Kaunis kesäpäivä

tiistai 29. joulukuuta 2020

Repe(12)

 >>>jatkuu>>>  






NÄIN pian uudestaan olin täällä taas. Sama asunto, kaksio, se oli pysynyt samana, kaksion osa, mutta olin tällä kertaa yksin ja itsekseni. Oletin näin, koska Lindan ja Joren huoneen ovi oli kiinni. Olin hyvilläni. En kokeillut oliko heidän ovensa lukossa, se ei tullut mieleen, kuuntelin vain hetken aloillani eteisessä, sytyttämättä valoja ja huoahdin helpotuksesta, että väki on poissa. En ollut seurustelutuulella. Olin seurustellut maailman paljon tälle päivälle.

Kuvittelin Joren oleva jollain iltaluennolla – onko sellaisia – tai opiskelemassa vaikka kirjastossa sillä aikaa, kun Linda siirsi persettään Aleksis Kiven kadun ja heidän, Lindan ja Terin panokämpän väliä. Huomasin ajattelevani taas Lindaa. Minua tympi. Olin nähnyt itseni ritarillisena nuorena miehenä, joka ei sanoisi pahaa sanaa, vaikka tyttöystäväni oli kadun ammattilainen. Sitähän olotilaa olin hakemassa tai olin ollut. Olin kuvitellut, että alkaisin seurustella virallisesti Lindan kanssa ja hän saisi huomata, että meikäläinen ei ollut sellainen normaali, mustasukkainen tapaus, joka säikähtäisi asiaa, vaan antaisin hänen päättää ja valita ja määrätä omista asioistaan.

Avasin tuuletusikkunan, -luukun. Jätin huoneeni oven auki eteiseen. Annoin sen olla niin. Hallitsin sekä omaa huonetilaani että kaistaleen verran eteistä. Tuntui hyvältä, kun tilaa oli ja sitä riitti. Kiersin tarkastelemassa yhteisiä tiloja. Nämä me jaamme keskenämme. Keittiössä ei ollut ikkunaa niin kuin ei eteisessäkään. Napsautin valon painikkeesta. Pieni kahden hengen ruokapöytä tukki puolittain kulun jääkaapille, tiskipöydän ja hellan eteen. Normaalit viritykset. Vessassa oli suihku, ei ammetta. Sekin koppero oli pieni ja ahdas, mutta sen ei tarvinnut olla isompi. Se hoiti asiansa. Peilikaappi pursui Lindan purnukoita. Tietenkin siellä oli myös Joren hygieniavälineet, mutta ne olivat minulle kaikki Lindan purkkeja ja tuubeja. Lindan kädenjälkiä. Jälkiä Lindasta, hänen läsnäolostaan.

Huvitti, kun ajattelin, että toisin siihen sekaan täytteeksi oman hammasharjani, tekisin tilaa sille ja tahnaputkilolle, partahöylälle ja -vaahdolle. Kynsileikkurit, ne pitää hommata. Tiivistäisin tilaa tai pyytäisin Lindaa tekemään sen.

Naurahdin autiossa asunnossa.

Ei ollut paljon tiivistämistä. Ajattelin perään, että tämä alkaa ehkä sujua? Olin hätäillyt, kun olin kuvitellut muuta. Pelkäsin ja arastelin suotta?

Palasin nimikkohuoneeseeni. Minulla oli nostattava, hieno tunne: Olin omassa asunnossa. Elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka se ei ollut omistusasunto ja vaikka soppala huolehti vuokran, asunto tuntui kummasti omalta sopelta, minun paikaltani. Ensimmäisen kerran näin. Tämän takia kannatti taistella. Auoin kaappeja. Huone oli valmiiksi kalustettu, sänky, kirjoituspöytä, tuoli sen ääressä ja nojatuoli. Olin nähnyt ne enkä nähnyt kuitenkaan.

Istuin alas sängyn laidalle. Maailma oli hiljainen ja rauhallinen, pysähtynyt. Sen keinuntaa ei huomannut. Kuuntelin ja hengitin. En ottanut uskoakseni, että olin täällä, tällä hetkellä ja että tämä olo oli totta. Katsoin ikkunasta, joka kattoi melkein koko seinän. Minulla oli sellainen ylellisyys. Näin vastapäisen talon ylimmän kerroksen ja mustan katon lappeen ja taivaan sen yläpuolella. Pulut lensivät parvena kierroksen ja palasivat takaisin. En katsonut niin tarkkaan, että olisin tiennyt mistä ne lähtivät ja minne menivät? Ne olivat ilmassa hetken aikaa, kaartelivat eikä niitä näkynyt sen jälkeen.

Ajattelin lapsellisia, herkkiä tunteita tulvillani, että ne tulivat tervehtimään minua. Hoopo. On etu, ettei täällä ollut ketään kuulemassa minua eikä näkemässä. Kuulemassa? Kuin minussa olisi ollut jotain kuultavaa? Olin kerrankin hiljaa. Niin suuri pyörä oli pyörähtänyt ylitseni, että se musersi ja vaiensi minut. En olisi voinut uskoa, että se tuntui näin hyvältä.

Nousin, kävin kaapit läpi uudestaan ja auoin sen jälkeen muutaman kirjoituspöydän vetolaatikon. Tyhjää tilaa riittämiin muutaman meikäläisen tarpeiksi. Toistamiseen keittiössä, jossa tutkin tällä kertaa kaappitilanteen. Tein listaa päässäni. Minulla oli omaisuutta nolla ja kiireellistä hankittavaa jonkin verran. Jos olin luullut, että pääsisin muuttamaan sisään jo tänään, erehdyin. Pasi sai majoittaa minut vielä tämän tulevan yön yli.

Pasi ja Minni odottivat minua varmaan, odottivat ja jännittivät minne olen joutunut? Ei hätää, Pasilla ei ollut autoja korjattavana tallilla. Hän ei ollut puhunut mitään, että joku olisi tuomassa jonkin murheellisen autoikälopun, jolle Pasi antaisi tekohengityksen.

Keittiötasolla oli kutsuvasti lehtiö ja kynä. Arvasin, että Lindan jäljiltä. Repäisin lehtiön välistä arkin ja tein siihen listaa kaikesta mitä tarvitsin, jotta voisin muuttaa tänne. Palasin omalle tontille ja istuin nojatuoliin. Se otti minut syliinsä. Tämän olin kokenut viimeksi kotona, viime keväänä. Tässä välissä oli ollut toisenlainen kesä. Se aika meni vauhdilla. Siitä ei saanut kiinni. Soitin Annalle. Vasta, kun olin pannut soiton menemään, tulin ajatelleeksi, että hänen työaikansa saattaa olla päättynyt.

Anna vastasi, mutta se oli vastaaja: ”Anna hei. Yritit tavoitella. Soita huomenna uudestaan. Voimia ja jaksamista.”

Voimia ja jaksamista”, toistin.

Huolehdin, että valot tulivat sammuksiin, tuuletusikkuna kiinni ja varmistin, että avain oli taskussa. Minulla oli kahden avaimen setti asuntoon ja huoneeseeni, mutta en ollut pohtinut vielä mihin piilottaisin vara-avaimen tai kenen haltuun? Pasille. Se ei tullut mieleen, vaan oli ollut mielessä kaiken aikaa. Tunsinko muita luotettuja kuin Pasin?

Suljin huoneeni oven. Se meni lukkoon, poistuin asunnosta ja painoin ulko-oven kiinni. Tämä ei ollut samanlaista kuin silloin, kun asuin vielä kotona. Tämä tunne oli uusi ja erilainen. Huone, josta olin lähtenyt juuri, tuntui kuiskivan minulle kuin rakastava nainen.

Tajusin tällaisia siinä rappukäytävässä. Kokemus oli yhtä sykähdyttävä kuin jos olisin muuttanut yhteen jonkun sydämeni valitun kanssa. Asunto oli minun naiseni, ainakin nyt. Tällainen sairas ajatus. Vai oliko se päinvastoin normaali? Kun ihmiset saavat hankittua vaikka oman auton, siitä tulee heille toinen nainen. Tai mies, jos ajattelen tasapuolisesti.


Olin selvä. Se oli ero, jonka huomasin. Huomattava ero. Anna, sosiaaliohjaajani, oli pitänyt puhetta myös viinasta ja ryyppäämisestä. Ei muuten ollut. Hän ei ollut ehtinyt siihen, niin kauas, niihin asian varsinaisiin uumeniin ja juuritasolle. Ei ollut tullut vielä tilaisuutta. Emme olleet ehtineet puhua niin pitkään, että se aihe ja kaikki aiheet olisivat tulleet esiin. Luonnollisesti sitä puheenaihetta ja elämänaluetta, alkoholismia seurauksineen, ei voisi välttää eikä karttaa tulevalla ja mahdollisilla tulevilla tapaamisillamme. Mutta siitä ei ollut pakko tehdä peikkoa. Pahinta peikkoa.

Elin sellaista harhaa, että oli kuin olisin parhaillaan toista tai kolmatta päivää kuivilla, kun totuus rajoittui yhteen ja siinäkin vajaaseen päivään. Olin ollut vielä aamulla päissäni, en täydessä seilissä, mutta vaikutteessa, mutta sitten varsin pian käsi ja kaikki, mitä päivän aikana tapahtui ja oli tapahtunut, loi oman harhansa.

Eli sitä tapahtuu, ajat menevät sekaisin, olin selvä tai päissäni.

Askeleena kunnollisuuteen ostin kännykällä ratikkalipun. Tai yritin tehdä sen, mutta känny ilmoitti, että siirto ei ole mahdollinen. Eli annoin sen olla tällä kertaa, mutta seurasin kuitenkin tarkkaan, ensin lähestyvää, pysähtyvää ratikkaa, näkyikö siellä sisällä lipuntarkastajia, ei ollut ja sen jälkeen jäin seisomaan takasillalle. Kahden pysäkin päästä, ennen Hämeentietä jäin kyydistä ja kävelin Meri-Hakaan.

Pasi kysyi käyttäisinkö Minnin ulkona? Hän kokkaa sillä aikaa.

Oletan, että sä et ole syönyt mitään?”

En varsinaisesti.”

Asunto on nyt selvä?”

On.”

Emme tarinoineet enempää. Otin pussin Minniä varten, avaimen naulasta, nyt minulla oli kaksittain avaimia ja siirryimme käytävän kautta hissiin ja alas pihalle.

Jaloissa tuntui, ei kuitenkaan niin paljon kuin kipeässä kädessä.

Kiersimme rantaan. Minnin kuono kävi, kun se haisteli tuulia. Me kaksi hiljaista, ajattelin. Kaksi samanlaista. Kaksi sivuraiteelle ajautunutta. Sivuraide vei ajatukseni jälleen kerran Itäkeskukseen. Siellä oli aikoinaan Sivuraide -niminen pizzapaikka. Samanlainen oli myös Kalliossa vai oliko se Pasilassa. Minun metropolini ylsi Itäkeskukseen ja joissain tilanteissa jopa saaristoon, Suomenlinnaan ja Lauttasaareen. Sellaisilla kerroilla tuli havainnoineeksi, että Helsinki on iso kaupunki. Sen kiertämiseen pitää varata aikaa. Siitä voi valita parhaat osat, poimia ne ja käydä niissä.

Sivuraiteella oli isot pizzat. Edullinen paikka nääntyneelle alkkikselle. Yleensä en käyttänyt metroa muuten kuin, jos tein matkaa Itä-Helsinkiin. Nopea ja kätevä, mutta kannatan silti ratikkaa. Se on helsinkiläinen malli. Siitä ei ole luovuttu täällä eikä ole pitänytkään luopua.

Kadotin ajatukseni. Hain sitä Meri-Haan ympäri, löytämättä ja Minni teki omia tutustelujaan ja tunnustelujaan. Se ei jäänyt työntämään pökälettä.

Onko varma, ettei tarvi lähteä yöllä ulos?” kysyin siltä, mutta koira ei kuunnellut.

Hississä ylös, sisälle ja riisuin Minnin valjaat ja menin vessaan. Minni olisi tullut perässä.

Hei, vähän yksityisyyttä”, toppuutin sitä, mutta koira seisoi oviaukossa. Se piti työntää rinnasta pois oven välistä.

Pasi oli keittänyt lyhyttä makaronia, pakastevihanneksia ja paistanut pannulla jauhelihaa ja sotkenut ne yhteen padaksi. Oletin, että hän oli jotenkin valmistellut sitä ennakkoon. Ruoka oli sopivasti valmis, kun tulin vessasta.

Haisee hyvälle”, sanoin. Herra kohtelias.

Pasi otti essun pois edestään. Oletin, että se oli jokin Njaanan lahja miehelleen tai tuotu tuliaisena Thaimaasta. Essusta sain syyn kysyä onko Jaana viestinyt?

Ei nyt juuri, mutta ennen koneen lähtöä.”

Istuimme pöydässä, emme vastatusten, en ollut niin törppö, että olisin istunut Njaanan paikalla, vaan istuimme toinen toisella sivustalla pöytää ja toinen toisella. Istuin sillä paikalla, missä olin yleensä, kun olin heillä. Kattila oli nostettuna puualuselle keskelle pöytää, lautasella oli tummaa ja vaaleaa leipää, kevytlevitettä siinä vieressä, maitotölkki ja toinen piimää, ketsuppi ja sinappi ja suolapurkki.

Ole hyvä”, Pasi kehotti minua ottamaan ensin.

Ansiotonta”, sanoin, kun kouhin makaroni-jauheliha -pastaa lautaselle. ”En ole tehnyt mitään ruokani eteen.”

Et vielä”, Pasi vastasi.

Vilkaisin miestä: Mitä hän suunnitteli minulle?

Joudatko huomenna kaitsemaan Minniä?”

Minulla on se soppala-käynti”, sanoin. ”Ja pankissa pitää käydä.”

Ajattelin näitä ja ajattelin muuttoa. Mitä muuttoa muuten? Meikäläisessä ei ollut muuttamista, kunhan on paikka missä voin riisua kenkäni ja panna pitkäkseni. Yhtäkkiä en ollut enää niin pilvissä sen asunnon takia. Mikä se on, tyhjät seinät, tyhjien seinien tai seinien, pelkästään seinien rajaama tyhjä tila, huone, huoneet.

Minni voi odottaa ulkona.”

Siihen ei voinut sanoa oikein mitään.

Pursotin sinappia ja ketsuppia muhennoksen päälle ja sekoitin sitä. Kaadoin itselleni piimää.

Kaada mullekin.”

Pasi ojensi oman lasinsa.

Tämä oli kuin olisin ollut kotona äidin kanssa. Tunsin niskahiuksieni nousevan pystyyn. En pitänyt ajatuksesta enkä muistosta. En halunnut kuolleiden liikkuvan kannoillani.

Mä käyn tukussa”, Pasi sanoi.

Hän kuului siihen kermaan, joka asioi tukussa, vaikka hänen firmansa ei ole kummoinen, pelkkä toiminimi, mutta siihen kuului oikeus ja lupa hakea tarpeita ja tavaroita tukusta. Halvemmalla, ymmärsin.

Voin valita ajankohdan”, Pasi lisäsi.

Niin.”

Olin yhä puoliksi äidin kanssa kotona, keittiön pöydän ääressä. Äidillä oli se hyvä, että hän kuoli nopeasti. Hänen ei tarvinnut kitua eikä kärsiä. Sydän pysähtyi. Yhden kerran sydän tilttasi ja sen jälkeen olivat hautajaiset ja tietenkin sitä ennen ruumis haettiin pois. Krematorio.

Kuunteletko sä?” Pasi korotti ääntään.

Anteeksi. Vajosin ajatuksiini.”

Sä et kuunnellut?”

En.”

Ehdotin, että haemme Ikeasta sulle sängyn.”

Ei tarvitse. Se on kalustettu huone.”

Aina parempi.”

>>>jatkuu>>>


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti