöspäin osoittavan nuolinäppäimen, painoi sitä ja nosti sormen pois ja katsoi näyttöä. Markin käsi pyöri edelleen ja näytti ylöspäin ja Justus painoi nuolinäppäimen pohjaan, vilkaisi vintturin kelaa, jolle köysi alkoi kiertyä, suunta oli oikea, vilkaisi taas näyttöä, jossa nainen alkoi nousta ja pyöriä köydessä kiinni jalat hajallaan. Rimpuillen. Ilmassa kuin jokin pellehyppääjä. Justus pudisti päätään omille typerille mielikuvilleen.

Tilkankadulla

    

Kävimme eilen Munkkiniemen kirjastossa. Helenalla oli noudettavana saapunut kirjavaraus, Anna Janssonin Kuolleiden kutsu. Mennessä veimme muutaman kirjan Tapanilan aseman kierrätyskirjalaatikkoon. Tuuliset säät ovat varistaneet jo muutamat puut kokonaan lehdettömiksi. Keltaisia lehtiä leijailee ilmassa puistokäytävillä. Kolme joutsenta oli ilmestynyt Pikku Huopalahden lännenpuoleiseen ruovikkoon. Jatkoin eilen - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on kolmekymmentä sivua. Helena teki piirroksia luonnosvihkoon ja kutoi sukkaa telkun ääressä. Luimme ääneen Norman Mailerin romaania Amerikkalainen unelma. Yö kuulusteltavana newyorkilaisella poliisiasemalla. Illemmalla luin loppuun Jari Tervon kirjan Pyhiesi yhteyteen. Siinäkin on poliiseja. Hyvä kirja kokonaisuudessaan. Helenalla on luvussa Haruki Murakamin teos Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Hän kehuu, että kirjailija on parempi kuin koskaan, paranee vanhetessaan.

Tilkankadulla

    

Kuvassa on pihlajan runko ja syksyn keltaisia lehtiä. Tänään on YK:n päivä, rukouspäivä ja Helsingin kirjamessujen vuoden 2024 ensimmäinen päivä. Me olimme mukana messuilla viimeksi viisi vuotta sitten 2019. Toissapäivänä kävimme Munkkiniemen kirjastossa. Minulle oli tullut kaksi kirjavarausta, Norman Mailerin Amerikkalainen unelma ja Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen, joka on ilmestynyt melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Kirjaston pikalainoista löytyi Haruki Murakamin uusin teos, Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Toissapäivänä ja eilen Helena on tehnyt luonnoksia ja muistiinpanoja ja kutonut sukkaa telkun ääressä. Minä olen jatkanut - Pidät tästä varmaan -fiktiota. Sitä on kaksikymmentäkahdeksan sivua. Luemme ääneen Mailerin Amerikkalaista unelmaa. Hyvää tekstiä. Pidän Mailerin proosasta. Helena lukee Murakamin kirjaa Kaupunki ja sen epävakaa muuri ja minulla on menossa Tervon Pyhiesi yhteyteen. Alku siinä oli sellainen, että kaksi kertaa meinasin jättää kesken, mutta jatkoin sitten kuitenkin, sopeuduin ja luen sitä nyt ihan hyvilläni. Katsoimme eilen iltamyöhällä jälleen Ammattina kirjailija -ohjelman, jossa Tervo kertoi, että Pyhiesi yhteyteen -kirjassa on kolmekymmentäviisi kertojaa. Siinä on ristivalotusta. Kirjailija oli ymmärtääkseni nauttinut sen kirjoittamisesta eikä kokenut sitä mitenkään tavallista hankalampana.

Suo sen suo(12)

    

SUO SEN SUO(12)

 

Justus seurasi Eliseä. He menivät ensimmäiseksi suoraan keittiölle. Justus tiesi, että siellä päivystettiin ympäri vuorokauden ja he saivat sieltä kuumaa teetä ja kanelisokerikorppuja, istuivat katoksen penkeille ja kastoivat korppujaan teehen. Pullamössöä, Joonas ajatteli.

- Minä luke suomea, Elise sanoi.

- Jaa. Kuulin vasta nyt ensimmäisen kerran.

Justus näki, että Elise sulatteli kuulemaansa. Hän kysyi puhuiko hän liian nopeasti: - Too fast?

- Vähän.

- Hauska kuulla, että luet suomea, Justus puhui ja pyrki lausumaan sanat rauhallisesti ja erillään toisistaan. - Miksi?

- Miksi? Elise vastasi. Hän levitti käsiään, kastoi korpun kannan teehen ja vei suuhunsa.

Justus arvioi, että Elise oli ehkä puolivälissä kolmeakymmentä. Ilman asepukua hän olisi käynyt kenestä hyvänsä perheenäidistä. Häntä olisi voinut erehtyä pitämään vaikka kodinhoitajana, kirjastovirkailijana, bussikuskina, minä hyvänsä. Hän ei tehnyt Justukseen varsinaisesti sotilaallista vaikutusta, mutta Justus oli kuitenkin kuullut muutaman kohtauksen, kaksi kohtausta, joiden aikana Elise oli komentanut alaisiaan ja häntä toteltiin mukisematta ja vastaan väittämättä.

- Miksi suomea? Justus kysyi uudestaan. - Minun arvioni mukaan suomi on vaikea kieli.

- Kyllä, Elise myönsi.

- Kuinka kauan olet opiskellut?

- Toinen vuosi.

- Ja ymmärrät jo? Ymmärrät paljon? Ymmärrät hyvin?

- Osan.

Elise nauroi.

- Anteeksi, jos käytän liikoja sanoja, vieraita sinulle, Justus pahoitteli.

Elise nyökkäsi, mutta ei vastannut.

Justus kysyi, mitä täällä tapahtui? Tänään? Ja oliko se ohi?

- Vihainen tulla.

- In english?

Please, Justus lisäsi mielessään.

- Harjoitan suomea, Elise vastasi.

- Okay. Hyvä.

Elise ei kertonut Justukselle mitään uutta. Hän tiesi jo kaiken ennestään.

Elise kertoi saattavansa seuraavaksi Justuksen tämän omaan kämppään. Näin pitää tehdä, koska alueella voi olla vielä vapaana liikkuvia tunkeilijoita. Hän toimii turvahenkilönä.

- I see.

- Sinun turvallisuus tärkeä.

- Okay.

Teen jälkeen he kävelivät leirialueen läpi. Justus ei huomannut mitään aiemmasta poikkeavaa. Mistään ei huomannut, että täällä olisi käyty jotain välienselvittelyä. Ei jälkiä ammuskelusta. Ehkä laukaukset oli suunnattu ilmaan, varoitukseksi?

- Näkemiin huomenna, Elise hyvästeli Justuksen vierastilan ulko-ovella. Hän ojensi kätensä ja Justus tarttui siihen.

- Oli hauska tutustua, hän sanoi.

Elise naurahti: - Totinen suomalainen.

- Kyllä, Justus vastasi.

Elise kurotti eteenpäin ja hipaisi poskellaan Justuksen poskea, kääntyi ja käveli pois.

Justus meni kuuliaisesti sisälle omaan yksiöönsä, riisui maihinnousukenkänsä, ne ensimmäiseksi ja istui sängyn reunalle. Hän otti kännykän esiin. Jatalta, pomolta oli tullut viesti: Haluan keskustella tarkemmin tietyistä sanamuodoista. Lue itse tekstisi läpi vielä kertaalleen. Ajatuksella. Jospa huomaat, että sinun asenteesi näkyy läpi. Se ei kai ole tarkoitus, oletan?

Justusta hymyilytti. Jatta oli aina niin monisanainen. Hän väitti, että se juonsi siitä, että hän on nainen ja kaikki naiset ovat puheliaita ja sanavalmiimpia ja sanastoltaan rikkaampia ja sujuvampia kuin miehet.

Justus oli saanut viestin myös leirin vieraista vastaavalta upseerilta. Viestissä kerrottiin tänä iltayönä leiriin tunkeutuneista kutsumattomista voimista, kahdeksan hengen joukosta, jonka hyökkäys oli torjuttu ja jotka henkilöt oli otettu toistaiseksi säilöön. Ei henkilövahinkoja.

Hyvä, Justus ajatteli. Hänen olonsa huojentui.

Viesti jatkui: Lisäksi suolla on jonkin matkan päässä kahden hengen jälkijoukko, loukkaantuneet ja jotka on tarkoitus etsiä huomenna helikopterin avulla ja kuljettaa hänen, Justuksen ohella lähimmälle lentokentälle tai tarpeen vaatiessa lähimpään yliopistolliseen sairaalaan. Nämä tiedoksi.

Jälkikirjoitus: Lennolla sinun on parasta pitää meiltä saamasi puku, kengät ja kypärä. Luovutat ne, kun jäät pois helikopterista. Lentäjä on ohjeistettu.

Seuraava viesti piippasi, kun Justus vielä luki edellistä: Jatta: Siellä on kuulemma ollut pieni selkkaus. Minulle tuli tiedotus, että aikataulun takia Justukselle, sulle ei voida valitettavasti järjestää tilaisuutta tavata säilöön otettuja tunkeutujia. Et viestinyt mitään?

Justus naputti vastauksen: Minut otettiin käytännössä vartiointiin ja kun yritin lähteä tutustumaan tilanteeseen, minun käskettiin istua aloillani. Minulle tuotiin oluttölkki eteen. Sitä rataa.

Jatta vastasi: Selvä. Sä olet kuulemma huomenna palaamassa työpaikallesi. Tervetuloa. Päästän sut nukkumaan. Jutellaan huomenna lisää. En häiritse enää tänään. Hei.

- Hei, Justus vastasi. Hän sanoi sen ääneen eteensä, ei kellekään, ei kenellekään muulle kuin itselleen.

Hän kallisti pitkäkseen sängyn päälle. Hän kuvitteli, ettei nukahtaisi vähään aikaan, mutta toisin kävi. Kännykkäherätys oli seuraava asia, jonka hän tajusi. Oli yhä pimeää. Justus riisuutui, peseytyi ahtaassa, mutta toimivassa sosiaalitilassa, pakkasi ripeästi varusteensa ja varmistautui siitä, ettei mitään jäänyt. Tunnelma oli sama kuin olisi lähtenyt hotellista, luovuttanut huoneensa. Nyt ei ollut kuitenkaan varsinaisesti mitään luovutusta, tulevaa vaatteiden vaihtoa lukuunottamatta. Justus jätti reppunsa ja vetolaukkunsa odottamaan ovenpieleen ja käveli keittiölle aamiaiselle.

Vieraista vastaava upseeri oli paikalla katoksessa ja hän viittoi Justusta liittymään seuraan. Kolme päivää sitten Justus oli tullut tänne tarkoituksella alueelle rakennettua tietä myöten, mutta nyt hän pääsisi tutustumaan isoon kuljetushelikopteriin.

- What you think? What you like? upseeri kysyi.

Justus ei ollut varma, tarkoittiko kysymys hänen koko oleskeluaan leirillä vai tarkoittiko se tulevaa helikopterimatkaa? Hänellä oli ennestään takanaan kaksi kokemusta helikopterikyydistä, mutta niistä oli jo kulunut aikaa.

- Is everything all right? upseeri jatkoi ja varmisti ja Justus myönsi ja vastasi, että kaikki oli kunnossa.

Kuulemma lennolla oli yksi korpraali mukana miehistöstä ja siksi heillä oli sellainen toivomus ja tehtävä Justukselle, että hänen pitäisi käyttää köysivinssiä.

Justus joutui kysymään, mikä se on? Sana oli outo: Ropewinch. Upseerilla oli vinssin käyttöohje mukanaan ja hän antoi sen Justuksen tutkittavaksi.

- That’s okay, Justus sanoi vilkaistuaan kuvaa ja ohjainta, jolla sitä käytettiin. - I can handle it.

- Fine. Great, upseeri oli hyvillään.

Lisäksi Justuksen oletettiin huolehtivan suolta noudettavista loukkaantuneista, jotta nämä päätyisivät varmasti ja turvallisesti hoitoon.

- Is it all right? upseeri varmisti. Hän levitteli käsiään, ehkä hieman nolona. Justus ajatteli, että heillä sotilailla oli ilmeisesti puutetta miehistön määrässä.

- Yes, hän sanoi.

- Is all now clear?

- Yes, Justus toisti. - I understand very well my job.

- Fine, upseeri naurahti, huojentuneena. - Thank you very much.

Justus ajatteli, että tekisi tästä osiosta oman artikkelinsa tai liitteen jo olemassaolevaan reportaasiin. Ehkä sittenkin oman, erillisen jutun.

Justus söi puuroa, munakasta ja nakkeja. Kahvia oli tarjolla. Hän otti omenan mukaansa lähtijäisiksi, käveli takaisin omalle kämpälleen, kirjoitti pöydällä olevaan päiväkirjaan päivämäärän ja oman terveisensä seuraavalle, tulevalle yövieraalle: Täällä oli karhuja haaskalla, kun olin visiitillä. Kahdeksan tunkeilijaa tuli leiriin, mutta en päässyt seuraamaan tilannetta. Liian vaarallista. Eli minusta pidettiin hyvää huolta. Toivotan mukavaa vierailua. Justus, reportteri.

Kämpän ovelta kuului terävä koputus.

- Come in, Justus kehoitti.

- Helou. Mark. My name. It’s time. Let’s go.

Justukselle näöltä tuttu korpraali seisoi ovella. Hän tarttui Justuksen vetolaukkuun. - Is it all?

- Yes. Please to meet you, Mark.

- I come with you.

- I know. I see.

Korpraali, Mark oli varustautunut ja laittanut kypäränkin päähänsä. Hän katsoi Justusta ja kopautti merkitsevästi omaa kypäräänsä.

- I do, Justus sanoi. Hän pani kypärän päähänsä, sääti hihnan, nosti repun selkäänsä ja he lähtivät astelemaan leirin lentoasemalle. Portille. Airportille. Suureellinen nimitys.

Helikopterin verkkosuoja oli otettu pois, mutta moottori ei käynyt vielä. Mark sanoi, että hän oli hoitanut asian. - You know.

- What? Justus kysyi.

Mark selitti, että häntä ei ainakaan huvittanut juosta helikopterin kyytiin siinä hujussa, kun lapakot pieksivät ilmaa ja joutui pitämään kiinni tavaroistaan ja tuntui, että paita nousee housuista. Tämän verran Justus ymmärsi, mutta korpraali jatkoi vielä juttuaan. Jatko jäi kuitenkin epäselväksi. Ehkä puhe oli kirnuamisesta. Buttering up. Justus ei ollut varma kuuliko oikein? Hän hämmästeli mielessään, mutta päätti antaa olla ja olla peräämättä tarkennuksia.

Tilkankadulla

    

Meillä on vitriinikaappi, jossa ovat rakkaimmat kirjamme. Siellä on myös Helenan minulle kauan sitten lahjoittama nukke, joka kuvassa esittelee Leena Krohnin Tainaronin kantta. Olemme nyt lukeneet molemmat sen toisen kerran. Mielikuvitusta hersyttävä kirja. Samaan aikaan luimme ääneen loppuun Donna Tarttin Tiklin. Olimme molemmat lukeneet senkin ennen. Muistin siitä etukäteen vain alun pommikohtauksen ja sen, kun päähenkilö meni käymään ensimmäisen kerran siinä antiikkiliikkeessä. En tiedä johtuuko amerikkalaisuudesta vai mistä, mutta en kykene samaistumaan Tarttin kuvailemaan päähenkilöön. Mietin myös onko kirja vihjaus viranomaisille miten varastettuja tauluja voisi saada takaisin, nimettömien vihjeiden avulla, niistä maksetuilla palkkioilla? Helena teki eilen piirroksia ja luonnoksia ja minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa kaksi sivua. Luin illemmalla loppuun Juhani Peltosen romaanin Salomo ja Ursula. Se ei ole parasta Peltosta, mutta siinä on hyviä kohtia. Loppu oli napakka, kirjaksi.