Terveisiä Taavetista

 6.1.2021  

Helena Niemelän talvitöitä oli esillä Luumäen kunnantalolla kevättalvella 1997, Diva -taitelijanimellä. Asuimme silloin Urolla, Meijerin rivitaloilla ja kävelimme melkein päivittäin kauppaostoksille Taavettiin ja toisinaan kirjastoon. Matka oli sopiva aamupäivän taiteilun jälkeen. Siihen aikaan saattoi kavuta pihalta suoraan kuutostien luiskan ylös tien laitaan, kävellä siitä yli kevyen liikenteen väylälle, jatkaa sitä pitkin Pitkälle-Essolle, jossa oli risteyksen jälkeen alikulku ja kirkolta tulevaa tietä Taavetin keskustaan.  

Etelä-Saimaassa oli keskiviikkona maaliskuun viidentenä päivänä 1997 Matti Riihelän kirjoittama ja kuvalla varustama juttu luumäkeläistyneestä taiteilijasta. Silloin, yli kaksikymmentä vuotta sitten Taavetissa oli Etelä-Saimaan toimipiste. Artikkeli alkaa: ”Hienoista talvimaisemista ei vesisateiden ja plusasteiden jälkeen ole Luumäelläkään enää paljon jäljellä. Kunnantalon ala-aulassa talven komeutta voi vielä ihailla maalauksista. Helena Niemelän kuusi maalausta ovat sinisen, violetin, vihreän ja valkoisen sävyisiä tunnelmakuvia...”  

            

Artikkelista selviää, että taiteilija haikaili näyttelyä New Yorkiin. Nyt voi sanoa, että toistaiseksi tätä ei ole tapahtunut vielä. Toisaalta maailma on muuttunut tässä välissä, joten nyt taulut leviävät netin kautta minne ja missä vain.   

Luumäen Lehden numerossa 10, vuodelta 1997, on myös lehtikirjoitus Helena Niemelän taidenäyttelystä. Siitä selviää, että Galleria Montserrat on kutsunut taiteilijan pitämään näyttelyn tiloissaan, kun Helena oli lähettänyt sinne maalaamansa Selman mökin kuvan.    

                

 7.1.2021

Mielenkiintoista lukea vanhoista lehtikirjoituksista mitä suunnitteli tai haikaili aikoinaan, kauan sitten. Tai oikeastaan ne kirjoitukset eivät pidä paikkaansa. Lehtijutuissa on tarua ja totta, niin kuin Goethen muistelmakirjassa. Mielenkiintoista on todeta, miten toisin oma elämä on mennyt näinä reiluna kahtenakymmenenä vuotena tuon taidenäyttelyn ja lehtiartikkelien jälkeen, toisin kuin sitä kaavaili tai mihin yritti sitä vängätä ja kääntää. Käytännössä toteutui sellainen elämänkulku, joka on ollut hyvin arkista ja jokapäiväistä, mutta jota ei osannut silti kuvitella. Tapahtui kaikkea muuta. Tulevaisuutta on vaikea kuvitella.

 8.1.2021

Katsoimme eilen illalla myöhään, saunan jälkeen Tourist -elokuvan. Hyviä näyttelijäsuorituksia, lahjakkaat näyttelijät, kliseinen juoni ja tarinan kehys. Matkailumainos. Hauska. Kaikkea tätä. En ole pitänyt lukua kuinka monta kertaa olemme nähneet sen, mutta yli viisi kertaa, alle kymmenen.

Tänään aamulla Luumäen Lehti odotti postiluukussa. Paikallislehti tulee ja elää vielä, hyvä niin. Paikallisuus kiinnostaa. Paikalliset jutut tulee luettua tarkkaan. Luulen, että vanhat luumäkeläiset ja taavettilaiset lukevat ne vielä paljon tarkemmin kuin tällainen paluumuuttaja, jonka juuret ovat hajallaan eri puolilla Suomea.

Repe(14)

>>>jatkuu>>>  

 

ASIANI tulivat alustavasti hoitoon sosiaalihuollon kanssa tai yhteistyössä heidän kanssaan. Varsinaisesti toimelias Anna oli henkilö, joka järjesteli kaiken. Tärkeimpänä vuokra ja sähkölaskut. Ne olivat menossa soppalan kautta tämän ylimenovaiheen ajan. En ollut aivan varma, mitä hän tarkoitti sillä, mutta otin vastaan tarjotun. Kaikki kelpasi. Sain ja tulen saamaan laskennallisen tuen, joka tarkistetaan sen jälkeen, kun työvoimatoimiston päätökset ovat käytettävissä. Muuttorahaa en saanut, koska minulla oli käytettävissä oma lopputilini, joka tosin ei ollut niin iso kuin olin toivonut. Olin ottanut sitä vastaan kottia enemmän kuin muistin. Minulla oli siinä kohtaa muistamaton tahra menneisyydessä.

Pankki hoitui. Sain väliaikaisen kortin ilman luottoa ja varsinainen ei-luotollinen kortti meni tilaukseen. Tililtä ei ollut hävinnyt mitään.

Koko päivä kului, kun kiersin ja kiersimme Minnin kanssa kohteesta toiseen. Pasi tuli onneksi hätiin siinä vaiheessa, kun käteni laitettiin kipsiin.

Iltapäivä oli kääntymässä illaksi, kun palasin lekurista Meri-Hakaan. Pasi selitti ja oli varautunut antamaan minulle kyydin Vallilaan, vaikka en täysin käsittänyt miksi? Monia käsittämättömiä asioita. Tällä kertaa nautimme ostopitsat, jotka Pasi lämmitti mikrossa.

”Lähteekö Minni mukaan?” kysyin, kun koiraystävämme istui siinä keittiössä ja nojasi vieressäni puoliksi tuolinjalkaa vasten.

Tyhmä kysymys, tajusin ennen kuin Pasi vastasi mitään.

”Tietenkin”, sanoin itselleni.

”Näin on tarkoitus”, Pasi sanoi. Hän nousi tuolilta ja haki jääkaapista lisää piimää.

”Pääsen mä omin päinkin”, väitin.

”Ei haittaa. Laitetaan sulle jotain mukaan. Käydään kaupan kautta.”

”Niinkö?”

Pasi katsoi kättäni: ”Kysyitkö kuinka kauan sun täytyy pitää tuota?”

”En.”

”Sua pitäisi olla joku vahtimassa koko ajan. Palastelenko sun pizzan?”

”Kiitos. Se olisi kiva. Saat syöttää.”

”Haista.”

Pasi siirsi kuitenkin pizzalautaseni eteensä ja veisteli letun slaisseiksi. Me puhuimme molemmat letuista ja mitä Njaana ei käsittänyt.

”Ei mikä lettu”, hän nyrpisti suutaan. ”Tama pizza.”

”Mitä kauppaa olit ajatellut?”

Näin voi kysyä vain sellainen henkilö, jolla ei ole kokemusta kauppa-asioinneista. Ihminen, jolla ei ole ruokakaappia ja siellä varastossa ryynejä ja jauhoja ja erilaisia leipiä ja näkkäriä, säilykkeitä ja hedelmiä. Kaappi voisi olla, mutta missä se olisi?

”Täytetään sun jääkaappi”, Pasi esitti.

Ajoimme Pasilaan. Ensimmäisellä pysähdyksellä Pasi meni itsekseen ja minä jäin koiravahdiksi. Katselimme Minnin kanssa molemmat ulos autonikkunoista. Liikennettä oli vielä runsaasti. Töistäpaluuliikenne. Muutamat kävelijät, jotka ohittivat meidät jäivät katsomaan pitempään. Oliko meissä jotain hullusti, jotain vikaa siinä, että mies istui auton etupenkillä ja koiran pää näkyi taemmassa ikkunassa? Ymmärsin myöhässä, että he ihailivat autoa tai ainakin se herätti heissä muistoja. Se vei takaisin vuosikymmenien päähän, parhaisiin lapsuusmuistoihin tai oikein vanhoilla ihmisillä miehuusvuosiin tai naisilla lapsiin, siihen yhteyteen.

Muinaismuisto ja me, ajattelin.

Pasilla oli tullessaan kantamuksena iso, kevyen näköinen muovipussi, oikeastaan säkki. Hän laittoi sen takapenkille neiti koiran viereen. Tyyny, ymmärsin.

”Mikä tämä oli?” kysyin, kun Pasi asettui takaisin kuskin pukille.

”Tukea.”

En ollut tarkoittanut niin: ”Tarkoitan sisällä kassissa. Onko siinä tyyny?”

”On ja lakanoita. Oletan, että sä tarvitset niitä? Olenko väärässä?”

”Et.”

”Keittiökaluja?” Pasi kysyi saman tien, seuraavaksi. Hän katsoi minua, reaktiotani, odotti.

”Mitä meinaat?”

”Kattiloita. Astioita. Haarukat ja veitset.”

”Oletan, että niitä on siellä riittämiin.”

”Muiden astioita.”

Pasi pudisti päätään: ”Sä oletat noin vain, että voit käyttää muiden astioita?”

”Ei”, kielsin. En voinut selittää sitä tarkemmin. Tai mitä selittämistä siinä oli, että en ollut ajatellut asiaa. Vielä. En ollut päässyt niin pitkälle, siihen vaiheeseen. Kaikki, mitä olin pyöritellyt mielessä, oli ollut akuuttia ja tärkeää, niin tärkeää, että se muu, mitä jäi jäljelle, oletin sen sen kummemmin pohtimatta, että se hoituisi jotenkin itsestään tai ei olisi ainakaan ylivoimaista.

”Kattila”, Pasi sanoi itsekseen. Hän katsoi tuulilasin läpi, katsoi taustapeiliä ja starttasi.

”Kahvinkeitin”, hän sanoi seuraavaksi.

”En tiedä tarvitsenko sellaista”, kieltelin, mutta Pasi ei kuunnellut vastaväitteitä.

Olin kuvitellut, että kiertäisimme kaupoissa yhdessä, mutta Pasi määräsi minut jäämään toistamiseen Minnin kanssa autoon ja hän kävi yllättävän ripeästi ja toi mukanaan jälleen ison muovikassillisen. Siellä oli muun muassa kattila ja lusikoita, kahta eri kokoa ja kaksi posliinimukia, mutta ei kahvinkeitintä. Pasi oli löytänyt sen korvaajaksi peltisen suodatinsuppilon, jonka läpi voin suodattaa kupin kerrallaan suoraan mukiin.

”Kätevää”, sanoin.

”Pussit jäi, hemmetti”, Pasi älähti.

”Mitkä pussit?”

”Suodatinpussit.”

”Enköhän mä löydä ne lähikaupasta.”

”Ja maidon ja mitä tarvitset, leipää ja voita tai juustoa.”

Katsoimme toisiamme. Tuli mieleen, että siinä pojat suunnittelivat retkivarustusta. Pojat ottamassa keittiötä haltuun. Huvittava tai huolestuttava ajatus.

”Ajetaan nyt sinne vaan”, tokaisin. ”Jos sopii pyytää.”

Pasi käynnisti auton. Corolla hyrähti. Pasi painoi kaasua ja katsoi samalla minua. Moottori otti kierroksia.

”Käy hienosti”, sanoin.

”Nyt.”

Pasi veti turvavyön editseen, työnsi vaihteen ykköselle ja pujottelimme pois parkkiruudusta. Tunsin Minnin lämpimän hengityksen niskassani ja poskellani.

”Koira on tottunut olemaan auton kyydissä”, sanoin.

”Näemmä.”

Huomasin Pasin vilkaisevan taustapeilin kautta takapenkille.

Ajoimme Messukeskuksen nurkalta ohi ja kohti Mäkelänrinteen uimahallia. Odotimme valot ja liityimme Mäkelänkatua keskustaa kohti valuvaan liikenteeseen.

”Sanot miltä kohdalta käännytään?” Pasi kysyi. ”Onko se oikeaan vai vasempaan?”

”Vasempaan.”

Pasi valikoi vasemman kaistan. Tulimme mäen päälle.

”Seuraava tienhaara”, sanoin.

”Seuraava”, Pasi toisti.

Olin hänen kartanlukijansa.

”Tästä?” Pasi varmisti vielä.

”Je.”

Mitä olin odottanut? Jos jotain, en kuitenkaan sitä, että kämppä olisi tyhjänä.

Minä huolehdin Minnistä ja Pasi otti molemmat kassit käsiinsä. Keinottelin ulko-oven auki meille.

”Mikä kerros?” Pasi kysyi.

”Toinen, joka on samalla ensimmäinen asuinkerros.”

”Nämä raput ylös?”

”Niin.”

Muuttokuorma. Sehän tämä oli. Perinteiset muuttajat, kaikki muut noin sata prosenttia muuttajia, jotka joutuvat tähän tilanteeseen ja saumaan, he olisivat kateudesta vihreinä, kun meikäläisen muuttokuorma kulki käsissä. Yhden miehen kantamuksena.

Raplasin asunnon oven auki ja älysin heti, että siellä ei ole ketään. Hiljaisuus vallitsi asunnossa. Kukaan ei hengittänyt siellä. Kenenkään sydän ei sykkinyt siellä. En kuullut musiikkia, en auki olevan television ääntä. Molempien huoneiden ovet olivat kiinni. Lindan ja Joren huoneen oveen oli kiinnitetty teipillä kirjekuori. REPE siinä luki.

”Onko se sun huoneesi?” Pasi kysyi.

Sen saattoi käsittää niin, nimikilveksi.

”Ei. Naapurin. Naapurin huone.”

Seisoimme kolmisin siinä eteisessä. Avasin oman huoneeni oven ja päästin vieraat menemään sinne edellä. Minni kiersi huoneen kertaalleen ympäri, kääntyi sängyn päässä, siitä ei päässyt kauemmas ja palasi ovelle. Se jäi seisomaan ja katsomaan eteiseen.

”Mä haen sille vettä”, Pasi sanoi. Hän oli ottanut fiksuna koirankipon sitä varten mukaan.

Pasi oli laskenut kantamuksensa sängyn päälle. En alkanut purkaa niitä, vaan menin keittiöön. Ulko-ovi naksahti kiinni, kun Pasi sulki sen jälkeensä. Minni huomioi asian, mutta ei yrittänyt lähteä ulos. Huomasin, että jääkaapin ovi oli auki. Se ei ollut jäänyt vahingossa, vaan se ei ollut päällä. Käynnistin masiinan ja suljin oven.

Siinä vaiheessa Pasi palasi kipon kanssa.

”Täällä on kovin tyhjän oloista”, hän sanoi, laski vettä astiaan ja vei sen eteiseen Minnin luo. Koira haistoi vettä ja maistoi sitä. Se oli kuitenkin kiinnostunut enemmän meistä. Olimme ehkä sen mielestä arvaamattomia tai ainakin levottomia tapauksia.

Pasi aukaisi tiskipöydän yläpuolella olevan kaapin oven. Kuivauskaappi. Se oli tyhjä.

Vedin yhden alakaapiston vetolaatikon auki. Tyhjä samoin.

Käännyin ja menin vessaan. Peilikaapista olivat poissa ja hävinneet kaikki Lindan kamat. He ovat muuttaneet, tajusin ja varmistuin.

Minni tuli katsomaan minua vessaan ja luikahti taas ulos edelläni. Pasi kokeili Lindan ja Pasin huoneen ovea.

”Lukossa”, hän sanoi.

Otin kirjekuoren ovesta, menin omaan huoneeseeni ja repäisin kuoren auki.

”Repe hyvä, en halunnut kertoa, että olemme muuttamassa pois. Vaikka tiesin. Jore sai stipendin ja muutamme Piilaaksoon. Tilaisuus, jota ei voi jättää käyttämättä. Muutun pikku vaimoksi ja lopetan hommat. Siltä ainakin tuntuu nyt. Se, että sinä sait selkäsaunan, oli anteeksi vain osin minun vikani. Tyyppi tykkäsi kyttyrää, kun ilmoitin, että vaihdan maisemaa. Se siitä.

Ehkä olisin kertonut tämän kaiken jo silloin, kun kävit, mutta sinulla oli kiire muualle. Toinen juttu on se, että mä taidan olla pikkuisen ihastunut sinuun. Jätän sinut, ihastukseni tietoisesti taakseni enkä laita tähän uutta osoitetta. Muisto saa jäädä. Se saa pysyä muistona. Kaunis muisto on paras muisto. Toivon, että viihdyt huoneessasi ja saat mukavat naapurit. Älä retkahda juomaan liian pitkiä putkia, toivoo Linda.

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.”

”Rakkauskirje?” Pasi kysyi.

”Edellinen asukas lähti Floridaan”, sanoin. ”Ei Floridaan, vaan Piilaaksoon.”

Pasi nyökkäsi.

Työnsin kirjeen takaisin kuoreen ja kuoren kirjoituspöydän laatikkoon.

”Sopii varmaan, että mä lähden tästä”, Pasi sanoi.

”Kiitos”, kiitin.

”Sä pärjäät? Saat purettua tavarat ja laitettua lakanat?”

”Luulen.”

Asunnon ovella Pasi teki oharin, sellaisen oharin, että hän meinasi lähteä ilman Minniä. Tai teeskenteli ja pilaili niin?

”Hei”, sanoin.

Pasi kääntyi. Hän oli painamassa ovea kiinni.

Laitoin hihnan kiinni Minnin pantaan ja tarjosin hihnaa Pasille.

”Ei”, Pasi kieltäytyi. ”Sä olet koiran hoitaja. Nyt.”

”Paskat olen”, kielsin.

”Ainakin tämän illan ja huomenna. Huomiseen.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 3.1.2021  

Vuosi on alkanut lumisena. Lumisade tuo mukanaan hiljaisuuden tunnelman, kuin lumi kietoisi äänet omaan vaippaansa ja vaimentaisi ne.

Sunnuntai. Helena kävi sauvakävelemässä. Minä työstin Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitustani, sen toista kirjoituskertaa. Olen sivulla 200. Käsikirjoituksessa on kaikkiaan 331 sivua eli työstettävää riittää.

Eilen katsoimme muutamia jalkapallo-otteluita. Siirtoikkuna on avautunut ja joukkueet vaihtavat pelaajia. Valioliigaan kelpaamattomat pelaajat siirtyvät kakkosluokkaan, Italiaan, Ranskaan, Saksaan tai Espanjaan tai kolmos- tai neloskastiin ja kaikista maailman pikkuseuroista tapahtuu siirtymää Valioliigaan. Toisen maan huippujalkapalloseurassa kehnoksi havaittu voi olla toisessa maassa pätevä pelaaja. Valmentajia vaihdetaan. Mistä kiikastaa, että peli ei suju? Kiukutellaan asiassa, vaikka pelin laki määrää, että jotta voi olla voittajia, pitää olla myös häviäjiä. Pelissä ei voi olla yksin voittajia. Tietyssä mielessä lapsellista touhua ja leikkimistä. Aikamiehet leikkivät.

 4.1.2021

Helena kertoi, että sama kissaa isompi eläin kuin aiempinakin aamuina, ei kuitenkaan kettu, ylitti taas tänään aamuvarhaisena hämyssä ajoradan, kun hän sivakoi mennä sauvoillaan ajatuksissaan jalankulkutietä. Eläin pysähtyy, kun Helena jää katsomaan sitä, mutta kun hän lähtee liikkeelle, se lähtee myös. Supikoira, ehkä.

Eilen luin pitemmän tovin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa Sodoma ja Gomorra I-II. Seurapiirikyläilyä yli sadan vuoden takaa. Lainaus alkaa sivulta 359: ”...markiisi, kun taas te olette vain paroni... - Hetkinen, herra de Charlus keskeytti kopeasti ällistyneen herra Verdurinin, minä olen myös herttua de Brabant, ritari de Montagris, ruhtinas d'Oléron, de Carnacy, de Viareggio ja des Dunes. Mutta ei se mitään...”

Siihen maailmanaikaan, jota Marcel Proust kuvailee, ensimmäiset autot olivat vasta tulossa. Silloin eivät miehet voineet kerskailla vielä porscheillaan eikä ferrareillaan, vaan hevosajopeleillä, vaunuilla, umpi- ja avovaunuilla valjakoineen ja tietenkin aateliset arvonimillään. Niistä on jäänteinä myös Suomessa ritarikunnan arvomerkkejä, nauhoja ja prenikoita.  

 5.1.2021

Jatkan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Eilen iltapäivällä ja illalla vietin viiden tunnin lukusession Sodoma ja Gomorra I-II -osan parissa. Se on viimeinen osa, jonka Proust ehti viimeistellä ennen kuolemaansa. Muistin ennakkoon, että aihepiiri on edelleen seurapiirikutsut, rakkaus, suhteet, ylhäisö ja aatelisto maalla Pariisin vastapainoksi ja että kertojaminä seuraa sivusta kuinka vanheneva homoherra joutuu nuoren ihastuksensa töykeyden ja ilkeyden kohteeksi, mutta en muistanut, että auto ja autoajelut syrjäyttävät hevoset. Sodoma ja Gomorra I-II -niteen loppupuolella kertojaminä palkkaa auton kuljettajineen viemään hänet ja tyttöystävänsä ajelulle maaseudun eri kohteisiin ja innostuu kuinka helposti ja nopeasti autolla pääsee liikkumaan. Rahankäyttö on huoletonta. Tuli mieleen, että kertojaminä taisi periä rakkaan isoäitinsä, vaikka sitä ei mainita.

Teksti soljuu. Kirjoittaja on varmaotteinen eikä tingi tyylistä. Pitkiä lauseita, jotka mutkittelevat ja eksyttävät. Akrobaattisia ajatusrakennelmia. Silti välillä on horjahduksia vai onko se periksiantamista läpilyövälle yleiselle tyylille ja puheenparsille tyyliin ”Jättääksemme uskonnon alueen muistutamme...” tai ”Mutta ei aikaakaan kun...”, molemmat lainaukset sivulta 459 – jos niitä voi pitää minään horjahduksina? Etten vain ole tarkoituksella etsimässä jotain arvosteltavaa?

Repe(13)

 >>>jatkuu>>>  

MINNI piti meille seuraa. Olimme minä ja se, yhden päivän tuttuja, mutta jokin sai Minnin ottamaan minut silmätikukseen. Hyvällä tavalla. Niin kuin se olisi kiintynyt erikoisesti minuun. Koira seisoi keittiönpöydän vieressä, enemmän minun lähelläni kuin Pasin.

Katsoimme sitä molemmat syödessämme.

”Kerjääkö se ruokaa?” kysyin Pasilta.

”Sillä on omat nappulat kipossa.”

Huomasin, että niin oli.

”Kauanko se on ollut teillä?” kysyin.

”Eilisestä alkaen.”

”Vasta?”

”Niin.”

Joku Njaanan sukulaisista oli tuonut koiran heille eilen aamulla, kun sen omistaja oli joutunut vuoteenomaksi.

Nyökkäsin. En ollut kiinnostunut viimeisen päälle. Tai asian otti enemmän yhtenä puheenaiheena.

Pasi kertoi, että Njaana on eläinrakas ja että hänellä oli etukäteen sellainen käsitys, että Suomessa on jokaisessa perheessä ainakin koira. Vaikka Jaana oli lukenut, kuullut ja ymmärtänyt, että Suomessa on kaupunkeja ja että Helsinki on suurkaupunki, hän kuvitteli tulevansa asumaan ja elämään jonkinmoisella esikaupunkimaisella alueella, jossa oli isoja omakotitaloja puutarhoineen tai vähintään pitkiä rivitaloja terasseineen.

En tiennyt oliko Pasi puhunut näistä asioista minulle ennen? Ehkä ei. Kun Jaana oli ollut paikalla ja olisi kuullut, Pasi oli välttänyt todennäköisesti tällaisia aiheita. Yritin miettiä ja muistella, mutta en muistanut.

”Joten Jaana oli etukäteen valmis ja varautunut siihen, että meillä olisi koira”, Pasi puhui. ”Sitten ei ollut.”

”Takaisku”, väitin väliin.

Pasi mutristeli suutaan, mutta ei myöntänyt.

”Nyt Jaana puhuu, että meidän pitäisi muuttaa täältä jonnekin Malmin taakse tai vielä kauemmaksi. Koiran takia. Koira on ollut meillä päivän ja vaikka Jaana puhuu sillä lailla kuin tilanne olisi väliaikainen, se taitaa olla enemmän puhetta.”

Nyökkäsin.

”En ole innostunut ajatuksesta.”

En minäkään, ajattelin. Ajattelin myös, että se ei tainnut olla Pasin mielipide, kun hän tokaisi, että Minni saattaa jäädä heille pysyvästi, vaan hän myötäili silloin vaimoaan. Hyvitteli. Pelasi ihmissuhdepeliä ja jossa lajissa minä en ole ollut koskaan hyvä. En hallinnut sitä lajia.

”Ota lisää”, Pasi kehotti. Olin tyhjentänyt lautaseni.

”Riittää. Kiitos”, vastasin.

”Keitänkö jälkiruuaksi kahvin vai olisitko sä halunnut jotain muuta?”

Jotain muuta kuulosti korvissani oluelta tai viiniltä, mutta kieltäydyin siitä: ”Kahvi käy oikein hyvin.”

”Laittaako ne kipsin käteen?” Pasi kysyi.

”Myöhemmin. Ne olisi laittaneet sen heti, jos olisin mennyt suoraan tapaturmapolille. Siis heti, kun teloin käteni.”

Näin Pasista, että hän epäröi, mutta kysyi sitten kuitenkin eksyinkö väärään seuraan?

”Niin. Kyllä. Liikuin väärällä kadulla.”

Pasi ei ole ollut koskaan liikkeellä kanssani. Olimme istuneet kaksi eri kertaa kahden tuopin ajan Ysissä, Pasin ehdotuksesta ja hän oli maksanut. Täällä asunnolla, Meri-Haassa Pasi ja Njaana olivat tarjonneet minulle valkoviiniä niinä kertoina, kun olin ollut vieraana.

Tarjouduin tiskaamaan ennen kuin muistin käteni. Aivot ja puhe eivät toimineet synkassa.

”Varsinainen”, Pasi hörähti. ”Saitko edes sairaslomaa?”

”En muistanut kysyä, pyytää.”

”Varsinainen sankari.”

Istuin siis paikallani, kun Pasi laittoi kahvin tulemaan ja korjasi ruoka-astioita pois pöydältä ja laittoi piimän, maidon ja kevytlevitteen jääkaappiin. Istuin ja Minni seisoi vieressä.

”Se pitää sinusta”, Pasi totesi.

”Kaikki pitää meikäläisestä.”

Koira teettää. Pasi jätti minulle sen vaivan, että vein Minnin iltalirille. Olin luullut, että se oli jo tehty, mutta eipä.

Rannan laiturilla oli toinenkin koiranulkoiluttaja, jokin minulle tuntematon rotu. Koira. Kävelyttäjä oli ulkonäöstä päätellen nainen. He olisivat tulleet meitä vastaan, mutta kun nainen näki meidät, hän kääntyi ympäri ja alkoi taluttaa koiraansa poispäin, vei sitä verkalleen jonkin matkaa edessämme. Minni huomioi tämän, mutta pysyi rauhallisena. Se haistoi kuitenkin edellä menneen koiran jättämät merkit, pysähtyi kohdakkoin ja seisoimme pitkän tovin nuuskimassa, ennen kuin siirryimme muutaman metrin ja pysähdyimme seuraavalle kusirastille.

Koti-ilta kaikkien perinteiden mukaan. En ollut muistanut millaista se oli, mutta sitten tuttuus painoi leimansa kaikkeen. Pasi laittoi minulle petin valmiiksi olohuoneeseen. Kun tuli Uutisten aika, hän napsautti television auki.

”Tämä ei kai häiritse sua?”

”Ei.”

Istuin sänkyni laidalla ja pidin seuraa Pasille, tuijotimme telkkua, jossa oli tuttuja kasvoja ja periaatteessa maailmantapahtumat, -uutiset olivat myös tuttuja. Samat asiat toistuivat. Samoja nälkiintyneitä epäonnisia, samat pakolaiset, pakolaisjoukot ylittämässä Välimerta tai jotain merialuetta joka tapauksessa, telttaleirejä. Vedenjakelupisteitä, joissa naiset olivat muovipulloineen ja astioineen jonottamassa vettä ja tarinoimassa. Leirielämää. Kurjat ojat kaivettuina matalina puroina telttojen väliin. Hunnutettuja pyssymiehiä ajamassa kyykkylaumana avoimien armeijan jeeppien lavalla.

”Mistä sä aloitat huomenna?” Pasi kysyi. Hän katsoi vain puolittain televisiota.

Poliklinikalta, ajattelin. Kättä kipunoi ja tykytti. Harkitsin pyytää Pasilta jotain särkylääkettä.

”Meinaan sulla on varmaan jotain ohjelmaa mielessä?” Pasi jatkoi.

”Niin”, vastasin. Olin toivonut, että Pasi paljastaisi ensin, mitä hän kaavaili, mutta ei näemmä tällä kertaa. ”Mulla on soppalan aika kahdeltatoista.”

Muistin sen. Ajattelin, että oliko Anna valinnut sen ajan, jotta se olisi minun helpompi muistaa? Luottiko hän meikäläisen muistiin, puheisiin, ylipäätään?

”Viet vuokrasopimuksen näyttää?” Pasi kysyi.

”Myös.”

Sää meni televisiossa. Sen mukaan yöllä voi olla muutamia pakkasasteita.

”Onko sulla rahaa yhtään?”

”On.”

”Ei ole”, Pasi ei uskonut.

”On.”

”Jakoiko se sossutäti omistaan?”

”Ei.”

En sanonut, että varsinainen tai edellinen sosiaaliohjaajani käyttäytyi ja toimi ikään kuin rahat ja edut, joista hän päätti, olisivat hänen tai häneltä pois. En sanonut tätä, koska minulla oli epäilys, että olin puhunut siitä joskus ennen. Tulee puhuttua ja puhuttua nimenomaan myös kaikkea sellaista, mistä kannattaisi vaieta.

Sää jatkui monen vuorokauden säänä. Säätilassa ei ollut tapahtumassa suurta muutosta tai siirtymää.

”Suljenko?” Pasi kysyi.

”Mun puolesta.”

Minni oli rauhoittunut omalle petilleen, mutta kun Pasi räpsäytti kaukosäätimestä kuvan pois, se tuli katsomaan siihen keskilattialle, ensin minua, sen jälkeen Pasia ja palasi siihen eteeni. Suu auki naurussa.

”Mikä tuli?” kysyin siltä.

Kysymys sai koiran takapään vispaamaan.

”Sä olet noitunut sen”, Pasi totesi.

Näin hänet silmäkulmastani, mutta katsoin Minniä. Katsoin sitä silmiin.

”Se taitaa olla sun koirasi.”

”Erehdyt”, vastasin.

”Näetkö kuinka se kehnää sun luoksesi?”

Ajattelin, että saan kiittää siitä jalkojani, kiittää tai kirota. Jos Pasi ottaisi sukkansa pois, Minni voisi olla sillä kertaa nuolemassa hänen varpaitaan. Koiraan ei ollut luottamista, vaikka eikö koiraihmiset väitä päinvastaista? Pitääkö perua puheitaan tai ajatuksiaan? Parempi pysyä ajatusten tasalla ja puhua vähemmän. Suomalainen mentaliteetti ja asenne, hyväksi havaittu, pohjolan oloihin sovitettu ja niissä oloissa testattu, koeajettu ja havaittu toimivaksi.

Pasi istui yhä laiskanlinnassaan, telkkutuolissa, kaukosäädin kädessä. Veinkö nyt häneltä ilon ja tilaisuuden katsoa jonkin myöhäisillan sarjan, sellaisen, jota Njaana ei katsonut yleensä? Heillä asetelma meni minun ymmärtääkseni niin, että Jaana sai sanoa ja päättää ensimmäisenä mitä televisio-ohjelmaa he katsoivat, samoin kuin Jaana päätti ruuista, astiastosta, sisustuksesta, kodista kaikkineen. Jaana oli tullut, nähnyt ja voittanut. Hän oli asettunut aloilleen, asumaan. Hän oli jossain mielessä muka Pasin palvelija, koska hänen kulttuurinsa käsitti naisen osan niin, mutta siinä oli kuitenkin se piirre, että hän, thaimaalainen nainen ja vaimo, päätti kotiasioista, päätti siitä kaikesta, johon miesten ei kuulunut ottaa osaa eikä puuttua.

”En tiedä onko entinen omistaja antanut sen nukkua vieressään sängyssä.”

”Ai”, sanoin siihen. Ja Minnille: ”Minni.”

Näytin kädellä sen makuukselle, huopaa, joka oli seinustalla sohvapöydän takana: ”Paikka.”

Nousin ja kävelin sohvapöydän ympäri ja Minni tuli perässä.

”Niin kuin näet”, Pasi huomautti.

”En näe enkä huomaa. Minni, paikka.”

Sanaa oli toistettu koiralle, sillä se asettui pitkäkseen, ei vielä kyljelleen rentoutuneena, mutta aloilleen kuitenkin, pää pystyssä katsoen ja seuraten ja arvioiden kai tilannetta.

”Miten se pärjäsi viime yön?” kysyin.

”Hyvin. Tai en minä tiedä. Minä nukuin.”

”Pää tyynyyn”, maanittelin koiraa. Se ei totellut. Se oli päinvastoin sen oloinen kuin valmistautuisi nousemaan takaisin jalkeille. Se oli sen näköinen, että odotin ja oletin, että se nousisi kaikille neljälle jalalleen, kun palaisin istumaan petini laidalle. Niin kävi. Käänsin koiralle selkäni ja kun istuin sängylle ja katsoin sohvapöydän yli, Minni vastasi katseeseeni, suu huvittuneesti auki ja kieli ulkona.

”Onko sen kuuma?” kysyin. ”Se läähättää.”

”En tiedä.”

Onko sillä vettä kipossa? ajattelin. Ajattelin, että minun pitää tarkistaa se. Ehkä Njaana oli halunnut minut tänne koiravahdiksi sen takia, koska Pasi ei ymmärtänyt mitään koirista? Njaana ei tiennyt, että minä en ymmärtänyt yhtään sen enempää. Mutta hänen kuvitelmissaan olin kai jonkinmoinen alkuasukas ja paimentolainen ja tulin siksi juttuun luontokappaleiden kanssa.

Nousin uudestaan ja astelin keittiöön. Kuulin kynsien rapisevan takanani.

”Mihin sinä menit?” Pasi kysyi, sillä äänellä, äänensävyllä, että oletin hänen kysyvän sitä Minniltä eikä minulta.

Kaksi koirankippoa. Toisessa oli jäljellä ruskeita nappuloita, ehkä neljäsosa purkista ja toinen oli puolillaan vettä. Tyhjensin vesikipon lavuaarin, laskin vettä, odotin, että se kylmeni, täytin koirankipon ja asetin sen takaisin lattialle. Seuralaiseni, kaverini, Minni, joka oli tullut pyytämättä perässäni, kastoi kuonon veteen ja joi.

”Sillä oli jano”, Pasi huomautti.

Seisoin ja odotin. Minni ei latkinut vettä niin kuin kissa, vaan hörppi sitä tai ääni muistutti sitä. Vettä meni muutama suullinen, ehkä kolmannes kiposta. Kun Minni nosti kuononsa ja astui taaksepäin, tyhjensin ja täytin astian uudestaan yötä varten.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 31.12.2020  

Hyvää Uutta Vuotta. Hyvää vuoden viimeistä päivää. Onnea tulevalle vuodelle 2021.

Varhain liikkeellä loskaisella tiellä. Lunta sataa hiljaa. Kolme mäntyä koristavat tienviertä. Tienvierusmäntyjä pellon laidalla, joissa oksat kasvavat alhaalta asti, vääryskäiset, tuulten ja ohikulkijoiden mennessään riipimät. Hienoja mäntyjä.  

Pois väistyvästä vuodesta jää muistoon minulle Kaunis kesäpäivä -blogi. 2020 aloitimme sen. Silloin olimme kypsiä jakamaan mietteitämme, haaveita ja päivittäisiä kulttuuririentoja, jakamaan ne lukijoiden kanssa.

Tähän sopii tunnelmointi Marcel Proustin tyyliin. Lainaus Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osasta Sodoma ja Gomorra I-II, sivulta 195: ”...omenapuitten sijaitsevan, ne olivat silmänkantamattomiin täydessä kukassa, ennennäkemättömän ylellisesti; jalat savessa mutta tanssiaisasussa ne asettivat surutta alttiiksi ihastuttavimman vaaleanpunaisen satiinin mitä ajatella saattaa, auringon pannessa sen kimaltamaan; kaukana taivaanrannalla meri...”

 1.1.2021

Tarkkana päivämäärän kanssa. Ensimmäinen Taavetin Uusi Vuosi. Vielä vajaan puoli vuotta kaikki, mikä tapahtuu meille Taavetissa, on ensimmäistä kertaa täällä. Ensimmäinen joulu meni ja samoin ensimmäinen vuodenvaihde. Uusi vuosi avautuu edessä isona, uutena ja pitkänä päivien sarjana, ikään kuin uutena tilaisuutena ja mahdollisuutena. Miten käyttäisin ja käyttäisimme sen ajan? Miten käyttäisimme sen parhaimmin ja tuloksellisemmin?

Tänään aamulla teimme kävelylenkin seitsemän jälkeen. Taavetin keskusta oli hiljainen. Kolme autoa, ei muita kävelijöitä eikä edes koiranulkoiluttajia.

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitukseni toinen kirjoituskerta on edennyt sivulle 180. Tänä aamuna olen työstänyt sitä neljä sivua eteenpäin. Otan vauhtia kauempaa, eilen ja aiemmin kirjoitetusta ja luen, korjailen korjattavat, uppoudun tekstiin ja sitten huomaan missä olen ja totean tyydytyksellä, että olen edistynyt. Koko käsikirjoituksessa on sivuja nyt 329.

Helena laittoi Repe(13) -postauksen julki. Repen tarina on puolivälissä. Kello yhdeksän aikaan postaus ei ollut vielä näkynyt blogit.fi:ssä. 

 2.1.2021

Aattona eli toissailtana katsoimme vanhan, perinteisen tv-ohjelman Illallinen yhdelle. Se on Uuden Vuoden traditiomme. Eilen olivat vuorossa kolme ensimmäistä Palmu -elokuvaa. Traditioita ja klassikkoja myös. Ajattelin, että näissä vanhoissa filmeissä on meidän Suomi-kulttuuriamme samalla lailla kuin esimerkiksi amerikkalaiset tuovat esiin, lainaavat ja matkivat heidän omia tv-koomikoitaan ja elokuviaan. Tietyn ikäpolven suomalaiset voivat lausua tuttuja Palmufilmirepliikkejä ja kaltaisemme tunnistavat ne ja vastaavat omilla lainauksillaan. Muitakin historiallisia Suomi-elokuvia on, joita lainataan äänenpainoja ja ilmeitä myöten, Tuntematon sotilas, Hilman päivät, Opri, nämä esimerkkeinä, mutta kirjojen osalta tällaiset lainaukset ovat vaipumassa unohduksiin. Kirjat kokevat uuden elämän elokuvina ja näyttelijäsuorituksina, henkilöityvät tiettyihin kasvoihin ja ääniin. Kirjat kulttuurin pohjana ja osana. Teksti, suomen kieli kielenä ja kertomuksena.

Repe(12)

 >>>jatkuu>>>  

NÄIN pian uudestaan olin täällä taas. Sama asunto, kaksio, se oli pysynyt samana, kaksion osa, mutta olin tällä kertaa yksin ja itsekseni. Oletin näin, koska Lindan ja Joren huoneen ovi oli kiinni. Olin hyvilläni. En kokeillut oliko heidän ovensa lukossa, se ei tullut mieleen, kuuntelin vain hetken aloillani eteisessä, sytyttämättä valoja ja huoahdin helpotuksesta, että väki on poissa. En ollut seurustelutuulella. Olin seurustellut maailman paljon tälle päivälle.

Kuvittelin Joren oleva jollain iltaluennolla – onko sellaisia – tai opiskelemassa vaikka kirjastossa sillä aikaa, kun Linda siirsi persettään Aleksis Kiven kadun ja heidän, Lindan ja Terin panokämpän väliä. Huomasin ajattelevani taas Lindaa. Minua tympi. Olin nähnyt itseni ritarillisena nuorena miehenä, joka ei sanoisi pahaa sanaa, vaikka tyttöystäväni oli kadun ammattilainen. Sitähän olotilaa olin hakemassa tai olin ollut. Olin kuvitellut, että alkaisin seurustella virallisesti Lindan kanssa ja hän saisi huomata, että meikäläinen ei ollut sellainen normaali, mustasukkainen tapaus, joka säikähtäisi asiaa, vaan antaisin hänen päättää ja valita ja määrätä omista asioistaan.

Avasin tuuletusikkunan, -luukun. Jätin huoneeni oven auki eteiseen. Annoin sen olla niin. Hallitsin sekä omaa huonetilaani että kaistaleen verran eteistä. Tuntui hyvältä, kun tilaa oli ja sitä riitti. Kiersin tarkastelemassa yhteisiä tiloja. Nämä me jaamme keskenämme. Keittiössä ei ollut ikkunaa niin kuin ei eteisessäkään. Napsautin valon painikkeesta. Pieni kahden hengen ruokapöytä tukki puolittain kulun jääkaapille, tiskipöydän ja hellan eteen. Normaalit viritykset. Vessassa oli suihku, ei ammetta. Sekin koppero oli pieni ja ahdas, mutta sen ei tarvinnut olla isompi. Se hoiti asiansa. Peilikaappi pursui Lindan purnukoita. Tietenkin siellä oli myös Joren hygieniavälineet, mutta ne olivat minulle kaikki Lindan purkkeja ja tuubeja. Lindan kädenjälkiä. Jälkiä Lindasta, hänen läsnäolostaan.

Huvitti, kun ajattelin, että toisin siihen sekaan täytteeksi oman hammasharjani, tekisin tilaa sille ja tahnaputkilolle, partahöylälle ja -vaahdolle. Kynsileikkurit, ne pitää hommata. Tiivistäisin tilaa tai pyytäisin Lindaa tekemään sen.

Naurahdin autiossa asunnossa.

Ei ollut paljon tiivistämistä. Ajattelin perään, että tämä alkaa ehkä sujua? Olin hätäillyt, kun olin kuvitellut muuta. Pelkäsin ja arastelin suotta?

Palasin nimikkohuoneeseeni. Minulla oli nostattava, hieno tunne: Olin omassa asunnossa. Elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka se ei ollut omistusasunto ja vaikka soppala huolehti vuokran, asunto tuntui kummasti omalta sopelta, minun paikaltani. Ensimmäisen kerran näin. Tämän takia kannatti taistella. Auoin kaappeja. Huone oli valmiiksi kalustettu, sänky, kirjoituspöytä, tuoli sen ääressä ja nojatuoli. Olin nähnyt ne enkä nähnyt kuitenkaan.

Istuin alas sängyn laidalle. Maailma oli hiljainen ja rauhallinen, pysähtynyt. Sen keinuntaa ei huomannut. Kuuntelin ja hengitin. En ottanut uskoakseni, että olin täällä, tällä hetkellä ja että tämä olo oli totta. Katsoin ikkunasta, joka kattoi melkein koko seinän. Minulla oli sellainen ylellisyys. Näin vastapäisen talon ylimmän kerroksen ja mustan katon lappeen ja taivaan sen yläpuolella. Pulut lensivät parvena kierroksen ja palasivat takaisin. En katsonut niin tarkkaan, että olisin tiennyt mistä ne lähtivät ja minne menivät? Ne olivat ilmassa hetken aikaa, kaartelivat eikä niitä näkynyt sen jälkeen.

Ajattelin lapsellisia, herkkiä tunteita tulvillani, että ne tulivat tervehtimään minua. Hoopo. On etu, ettei täällä ollut ketään kuulemassa minua eikä näkemässä. Kuulemassa? Kuin minussa olisi ollut jotain kuultavaa? Olin kerrankin hiljaa. Niin suuri pyörä oli pyörähtänyt ylitseni, että se musersi ja vaiensi minut. En olisi voinut uskoa, että se tuntui näin hyvältä.

Nousin, kävin kaapit läpi uudestaan ja auoin sen jälkeen muutaman kirjoituspöydän vetolaatikon. Tyhjää tilaa riittämiin muutaman meikäläisen tarpeiksi. Toistamiseen keittiössä, jossa tutkin tällä kertaa kaappitilanteen. Tein listaa päässäni. Minulla oli omaisuutta nolla ja kiireellistä hankittavaa jonkin verran. Jos olin luullut, että pääsisin muuttamaan sisään jo tänään, erehdyin. Pasi sai majoittaa minut vielä tämän tulevan yön yli.

Pasi ja Minni odottivat minua varmaan, odottivat ja jännittivät minne olen joutunut? Ei hätää, Pasilla ei ollut autoja korjattavana tallilla. Hän ei ollut puhunut mitään, että joku olisi tuomassa jonkin murheellisen autoikälopun, jolle Pasi antaisi tekohengityksen.

Keittiötasolla oli kutsuvasti lehtiö ja kynä. Arvasin, että Lindan jäljiltä. Repäisin lehtiön välistä arkin ja tein siihen listaa kaikesta mitä tarvitsin, jotta voisin muuttaa tänne. Palasin omalle tontille ja istuin nojatuoliin. Se otti minut syliinsä. Tämän olin kokenut viimeksi kotona, viime keväänä. Tässä välissä oli ollut toisenlainen kesä. Se aika meni vauhdilla. Siitä ei saanut kiinni. Soitin Annalle. Vasta, kun olin pannut soiton menemään, tulin ajatelleeksi, että hänen työaikansa saattaa olla päättynyt.

Anna vastasi, mutta se oli vastaaja: ”Anna hei. Yritit tavoitella. Soita huomenna uudestaan. Voimia ja jaksamista.”

”Voimia ja jaksamista”, toistin.

Huolehdin, että valot tulivat sammuksiin, tuuletusikkuna kiinni ja varmistin, että avain oli taskussa. Minulla oli kahden avaimen setti asuntoon ja huoneeseeni, mutta en ollut pohtinut vielä mihin piilottaisin vara-avaimen tai kenen haltuun? Pasille. Se ei tullut mieleen, vaan oli ollut mielessä kaiken aikaa. Tunsinko muita luotettuja kuin Pasin?

Suljin huoneeni oven. Se meni lukkoon, poistuin asunnosta ja painoin ulko-oven kiinni. Tämä ei ollut samanlaista kuin silloin, kun asuin vielä kotona. Tämä tunne oli uusi ja erilainen. Huone, josta olin lähtenyt juuri, tuntui kuiskivan minulle kuin rakastava nainen.

Tajusin tällaisia siinä rappukäytävässä. Kokemus oli yhtä sykähdyttävä kuin jos olisin muuttanut yhteen jonkun sydämeni valitun kanssa. Asunto oli minun naiseni, ainakin nyt. Tällainen sairas ajatus. Vai oliko se päinvastoin normaali? Kun ihmiset saavat hankittua vaikka oman auton, siitä tulee heille toinen nainen. Tai mies, jos ajattelen tasapuolisesti.

Olin selvä. Se oli ero, jonka huomasin. Huomattava ero. Anna, sosiaaliohjaajani, oli pitänyt puhetta myös viinasta ja ryyppäämisestä. Ei muuten ollut. Hän ei ollut ehtinyt siihen, niin kauas, niihin asian varsinaisiin uumeniin ja juuritasolle. Ei ollut tullut vielä tilaisuutta. Emme olleet ehtineet puhua niin pitkään, että se aihe ja kaikki aiheet olisivat tulleet esiin. Luonnollisesti sitä puheenaihetta ja elämänaluetta, alkoholismia seurauksineen, ei voisi välttää eikä karttaa tulevalla ja mahdollisilla tulevilla tapaamisillamme. Mutta siitä ei ollut pakko tehdä peikkoa. Pahinta peikkoa.

Elin sellaista harhaa, että oli kuin olisin parhaillaan toista tai kolmatta päivää kuivilla, kun totuus rajoittui yhteen ja siinäkin vajaaseen päivään. Olin ollut vielä aamulla päissäni, en täydessä seilissä, mutta vaikutteessa, mutta sitten varsin pian käsi ja kaikki, mitä päivän aikana tapahtui ja oli tapahtunut, loi oman harhansa.

Eli sitä tapahtuu, ajat menevät sekaisin, olin selvä tai päissäni.

Askeleena kunnollisuuteen ostin kännykällä ratikkalipun. Tai yritin tehdä sen, mutta känny ilmoitti, että siirto ei ole mahdollinen. Eli annoin sen olla tällä kertaa, mutta seurasin kuitenkin tarkkaan, ensin lähestyvää, pysähtyvää ratikkaa, näkyikö siellä sisällä lipuntarkastajia, ei ollut ja sen jälkeen jäin seisomaan takasillalle. Kahden pysäkin päästä, ennen Hämeentietä jäin kyydistä ja kävelin Meri-Hakaan.

Pasi kysyi käyttäisinkö Minnin ulkona? Hän kokkaa sillä aikaa.

”Oletan, että sä et ole syönyt mitään?”

”En varsinaisesti.”

”Asunto on nyt selvä?”

”On.”

Emme tarinoineet enempää. Otin pussin Minniä varten, avaimen naulasta, nyt minulla oli kaksittain avaimia ja siirryimme käytävän kautta hissiin ja alas pihalle.

Jaloissa tuntui, ei kuitenkaan niin paljon kuin kipeässä kädessä.

Kiersimme rantaan. Minnin kuono kävi, kun se haisteli tuulia. Me kaksi hiljaista, ajattelin. Kaksi samanlaista. Kaksi sivuraiteelle ajautunutta. Sivuraide vei ajatukseni jälleen kerran Itäkeskukseen. Siellä oli aikoinaan Sivuraide -niminen pizzapaikka. Samanlainen oli myös Kalliossa vai oliko se Pasilassa. Minun metropolini ylsi Itäkeskukseen ja joissain tilanteissa jopa saaristoon, Suomenlinnaan ja Lauttasaareen. Sellaisilla kerroilla tuli havainnoineeksi, että Helsinki on iso kaupunki. Sen kiertämiseen pitää varata aikaa. Siitä voi valita parhaat osat, poimia ne ja käydä niissä.

Sivuraiteella oli isot pizzat. Edullinen paikka nääntyneelle alkkikselle. Yleensä en käyttänyt metroa muuten kuin, jos tein matkaa Itä-Helsinkiin. Nopea ja kätevä, mutta kannatan silti ratikkaa. Se on helsinkiläinen malli. Siitä ei ole luovuttu täällä eikä ole pitänytkään luopua.

Kadotin ajatukseni. Hain sitä Meri-Haan ympäri, löytämättä ja Minni teki omia tutustelujaan ja tunnustelujaan. Se ei jäänyt työntämään pökälettä.

”Onko varma, ettei tarvi lähteä yöllä ulos?” kysyin siltä, mutta koira ei kuunnellut.

Hississä ylös, sisälle ja riisuin Minnin valjaat ja menin vessaan. Minni olisi tullut perässä.

”Hei, vähän yksityisyyttä”, toppuutin sitä, mutta koira seisoi oviaukossa. Se piti työntää rinnasta pois oven välistä.

Pasi oli keittänyt lyhyttä makaronia, pakastevihanneksia ja paistanut pannulla jauhelihaa ja sotkenut ne yhteen padaksi. Oletin, että hän oli jotenkin valmistellut sitä ennakkoon. Ruoka oli sopivasti valmis, kun tulin vessasta.

”Haisee hyvälle”, sanoin. Herra kohtelias.

Pasi otti essun pois edestään. Oletin, että se oli jokin Njaanan lahja miehelleen tai tuotu tuliaisena Thaimaasta. Essusta sain syyn kysyä onko Jaana viestinyt?

”Ei nyt juuri, mutta ennen koneen lähtöä.”

Istuimme pöydässä, emme vastatusten, en ollut niin törppö, että olisin istunut Njaanan paikalla, vaan istuimme toinen toisella sivustalla pöytää ja toinen toisella. Istuin sillä paikalla, missä olin yleensä, kun olin heillä. Kattila oli nostettuna puualuselle keskelle pöytää, lautasella oli tummaa ja vaaleaa leipää, kevytlevitettä siinä vieressä, maitotölkki ja toinen piimää, ketsuppi ja sinappi ja suolapurkki.

”Ole hyvä”, Pasi kehotti minua ottamaan ensin.

”Ansiotonta”, sanoin, kun kouhin makaroni-jauheliha -pastaa lautaselle. ”En ole tehnyt mitään ruokani eteen.”

”Et vielä”, Pasi vastasi.

Vilkaisin miestä: Mitä hän suunnitteli minulle?

”Joudatko huomenna kaitsemaan Minniä?”

”Minulla on se soppala-käynti”, sanoin. ”Ja pankissa pitää käydä.”

Ajattelin näitä ja ajattelin muuttoa. Mitä muuttoa muuten? Meikäläisessä ei ollut muuttamista, kunhan on paikka missä voin riisua kenkäni ja panna pitkäkseni. Yhtäkkiä en ollut enää niin pilvissä sen asunnon takia. Mikä se on, tyhjät seinät, tyhjien seinien tai seinien, pelkästään seinien rajaama tyhjä tila, huone, huoneet.

”Minni voi odottaa ulkona.”

Siihen ei voinut sanoa oikein mitään.

Pursotin sinappia ja ketsuppia muhennoksen päälle ja sekoitin sitä. Kaadoin itselleni piimää.

”Kaada mullekin.”

Pasi ojensi oman lasinsa.

Tämä oli kuin olisin ollut kotona äidin kanssa. Tunsin niskahiuksieni nousevan pystyyn. En pitänyt ajatuksesta enkä muistosta. En halunnut kuolleiden liikkuvan kannoillani.

”Mä käyn tukussa”, Pasi sanoi.

Hän kuului siihen kermaan, joka asioi tukussa, vaikka hänen firmansa ei ole kummoinen, pelkkä toiminimi, mutta siihen kuului oikeus ja lupa hakea tarpeita ja tavaroita tukusta. Halvemmalla, ymmärsin.

”Voin valita ajankohdan”, Pasi lisäsi.

”Niin.”

Olin yhä puoliksi äidin kanssa kotona, keittiön pöydän ääressä. Äidillä oli se hyvä, että hän kuoli nopeasti. Hänen ei tarvinnut kitua eikä kärsiä. Sydän pysähtyi. Yhden kerran sydän tilttasi ja sen jälkeen olivat hautajaiset ja tietenkin sitä ennen ruumis haettiin pois. Krematorio.

”Kuunteletko sä?” Pasi korotti ääntään.

”Anteeksi. Vajosin ajatuksiini.”

”Sä et kuunnellut?”

”En.”

”Ehdotin, että haemme Ikeasta sulle sängyn.”

”Ei tarvitse. Se on kalustettu huone.”

”Aina parempi.”

>>>jatkuu>>>