>>>jatkuu>>>
Kuusi: Huominen
odottaa syntymää joka hetki
Aamulla he lähtivät
pyykille. Se alkoi niin päin, että Isäntä pakkasi likapyykin
pahvilaatikosta Huoneen seinustalta, sängyn takaa, vaatekappale
kerrallaan mustaan jätesäkkiin, jupisi itsekseen ja pakkasi, otti
vessasta pyykkipulverin mukaan, otti koirankakkapussin, repäisi
yhden pussin rullasta taskuun, laittoi talutushihnan Corgin kaulaan,
varmisti, että Kodin avain oli mukana toisessa taskussa, taskuissa
muutenkin kaikki olennainen ja he siirtyivät käytävään, menivät
raput alas kellarikäytävälle ja pesuhuoneeseen. Corgi odotti ja
seurasi Isännän askarruksia, kun tämä täytti koneen, tyhjensi
jätesäkin, varisti sitä ja sai mukaan vielä yhden sukan, jota
Corgi haistoi nopeasti ja Isäntä painoi koneen luukun kiinni,
käänsi valitsinlevyä, käänsi lisää, painoi käynnistinnappia
ja odotti kunnes kone naksahti ja vesihana aukesi ja päästi kumean
kohinan.
”Kännykkä jäi”,
Isäntä tajusi. Hän jäi miettimään ja harkitsemaan, katsoi ulos
korkealla seinällä, katonrajassa olevista, matalista
vaakatasoikkunoista hämärää aamua ja nyökkäsi: ”Ei haittaa.
Ei todella.”
He menivät ulos
suoraan puiston puolelle. Ulkona oli pikkupakkanen. Sen tunsi heti
ilmasta ja tunsi anturoiden alla. Corgi-Lukukoira-Nuku kyykkäsi ja
laski höyryävät yökuset puskan juureen, nousi ja haistoi mitä
muuta? Kaninhaju ja rotan tuntuivat vahvimpina. Orava, se tajusi
samassa ja heti, kun se sai siitä vainun, se näki vilahduksen
oravasta ja kuuli sen kiipeävän puunrunkoa ylös.
Pesutuvan ja
pyykkipulverin, kaiken sen keinotekoisen, synteettisen
hajuyhdistelmän jälkeen tuntui hienolta päästä raikkaan luonnon
helmaan. He kiersivät kalliolla ja pensaitten välissä,
ruohokentällä ja Nuku tunsi paineen voimistuvan hetki hetkeltä. Se
loi katseen Isäntään, katsoi kenttää ympärillä, pusikkoa,
kiersi ja tallasi kehän puistokäytävän hiekan viereen nurmelle ja
kyykistyi puristamaan lortin. Se tunsi miten se puhkaisi
vastustuksen, putkahti, puhkaisi tullessaan puhkun käynyttä ilmaa,
tuhnu haisi ja lortti jatkui pitkänä ja yhtenäisenä. Nuku tunsi,
että nyt se oli maassa kiinni, kakkaran toinen pää lepäsi nurmea
vasten ja se heilautti itseään ja kakkara irtosi kokonaan, mutta
toinen teki tietään ulos ja Nuku veti itseään takaisin, jännittyi
ja toinen pökäle alkoi puristua ulos. Se tuli melkein kokonaan.
Nuku luuli, että sitä tulisi lisää, mutta persereikä meni kiinni
ja vaikka se odotti, toiminto ei käynnistynyt enää.
Isäntä odotti
rauhassa ja kiirehtimättä, kahisteli kakkapussin esiin, suori sitä,
poimi tuoreet pökäleet pussiin, käänsi ja sulki pussinsuun ja
teki solmun. Sen jälkeen he kulkivat tarkoituksella tolpan päässä
olevan tahriintuneenvihreän koirankakkaroskiksen ohi ja Isäntä
työnsi pussin sen nieluun. Corgi ei jäänyt siihen haistelemaan,
mutta se nuuhki antaumuksella kauempaa roskiksen ympäristöä.
He jättivät
päiväretken kokonaan väliin. Isäntä kävi välillä yksinään
pesutuvassa. Välillä Isäntä levitti märkää pyykkiä kuivumaan
pattereille. Nuku havahtui aina, kun tapahtui, mutta vajosi
väliaikoina uneen tai siihen melkein uneen, joka täytti osin sen
valveen ajan.
Kerran Isännän
kännykkä soi ja Nuku nousi jaloilleen.
”Terve”, Isäntä
kuului vastaavan. ”Kyllä. Oikea osoite. En tiedä. Sä kielsit
laittamasta asioita vireille. Aivan oikein minun mielestäni. Voit
olla täällä yötä, mutta mulla on vain yksi sänky. Ei ole
varapatjoja. Osta, jos haluat. Tiedoksi vain, että mulla ei ole
sähköä.”
Corgi-Lukukoira-Nuku
kuunteli. Isäntä oli hiljaa jonkin aikaa ja tuntui siltä, että
puhelu lakkasi, mutta samassa Isäntä puhkesi taas ääneen: ”Ei
minkään takia, mutta minä en aio maksaa siitä. En saa korvausta.
En tiedä mitä ne rahat on, jotka tulevat sossun kautta. Hengissä
vielä. Otin koiran.”
Taas oli pitkään
hiljaista ennen kuin Isäntä puhui uudelleen: ”Sijoituskoti
koiralle. Niin. Sen aiemmalla omistajalla puhkesi allergioita. Miten
niin tyhmä? Myönnän, olen tyhmä ja hullu, mutta näin ovat asiat.
Vedä siitä. En muuta. En muuta minnekään. Mitä keskustelemista
siinä on?”
Corgi laskeutui
pitkäkseen.
”Perunkirjoitus ja
hautajaiset. Ymmärrän. Ymmärrän eron, mikä on omalla asunnolla
ja vuokra-asunnolla. En voi muuttaa sinne. Ihminen on kuollut siellä.
Kärsin. Kärsin ennakkoon ja kärsin milloin vain. Siitä ei tule
mitään. En keskustele siitä.”
Corgi oli
torkahtamassa, kun Isäntä jatkoi: ”En voi puhua pitempään. Akku
loppuu. Se on tässä ainoa ongelma. Niin. Lataan missä milloinkin.
Tähän mennessä se on onnistunut.”
Isäntä otti
kännykän ja laturin ja vei ne mukanaan rappukäytävään.
Mennessään Isäntä jätti Kodin oven auki ja kun Isäntä palasi,
hän ei sulkenut ovea, veti sen kiinni, mutta lukonkieli ei
loksahtanut ja kun Isäntä irrotti otteensa, ovi narahti ja nitkahti
vähän matkaa auki. Sen näköisesti kuin joku olisi tulossa sieltä,
mutta joku ei tullut, vaan tilanteen kehitys päättyi siihen.
Corgi otti
vahtiasennon. Se kääntyi niin päin, että käytävältä
puhaltava, kevyt ilmaviri tuli sen kuonoon. Sen oli hyvä niin.
Isäntä alkoi
kokkailla Komerossa. Sen kuuli, ensin poksahduksen ja sihinän, kun
kaasu syttyi. Samaan aikaan astiat ja kattilat kolisivat, veitset ja
haarukat kilahtelivat, kaikenlaisen toimeliaisuuden äänet kiirivät
Eteiseen asti ja Nuku kurotti kuonon kynnykselle asti. Se oli
hyvillään siitä, että ovi oli raollaan. Kaasu ei päässyt
samalla tavalla Eteiseen asti kuin muulloin. Käytävällä liikkui
milloin ketäkin. Valot syttyivät sinne aina silloin tällöin ja
sammuivat ajastaan. Vaikka oli päivä, vuodenaika oli pimeä. Joskus
valojen syttyessä joku kulki siitä läheltä ohi ja katsoi Nukua
kynnyksellä.
Rapun susikoira
havahdutti Corgi-Lukukoira-Nukun toden teolla. Se nousi varolta
jalkeille. Ensin syttyi rappukäytävän valo, sitten käynnistyi
hissi, joka ajoi reittinsä edestakaisin, ensin ylös, pysähtyi,
askeleet kuuluivat, hissinovi kävi ja sen jälkeen hissi alkoi
laskeutua ja sen lähestyessä alatasannetta Corgi varautui tulevaan,
siihen hetkeen, kun hissin ovi aukeaisi. Susikoira ryntäisi varmaan
syöksyen ja poukkoillen ulos rapputasanteelle. Sillä oli energiaa
riittämiin. Corgi pelkäsi, että susikoira voi olla irti ja
saattaisi jopa yrittää tulla heille Kotiin sisälle. Eli susikoira
syöksyisi pahimmillaan, ikävimmillään ja harmillisimmillaan
ovensuuhun Corgin eteen ja sen tehtävä olisi estää sitä
tulemasta sisään ja puolustaa omaa ja Isännän reviiriä. Jos niin
kävisi, että se joutuisi tähän ei-toivottuun tilanteeseen, se
haukkuisi, se päätti niin, haukkuisi ehdottomasti, vaikka Isäntä
sanoisi mitä.
Hissi kolahti alas,
ovi aukesi ja susikoiran kynnet rapisivat rapun kiveyksellä. Kodin
ovi oli toisin päin raollaan, joten Corgi ei nähnyt suoraan hissin
edustalle, mutta se kuvitteli, että susikoira yritti kääntyä ja
karata, tulla Kodin ovelle, mutta koiraa taluttamassa oleva
teinipoika kuului käskyttävän sitä: ”Älä hypi. Alas. Alas!”
Corgi tiesi, että
poika kuului susikoiran perheeseen. Se kuuli ja kuunteli, kun
koirankynsien rapina etääntyi, ulko-ovi kävi ja äänet
lakkasivat. Se kuunteli yhä, kun valot sammuivat rappukäytävässä.
Siinä vaiheessa Isäntä tuli Eteiseen ja käveli suoraan ohi
ovelle.
”Mikä siellä
meni?” Isäntä kysyi ja työntyi Corgin kuonon ohi rappukäytävään.
Valo syttyi taas. Corgi päätteli, että Isäntä meni tarkastamaan
oliko kännykkä latautunut? Oliko tilanne hallinnassa vai ei?
Isännällä ei ollut kuitenkaan mitään mukana käsissään, kun
hän palasi takaisin.
”Sori”, Isäntä
sanoi. ”Emme ole lähdössä minnekään. Ei huvita, jos ymmärrät,
jos ymmärrät mitään.”
Corgi ei ymmärtänyt.
Se oli valmis myöntämään sen.
Se seisoi edelleen
vahdissa. Se unelmoi, ajatukset kiertelivät ja kaartelivat ja se
unohti aina välillä olevansa vahdissa, mutta ei niin pahoin, että
olisi laskeutunut pitkäkseen. Aina kun se oli vajoamassa unohduksen
unenomaiseen tilaan, rappukäytävässä tapahtui. Siellä liikkui
päiväsaikaan väkeä, vanhempia ja nuorempia ihmisiä, raskaasti
liikkuvia paino-ongelmaisia ja puoliksi ilmassa rientäviä keijuja.
Corgi unohti silti
tyystin susikoiran ja tajusi sen vasta, kun teinipoika palasi koiran
kanssa. Silloin Corgi tajusi ja muisti heti oman virkansa. Se painoi
päätä alemmas. Se kävisi susikoiraa koipeen kiinni ja purisi, jos
tämä yrittäisi tulla lähelle. Ulko-ovi päästi tyypillisen
avautumisäänen, päästi ovenavauksessa kaukaisia kadunääniä
ovesta sisälle tulevan porukan mukana ja Corgi haistoi kauas
susikoiran hajun, kuuli kynsien raapivan sileää portaikkoa ja kuuli
susikoiran uikahtavan.
”Hiljaa”,
teinipoika komensi matalasti ja susikoira pysyi säädyllisen hiljaa,
hissi piti oman äänensä, tuli alatasanteelle, ovi aukesi,
koirankynnet rapisivat taas muutaman askeleen ajan, hissinovi
sulkeutui, sen kuuli juuri ja juuri ja sitten hissi oli nousussa ja
Corgi astui etutassut kynnykselle, työnsi pään ovenrakoon,
käytävän puolelle ja valmistautui kuulemaan teinipojan ja koiran
kulun ylempää portaikosta. Jotain ääniä kuului, vahvimpana oven
kolahdus, kun se sulkeutui. Sen jälkeen tuli hiljaista. Sen jälkeen
valot räpsähtivät pimeäksi ja Nuku katseli pimeään, pimeästä
pimeään, Eteisen pimeästä käytävän pimeään, joista
ensimmäinen oli syvempi ja varsinainen pimeä.
He tekivät oudon
liikkeen ja lähtivät kaupalle ilman lastenvaunuja.
Corgi-Lukukoira-Nuku käsitti sen, kun he lähtivät Eteisestä
rappukäytävään. Vaunut eivät olleet päässeet koko päivänä
ulos eikä ulkoilemaan. Corgi ei tiennyt lastenvaunujen tarpeista,
mutta sen kävi silti sääliksi niitä. Se teki niin
poikkeuksellisen tempun, että haukahti kerran kiinnittääkseen
Isännän huomion.
Se tehosi. Yleensä
haukkuminen tehosi aina. Isäntä pysähtyi kesken liikkeen. Hän oli
työntämässä ovea kiinni, jätti sen kesken, tunnusteli taskuja,
työnsi käden milloin mihinkin taskuun ja katsoi lopulta Corgia.
”Kaikki mukana”,
Isäntä vakuutti. ”Me käymme vain kaupassa. Me suremme Äitiä
tällä tavalla. Muistatko sä vielä Äidin? Mä luulen, että sä
pidit Äidistä, ainakin Äiti piti susta. Sä olit Äidille nätti
koira. Nätti koira.”
He lähtivät
menemään ilman lastenvaunuja. Talutushihna oli kuitenkin Corgin
kaulassa, mutta liikkuminen ovissa, oven avauksissa ja myös muuten,
oli erilaista. Jotain puuttui. Oliko se olennaista vai ei?
Corgi haistoi
haisteltavat niin kuin aina ja Isäntä odotti eikä hoputtanut,
mutta kun lastenvaunut eivät olleet mukana ja suojana, se tunsi
puutoksen ja surua siitä. Oli kuin olisi menettänyt kaverinsa.
Vaunujen suhteen Corgi olisi voinut puhua parhaasta kaverista. He
olivat erottamattomat. Tietenkin olivat erikseen aamu- ja
iltakävelyt, jolloin vaunut eivät olleet mukana, mutta ne olivat
oma ohjelmanumeronsa. Lastenvaunuja ei otettu joka paikkaan mukaan,
mutta aina, kun he tekivät pitempää matkaa, vaunut olivat
itseoikeutetusti mukana. Siitä ei edes puhuttu.
Corgi koki tämän
puutteen vakavana ja häiritsevänä. Sen teki mieli haukkua. Se
tunsi hädän ja huolen sisässään. Se katsoi Isäntää ja odotti
tämän tuntevan samoin, mutta Isäntä ei avautunut yhtä helposti.
Tosin Isäntä ei puhunut muutenkaan tällä kertaa samalla lailla
kuin yleensä, ei kertonut mitään pitkää, loputonta tarinaa
astellessaan, vaan Isäntä oli tavallista hiljaisempi.
Ehkä se oli myös
sitä suremista.
Tietyllä tapaa
Isäntä puhui kyllä niin kuin ennen, mutta hän oli varautuneempi
ja laskelmoivampi. Hänellä ei ollut tavanomaiseen tapaa liutaa
asioita selvitettävänä koiraystävälleen.
Koiraystävä oli
yksi nimitys, jota Isäntä käytti myös ja jonka hän lausui
silloin tällöin Corgille: ”Kuulehan koiraystävä, sopiiko, että
jäät vahtimaan lastenvaunuja, kun Isäntä käy apteekissa.”
Se oli yksi
esimerkki, joka tuli Corgi-Lukukoira-Nukun mieleen. Apteekki oli
paikka, jossa he eivät käyneet yleensä, eivät olleet käyneet,
mutta sellainen erikoisliike, lähin oli olemassa Pasilassa heidän
normaalilla reitillään. Nuku ei ollut kiinnittänyt siihen
huomiota, ei ennen kuin muutama päivä sitten, toissapäivänä tai
sitä edellisenä tai joskus viime viikolla, kun Isäntä pyysi sitä
odottamaan ja vahtimaan lastenvaunuja: ”Koiraystävä, kuulehan,
Isäntä poikkeaa apteekissa. Vahdi sen aikaa vaunuja.”
Ilman muuta. Se on
selvä. Nämä ajatukset kävivät Corgin mielessä ja kun Isäntä
hävisi apteekin ovesta, se katsoi ympärilleen ja hämmästyi, että
he olivat tutuilla, omilla kulmilla. Tästä he kulkivat päivittäin
mennen tullen. Corgi ymmärsi, että se ei seurannut näemmä aina
niin tarkkana kaikkia tapahtumia, vaikka luuli niin. Tai ei
tarkkaillut siinä mielessä, että pyrkisi muistamaan asioita ja
paikkoja.
On monta tapaa
katsoa.
”Muistatko?” oli
toinen kysymys, jota Isäntä peräsi Corgilta myös. Sitä tapahtui
epäsäännöllisesti silloin tällöin.
”Muistatko tämän
paikan?” Isäntä saattoi pysähtyä ja kysyä jossain
kadunkulmassa. Toisinaan Nuku muisti ja toisina kertoina ei, mutta se
ei osannut sanoa sitä Isännälle. Se törmäsi mahdottomuuteen. Sen
olisi pitänyt haukkua, mutta Isäntä ei olisi kuunnellut, vaan
olisi käskenyt päinvastoin Nukua olemaan hiljaa. Joten Nuku ei
voinut edes yrittää vastata.
Tietenkin kysymys
saattoi olla retorinen ja silloin se ei olisi lainkaan kysymys.
Corgi ajatteli, että
Emännän ja Tyttöjen luona sen verbaalinen tietämys oli kasvanut
huimasti, mutta samaa kasvua ja kehitystä oli tapahtunut myös
Isännän luona. Sillä oli ollut onni mukana, kun se oli päässyt
sellaisten ihmisten luo ja hoiviin, jotka pyrkivät sekä
huolehtimaan että sivistämään sitä.
Kaupalla Isäntä
sitoi Corgi-Lukukoira-Nukun talutushihnan kiinni raskaaseen
polkupyörätelineeseen.
”Paikka”, Isäntä
komensi ja jäi katsomaan ja odotti niin kauan, että Corgi laski
takamuksen asvaltille. Maa oli edelleen kylmempi kuin oli ollut viime
päivinä. Corgi huomasi vasta, että aurinko paistoi sentään. Se
ei paistanut suoraan siihen, missä se istui takapää maassa, istui
ja odotti ja vahti, vaikka mitään vahdittavaa ei ollut. Aurinko
paistoi kauempana olevan talon seinään, seinän yläosaan ja Corgi
mietti oliko paiste ollut olemassa jo silloin, kun he tulivat ulos
omasta kerrostalorapusta vai liittyikö tämä pilvisyyden asteeseen?
Ihmisiä kulki sen
editse sisälle kauppaan ja toisia tuli ulos. Ulostulevilla oli
kaikilla pulleita muovikasseja tai kangaskasseja, joillain myös
reppu selässä, mutta kantamusten koko vaihteli. Corgi katsoi
ohikulkijoita, katsoi ajorataa kauempana, autoja, joita oli
liikkeellä silloin tällöin, katsoi kaupan seinää ja älysi
etsivänsä ja kaipaavansa parasta ystäväänsä, vaunuja. Aina
ennen siniset, persoonalliset lastenvaunut olivat kulkeneet mukana ja
ne olivat olleet siinä vierellä ja lähellä, turvallisina ja
isoina. Niihin saattoi laskea. Ne olivat yhtä tukevia kuin kaikki
kiinteät rakenteet, sillä erolla, että ne liikkuivat ja kulkivat
samalla lailla kuin auto ja ihmiset ja koirat ja kanit, linnut.
Kun Corgi ajatteli
lintuja, se katsoi uteliaana taivaalle, mutta lintuja ei ollut
lennossa parhaillaan eikä niitä tepastellut maassa. Ei näkynyt
puluja eikä varpusia. Se ei pohtinut syytä asiaan eikä jäänyt
siihen ajatukseen, vaan käänsi huomion kaupan lasioveen, joka
aukesi ja sulkeutui sitä mukaa kuin ihmisiä liikkui edestakaisin,
katsoi ja odotti Isäntää. Ovi liikkui, se sulkeutui siinä melkein
Corgin edessä ja avautui. Corgi kuuli sen äänen ja jos se katsoi
muualle, sen piti kääntää heti huomionsa oveen, kun ovi liikkui
suuntaan tai toiseen. Se ei tiennyt pitikö se ovesta vai ei? Se oli
kahden vaiheilla. Se tunsi halua haukkua, mutta se ei ollut niin
pakottava, että olisi ollut pakko nostaa kuononsa ja antaa ääni.
Isäntä palasi ja
Corgi-Lukukoira-Nuku otti sen huojentavana muutoksena. Sillä olisi
mennyt muuten hermot.
Emännältä meni
tai oli mennä muutaman kerran peräkkäin hermot, mutta Corgi ei
tiennyt mistä syystä tai kenen kanssa?
”Nyt menee kyllä
hermot näiden tossujen kanssa. Tytöt, heti tänne! Kummat tossut on
kummat?”
Kummat tossut on
kummat, toistui Corgin mielessä, kun kaupan ovi kävi ja Isäntä
tuli siitä muovipussi käsipuolessa ja kyykistyi aukomaan
talutushihnan solmuja.
Sitten he olivat
taas liikkeellä ja Corgi oli hyvillään. Se tajusi tarvitsevansa
liikuntaa. Sen elämä täyttyi liikunnasta ja toisaalta oli
paikallaan pysyvä odottaminen, liittyneenä vahtimiseen ja paikan
pitämiseen. Paikka tarkoitti aina sitä, että ei saanut lähteä
minnekään. Sai liikkua, sai esimerkiksi juoda vettä vesikiposta,
venytellä, oikoa koipiaan, mutta siinä se melkein oli. Paikka oli
tarkkarajainen, vaikka se liittyi eri paikkoihin. Se oli selkeä
juttu ja se ei ollut ollenkaan selkeä.
Paluumatka oli
tapahtumaköyhä. Kaksi koiraa tuli vastaan, mutta siinä ei
tapahtunut muuta. Huomaamattomat tervehdykset tai lähinnä
huomioimiset puolin ja toisin.
Corgi-Lukukoira-Nuku
oli malttamaton. Sillä oli kiire päästä takaisin sisälle. Pelko
ja hermostus lakkasi vasta, kun Isäntä oli avannut esteinä olevat
ovet yksi kerrallaan ja he palasivat Kotiin Eteiseen ja Corgi näki
ja haistoi, että lastenvaunut olivat siellä yhä. Se ymmärsi
pelänneensä, että vaunut olisivat hävinneet tällä välin. Pelko
oli turha ja tarpeeton. Se ymmärsi sen hyvin, mutta vasta näin
jälkikäteen, vasta tässä vaiheessa, kun se pääsi varmistumaan
asiasta omin aistein.
Ulkolenkki väsytti
Corgia poikkeuksellisesti. Sillä oli jano, joka tykytti nielussa,
mutta se kesti sen mieluummin kuin meni Komeron kaasunhajuun
vesikipolle. Se unohti puoliksi olevansa janoinen tai paremmin sanoen
päätti unohtaa sen ja laskeutui ja paneutui pitkäkseen aivan
kiinni lastenvaunuihin, jotka helisivät ja natisivat, kun Corgin
kylki osui niitä vasten. Se kohotti äkkinäisesti päänsä ja jäi
odottamaan ja kuuntelemaan huomauttaisiko Isäntä siitä, mutta tämä
pysyi hiljaa, paitsi että Isäntä liikkui Huoneessa, sytytti valon
lyhtyyn ja istui sängylle. Nuku katsoi miestä. Isäntä silitti
peittoa kädellään tai Nuku luuli ensin niin, mutta Isäntä oikoi
hapsuja, veti sen jälkeen käsityökorin sängyn alta ja Nuku antoi
pään painua ja sulki silmänsä. Se nielaisi, janotti yhä, mutta
sen oli silti hyvä olla siinä, riittävän hyvä eikä se aikonut
nousta heti uudestaan. Kaikki mikä oli, voisi odottaa.
Korvat valvoivat
kuitenkin. Huoneesta kantautui kahina, saksien ääni, kun ne
leikkasivat matonkuteesta pätkiä. Corgi oli nähnyt sen kaiken
ennen ja tiesi miltä puuha näytti. Alkuaikoina Isännän luona se
oli seurannut Isännän tekemisiä ja askarruksia samalla innolla
kuin se oli tottunut seuraamaan ja olemaan mukana ja osallisena
Emännän ja Tyttöjen päivittäisissä puuhissa, mutta nykyisin
sitä ei kiinnostanut enää yhtä paljon.
Corgi-Lukukoira-Nuku
kuuli selvästi sen pienen, rauhallisen, rauhoittavan ja
tunnistettavan kahinan, kun Isäntä veti matonkudetta suoraksi ja
odotti seuraavaa, terävämpää rapsahdusta, kun sakset leikkasivat
kuteen poikki ja metalliset saksenleuat viilasivat ja hioivat
toisiaan vasten. Saksien sivalluksen ääntä alkoi odottaa. Ensin se
ei tuntunut miltään, mutta pitemmän päälle se tuntui hampaissa
ja päänluussa. Corgi ei tiennyt pitikö se siitä tai mitä se piti
siitä? Sillä oli ollut samanlaisia tuntemuksia aiemminkin.
Se tiesi, että kun
Isäntä sai saksittua mieleisen määrän kuteita nauhoiksi, Isäntä
silitti ja oikoi niitä kädellään sängynpeitettä vasten, keräsi
ne yhdeksi kimpuksi ja vei mukanaan Komeroon ja otti lyhdyn matkaan.
Siellä Isäntä valmisteli nauhat, maalasi niihin symboleita ja
jätti ne kuivumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti