>>>jatkuu>>>
LINDAN puheiden mukaan tapahtumat etenivät juuri niin. He olivat menossa koneelle, tavarat käsissä, kummallakin vetolaukku perässä ja toinen kassi olalla. Tavarat olivat käyneet läpivalaisussa ja ne oli leimattu ja silloin hän, Linda päätti, että nyt tai ei koskaan.
”Valitsin sut”, hän sanoi.
Kuuntelin ja katselin. Olin järkyttynyt.
”Et hurraa sille?” Linda kysyi. ”Etkä mulle? Eikö tunnu missään?”
”Tuntuu.”
Ihan liikaa, lisäsin hiljaa mielessäni. Ajattelin, että tännekö Linda kuvitteli muuttavansa, minun luokseni? Minulla oli jo yksi kappale koiria niskoillani ja nyt Joren vaimo haki suojaa ja turvaa meikäläisestä.
”Jore ei lähtenyt sun perään?”
”Ei.”
Minkälainen mies tekee niin tai ei tee niin. Ajatukset menivät solmuun.
”Jore jatkoi tyynenä eteenpäin?” hämmästelin.
”En tiedä kuinka tyynenä. En jäänyt katsomaan. Jore huusi perääni. Pelkäsin, että joku tarttuu minusta kiinni ja palauttaa mut.”
Linda puhui kuin ei omaisi omaa tahtoa. Kuin hän olisi kauppatavaraa. No, ehkä jossain mielessä oli niin.
”Huusi?” kysyin.
”Kyllä. Linda! Siinä oli kiukkua eniten. Akka oli tottelematon.”
”Vaimo”, oikaisin.
”Akka. Ja Jore on mun ukko. Me emme ole naimisissa, jos sitä meinaat.”
”Ette ole?”
”Ei. Hidastaako jokin? Jäikö käsijarru päälle?”
Seuraavaksi Linda kysyi saako hän jäädä vai ei ja ymmärsinkö, mistä hän puhui?
”Ymmärrän”, vastasin. ”Siis yötä?”
”Niin. Yötä. Yksi yö, useampi, sinä päätät.”
”Mitenhän se onnistuu?”
”Helposti.”
Linda oli juonut kahvin. Hän nousi veti laitimmaisen keittiönkaapin auki, kurotti kätensä hyllylle ja otti sieltä avaimen.
”Siellä oli kätkö”, sanoin. Unissakävelijä puhui tai henkilö, joka oli jossain transsitilassa.
”Kyllä.”
Linda meni eteiseen, aukaisi entisen, oman huoneensa oven ja kuului menevän sinne. Kuulin hänen puhuvan sieltä: ”Voin nukkua täällä. Kävikö täällä ketään, isännöitsijä tai joku muu?”
”Ei sinä aikana, minkä minä olen ollut täällä.”
Nousin myös ja siirryin eteiseen. Minni seisoi valmiina ovella ja seurasi mitä emäntä teki. Oliko Linda nyt hänen emäntänsä? Sen.
”Mitä sanot?” Linda kysyi.
”Minun puolesta.”
”Vai haluatko mut lämmittämään sun sänkyäsi? Se ei taida onnistua tuon käden kanssa?”
”Niin.”
”Herra harvapuheinen. Sitä paitsi mä en paljon lämmitä. Olen kylmä nainen, frigidi. Oletko kuullut sellaisista?”
Asiaa tuli enemmän kuin koskaan ennen.
”Te ette riidelleet?” kysyin vähän sivusta.
”Riidelleet. Totta helvetissä me riitelimme. Jore halusi mut mukaan elättämään hänet. Hän opiskelisi ja mä kustantaisin kaiken, mitä nyt tarvitsee, perseelläni. Koko homma oli perseestä.”
Linda piti taukoa. Hän katsoi minuun. En sanonut mitään.
”Mitä sä luulet, että mä olen tehnyt tai minä ja Teri olemme tehneet siellä kämpillä?”
”Jakaneet persettä.”
”Sä ymmärrät sen verran.”
En sanonut siihenkään mitään.
”Sori”, Linda pahoitteli. ”Hermostuin.”
”Ei mitään.”
”Säikähtikö pikku hauva?” Linda kysyi Minniltä.
Koira heilutti takamusta.
”Tarkoitan”, Linda puhui jälleen minulle. ”Tarkoitan, että me riitaannuimme Joren kanssa. Kuvittelin. Mä olin niin ääliö, että kuvittelin, että siellä meren toisella puolella alkaisi jokin uusi aika ja tyyli, mutta ainakin Joren puheista henki, että ei mitään, sama vanha peli jatkuisi hamaan mihin asti jatkuisi.”
Nyökkäsin. Frigidi. Olin kuullut sanan, nimityksen. Asioita selvisi vähän kerrassaan. Tärkeintä ja olennaisinta oli, että kaikki Lindan tavarat menivät siinä kyydissä.
”Tai sitten niitä voisi tiedustella lentokentän matkatavaroista, mutta luulen, että Jore roudasi kaiken mukanaan.”
”Mä luulin, että te asuitte täällä, sinä ja Jore, yhdessä?”
”Niin me asuimmekin.”
En mennyt sisälle Lindan ja Joren entiseen huoneeseen. Katsoin sitä ovelta, samoin Minni.
”Mä ajattelin, että otan täältä patjan ja kannan sen sun huoneen lattialle. Ajattelin ensin niin, mutta voin yhtä hyvin nukkua täällä. Kuka sen tietää.”
Linda katsoi puhuessaan minuun. Hän lähestyi, joten väistyin oviaukosta tieltä.
”Vai?” hän kysyi.
”Ei kukaan”, vastasin.
Linda poimi käsilaukun lattialta. Hänellä oli siellä hammasharja. Hän näytti sitä minulle: ”Meikäläinen kulkee aina hammasharja mukana.”
Sitten hän otti rahapussistaan pankkikortin: ”Kullanarvoinen kapine. Mulla on oma tili, sentään.”
”Niin sitä pitää.”
”Mutta vaatteet ovat nämä, mitkä mulla on päällä. Kengät olivat ne, mitkä mulla oli jalassa. Alan vasta käsittää itse kuinka paljon menetin.”
”Kauppa on varmaan kiinni?” Linda arvuutteli seuraavaksi. Hän oli äänessä ja me kaksi kuuntelimme. Se ei tuntunut vaivaan häntä, mutta vaivasi kai kuitenkin: ”Puhun omiani. Sä et sano mitään?”
”Mitä mun pitäisi sanoa. Kauppa taitaa olla kiinni.”
”Mä tarviin kaljan.”
Linda aukaisi jääkaapin oven.
”Siellä ei ole kaljaa”, sanoin.
”Ihme”, Linda hymähti. ”Haittaako, jos mä haen? Luulen, että sun lähikebabmestasta saa ostaa olutta mukaan. Voin tuoda samalla kebabit tai pizzan.”
Sanoin syöneeni maksalaatikon.
”Koko laatikon?”
”Niin.”
”Mun on nälkä. Uskotko?”
”Uskon. Kyllä sä voit tuoda itsellesi jotain syötävää. Jääkaapissa mulla on leipää ja jotain sen päälle.”
”Mainiota. Lähdetkö saattamaan mua? Lähdetkö koiran kanssa lenkille. Mennään yhdessä. Mikä se nimi on?”
”Minni.”
Kysymyksiä tuli ja puhetta.
”Et ole antanut vielä edes pusua mulle.”
En ole antanut koskaan, ajattelin. Ja ajattelin, että et ole antanut sinäkään minulle.
Linda seisoi odottaen. Hän seisoi selin tiskipöytään. Kiersimme tätä yhteistä eteistilaa ja keittiötä kaikki kolme. Linda hymyili. Se näytti aidolta.
”Mä odotan”, hän sanoi.
Astuin lähemmäs ja rutistin ainoalla käyttökelpoisella kädelläni Lindan itseäni vasten. Tunsin hänen kiertävän käsivartensa ympärilleni. Hellästi ja varovaisesti. Niin kuin potilasta tai toipilasta kuuluu käsitellä.
”Sä halaat”, Linda huomautti. ”Saanko oikean suukon?”
Kallistin päätä. Linda taivutti kaulaa. Suutelimme. Suutelin ja hieroin hyväillen huuliani vasten hänen huuliaan ja hän vastasi.
Tämä on ensimmäinen kerta, ajattelin samalla. Toinen ajatus puski perään: Vanhan tiedon mukaan huorat eivät tykkää suutelemisesta.
”Mikä tuli?” Linda kysyi.
”Sä yllätit mut”, sanoin. ”Sä olet yllättänyt mut täysin.”
Olisin jatkanut mielelläni suutelemista, mutta se oli tehty, tapahtunut ja ohi. Oliko se Lindalle projekti?
Hänellä oli toinen asia mielessä: ”Koira. Niin, Minni. Sä voisit tiedätkö pitää sen.”
Linda katsoi minuun ja minä häneen.
”Olen tosissani.”
”Uskon.” Jatkoin: ”Siitä ei tule mitään.”
”Miksi ei?”
”Sä sanoit itse, että täältä saa lähtöpassit, jos pitää koiraa tai ottaa jonkin muun lemmikin.”
”Mutta siihen löytyy ratkaisu.”
En kysynyt mikä? En osannut ajatella mikä se voisi olla?
”Muutetaan muualle.”
”Me?” kysyin.
”Me kaksi kahden, plus koira, Minni.”
Linda kumartui rapsuttamaan ja tuljuttamaan Minnin turkkia. Koira oli innoissaan. Häntä huomioitiin.
Linda oikaisi itsensä ja katsoi taas minuun: ”Eikö ollut hyvä ajatus, hyvä idea?”
”En tiedä.”
”Keksi parempi.”
Tarvitseeko minun? kysyin mielessäni. Mikä Linda oli tulemaan komentelemaan minua? Jossain mieleni taka-alalla liikkui sekin kysymys tai epäilys, että Jore voi tulla hakemaan Lindan? Jospa Jore on jäänyt myös pois koneesta ja hän saattaa, saattaisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä oven taakse. En ollut varma mistään.
”Keksi parempi”, Linda toisti. ”Kuulitko?”
”Kuulin.”
Linda oli puheliaampi kuin yleensä. Tai minä muistin hänet sellaisessa tilanteessa, jolloin olin ollut itse joko humalassa tai krapulassa. Oli kuin Linda olisi arvannut tämän ajatukseni, sillä hän sanoi seuraavaksi, että olin tylsä selvänä.
”Tylsä selvänä?” toistin kuin ääliö. ”Mitä tarkoitat?”
”Sä olet erilainen kuin yleensä. Mä en muista sua tällaisena. Yleensä sä höpötät suu vaahdossa, mutta nyt sä olet kuin joku tumpelo.”
Linda jatkoi ja kysyi olinko ajatellut ryhtyä raittiiksi?
”Näkyykö se niin kauas?” kysyin.
”Näkyy ja haisee. Mä haistan tällaiset jutut.”
Sain viimein otteen. Ikään kuin heräsin tokkurasta. Sanoin, että olen täällä, tässä asunnossa ensimmäistä päivää, vasta muuttanut.
”Mitä väliä? Mitä se tarkoittaa?” Linda kysyi. ”Pitääkö mun vetää siitä jotain tiettyjä johtopäätöksiä? Esimerkiksi, että en ole tervetullut ja että sä sanoit vain niin, koska se kuuluu yleiseen kohteliaisuuteen.”
Olin eri mieltä: ”Tarkoitin mitä sanoin. Ja tarkoitin silloin myös, kun sanoin, että olen hämmästynyt ja ihmeissäni. Ymmärrätkö sä sen?”
”Ymmärrän. Olitko sä ajatellut viedä Minnin vielä ulos?”
”En.”
En tiennyt kuinka usein, kuinka monta kertaa päivässä tai vuorokaudessa koiraa pitäisi käyttää ulkona, mutta en ollut suunnitellut tälle iltamyöhälle sellaista kierrosta.
>>>jatkuu>>>
