>>>jatkuu>>>
Viisi: Päivän
pituutta ei voi mitata
Uskottumies oli
iäkäs eläkeläisnainen. Siis Corgi arvioi ja luuli ensin niin, kun
ei ollut tajunnut vielä yhteyttä. Se piti henkilöä eläkeläisenä.
Lyhyt, hoikka, hauras, harmaatukkainen nainen tuli ovesta käytävälle.
Naisella oli jakkupuku. Siitä Corgi oli kuullut aiemmin maininnan
Emännän puheista: ”Se on niitä kaikkitietäviä jakkupukunaisia.
Voi olla, en sano, mutta pelkkä ulkonäkö on jotenkin liian
ollakseen, viestii kauas, että tässä on pätevä henkilö,
viimeisen päälle tiptop ja hallittu, tuoksua myöten.”
Corgi veti
vaistomaisesti vainua. Tuoksu ei ollut voimakas. Se oli hyvän ja
taivaallisen väliltä, niitä hajuja, joita se haisteli mielellään.
Uskottumiehen katse
harhaili käytävässä ja hän huomasi tietenkin myös siniset
lastenvaunut ja koiran niiden vieressä. Katse ei jäänyt kuitenkaan
vaunuihin, vaan sivuutti ne ja huomioi Nukun.
Corgi-Lukukoira-Nuku
vinkaisi. Se oli vikissyt jo jonkin aikaa, alkanut sen melkein heti
siitä, kun Isäntä oli lopettanut soittonsa, mutta vinkuminen oli
ollut vielä sen verran hiljaista, että kukaan käytävälle
pistäytyvä ei kiinnittänyt siihen huomiota. Mutta kun Uskottumies
katsoi sen puoleen, Corgilta pääsi vastustamaton haukahdus, joka
päättyi vingahdukseen.
”Sinut on jätetty
tänne odottamaan”, Uskottumies totesi. ”Ilman vettä. On sinulla
raukalla olemista.”
Uskottumies meni
vanhan naisen kävelyä tai se oli hyväkuntoisen, vanhan
eläkeläisrouvan kävelyvauhtia, meni käytävää, aukaisi oven ja
jätti sen levälleen takanaan.
Nuku vinkui. Se ei
kuullut sanoiko joku jotain, puhuiko joku sille, tapahtuiko mitään,
mutta se katsoi auki käytävälle olevaa ovea ja sieltä tuli Isäntä
ja riemuissaan Nuku haukahti kerran, mutta pidätti sen jälkeen, sai
pidätettyä muun, mutta se vinkui silti ja Isäntä torui tietenkin:
”Paikka. Hiljaa.”
Corgi yritti pitää
äänen sisällään, mutta se valitti koko ajan tukahtuneesti, kun
Isäntä tuli lastenvaunujen luo, nosti yhdellä liikkeellä
vesikanisterin vaunuista lattialle ja otti sen jälkeen vesikipon ja
täytti sen. Corgi työnsi kuonon veteen ja sammutti hörppien ja
lipoen janonsa. Kun se nosti päänsä, Isäntä täytti vesiastian
uudelleen. Isännän vieressä seisoi Uskottumies ja katsoi päältä.
”Pitääkö koiraa
käyttää ulkona?” Uskottumies kysyi järkevästi ja Isäntä jäi
miettimään asiaa.
Corgi huomasi, että
Isännän kasvot olivat muuttuneet myös. Outoja tapahtui. Ääni oli
ollut kuin toisen miehen, kun Isäntä puhui kännyyn ja nyt kun
Isäntä katsoi Corgia suoraan silmiin, katsoi suoraan kasvoista
kasvoihin, miehen kasvot olivat vääristyneet. Hänellä oli
paineita, vaikeuksia. Corgi tajusi sen ja sitä hävetti, että se ei
ollut pystynyt odottamaan niin rauhassa kuin koiran tulee, vaan oli
alkanut vinkua ja valittaa.
Se olisi pyytänyt
anteeksi ja kertonut kuinka pahoillaan oli, jos olisi tiennyt, miten
toisi sen julki.
”Voimme käydä
yhdessä ulkona”, Uskottumies puhui. Naisella oli tasainen ja
rauhallinen ääni. Nuku piti tästä välittömästi. Se vilkaisi
Isännästä Uskottumieheen ja taas Isäntään.
”Nämä
lastenvaunut ja kännykkä, joka on latauksessa, voivat odottaa
tässä. Ne eivät häiritse ketään.”
Uskottumies puhui
tyynesti. Hän ei hymyillyt, mutta ääni oli hymyilevä.
”Juo”, Isäntä
komensi ja Corgi kastoi kuonon veteen. Se joi vähän. Vaikein ja
pahin olo helpotti ja janon tunne meni osin pois heti, kun se näki
ja tiesi, että vettä oli saatavissa.
Kun Corgi nosti pään
toisen kerran vesikiposta, Isäntä kieputti talutushihnan vetopään
irti vaunujen sangasta ja he lähtivät kolmisin Toimiston käytävältä
rappuun, hissille ja alas.
”Menemme
puistoon”, Uskottumies opasti.
Corgille tuli
mieleen, että Uskottumies tunsi todella hyvin lähitienoon ja pystyi
olemaan heille ja kelle hyvänsä oppaana tarvittaessa.
”Kakkapussit
jäivät ylös”, Isäntä sanoi sillä erilaisella äänellä.
Ikäänkuin toinen mies puhuisi hänessä.
”Ei haittaa. Ei
hätää”, Uskottumies vakuutti. ”Koira voi tehdä tarpeensa. Jos
kuka hyvänsä puuttuu asiaan, selvitän sen. Se kuuluu toimenkuvaan.
Onko vieras sana, toimenkuva?”
Corgi-Lukukoira-Nuku
ajatteli ensin, että Isäntä ei vastaa ollenkaan. Se katsoi
pikaisesti Isännän puoleen ja katsoi Uskottumiestä, joka seurasi
lempeillä vanhuksensilmillään vuoroin Isäntää ja vuoroin sitä,
mutta Isännällä kesti vain löytää sanoja: ”Toimenkuva on
selvä.”
”Se on hyvä.”
Isäntä nyökkäsi.
He menivät
suojatietä yli rantapuistoon. Corgille se oli rantapuisto, koska se
oli meren rannalla. Aallot loiskuivat kauempana rantavalliin, meri
levitti suolaista, leväistä tuoksua ja sorsat parveilivat
nurmikolla. Sorsat innostivat Corgia ja viekoittelivat sitä
juoksemaan niitä kohti, mutta se ei tiennyt oliko se sopivaa vai ei
ja sitä paitsi sen oli hätä. Heti ensimmäisessä sopivassa
kohdassa se pysähtyi ja kyykkäsi laskemaan ison virtsasuihkun.
Virtsatessa se katseli ensin sorsia parvessaan ja sen jälkeen
nopeasti Uskottumiestä ja Isäntää.
Se oli tuntenut
Uskottumiehen vasta muutaman hetken ajan, mutta tämä riitti. Se oli
saanut naisesta luotettavan vaikutelman. Jossain mielessä
Uskottumies vaikutti jopa luotettavammalta kuin Isäntä. Isäntä
taas oli ainakin yhtä luotettava kuin Emäntä oli ollut Nukulle,
mutta nämä kaksi jälkimmäistä henkilöä poikkesivat paljon
toisistaan ja näiden vertaaminen oli siksi hankalaa.
”Milloin koira
tekee yleensä ison asian?” Uskottumies kysyi Isännältä.
Ison asian? Nuku
mietti. Oliko se antanut liian aikaisin tälle naiselle täydet
pisteet? Mistä ihmeen isosta asiasta Uskottumies puhui? Nukusta
vaikutti, että Isäntä ei ollut sen paremmin perillä asiasta kuin
sekään?
”Aamulla?
Illalla?” Uskottumies jatkoi kyselyään.
Isäntä sanoi
jotain ja Uskottumies hymyili, enemmän sisäänpäin kuin näkyvästi.
”Anteeksi, jos
puutun asioihin, jotka eivät kuulu minulle.”
Uskottumies puhui ja
hymyili. Hän oli tyytyväinen elämäänsä. Nainen, jolla oli
kaikki hyvin. Se henki Uskottumiehestä.
”Tarkoitan lähinnä
voimmeko palata toimistolle jatkamaan asioiden hoitoa? Jos sopii?”
Ulkokierros jäi
lyhyeksi, mutta Corgi ei voinut valittaa. He palasivat ulko-ovelle,
hissille ja hetkeä myöhemmin Isäntä sitoi talutushihnan vetopään
takaisin lastenvaunujen sankaan, teki kaiken, mitä piti,
mietteliäänä, vaitonaisena, hiljaisempana kuin yleensä, ikäänkuin
Uskottumiehen kanssa liikkuessa ei saisi puhua liikoja, mutta komento
tuli silti: ”Paikka.”
Isäntä jopa painoi
Corgin alas lattialle ja toisti: ”Paikka.”
”Hieno koira”,
Uskottumies sanoi.
Isäntä ei
vastannut.
Corgi oli luullut,
että he lähtisivät ja että tämä pysähdys olisi hoidettu pois,
mutta Isäntä ja Uskottumies menivät molemmat käytävää pitkin
asioilleen. Corgin teki mieli nousta ylös, jaloilleen, mutta se
odotti niin kauan, että molemmat menijät hävisivät näköpiiristä
ja kohottautui vasta sen jälkeen ja siirtyi haistelemaan vesikippoa,
maistoi vettä ja rauhoittui, kun huomasi veden olevan tallessa.
Siinä missä he
liikkuivat ennen kolmisin, Isäntä, lastenvaunut ja Corgi, oli nyt
neljäntenä Uskottumies. He menivät seuraaviin toimistoihin.
Toimisto ei ollut mikään yksi asia ja kokonaisuus, vaan niitä oli
monia ja vaihtelevia. Corgi-Lukukoira-Nuku ei pysynyt laskuissa oliko
niitä kaksi, kolme vai neljä vai kuinka monta eri toimistoa, mutta
jokainen niistä merkitsi pitkää, uuvuttavaa odotusta ja sitä
levottomuutta, kun vanhat tutut kuviot eivät palanneet, vaan elämä
oli yhtä outo ja kummallinen kuin se oli ollut oikeastaan aamusta
alkaen.
Yksi paikka oli
tutumpi, joka Isännän ja Uskottumiehen piti selvittää. Pankki.
Sama pankkilaitos, konttori, jonka edessä, tuulikaapissa, Corgi oli
odottanut joskus ennen, odottanut ja pitänyt vahtia, vartioinut
vaunuja.
Isäntä ei
unohtanut enää koiran vesikippoa. Isännällä oli hyvä muisti.
Corgi huomasi, että Uskottumies ei muistuttanut kertaakaan Isäntää
vedestä ja silti Isäntä muisti ottaa joka pysähdyksellä
vesikipon esiin ja täyttää sen.
Jossain välissä
Isäntä ja Uskottumies poikkesivat yhdessä kahville. Kahvila ei
ollut sama, jossa Isäntä oli lukenut eilen lehteä ja tällä
kertaa Isäntä ei lukenut mitään. Tai luki jotain muuta.
Uskottumiehellä oli salkku mukana. Corgi ei ollut huomannut missä
vaiheessa salkku tuli mukaan, mutta ehkä se oli ollut naisen
käsipuolessa koko ajan tai koko ajan muulloin paitsi sillä kertaa,
kun he kävivät kolmisin pikaisesti rantanurmikolla. Paperit tulivat
salkusta, siirtyivät pöydälle Isännän eteen ja palasivat
Uskottumiehen haltuun.
Eri kahvila ja
Corgi-Lukukoira-Nuku odotti tietenkin ulkona, ulkopuolella,
lastenvaunut vierellään ja vesikippo edessä. Se seurasi lasin läpi
Isännän ja Uskottumiehen tekemisiä, mutta siinä ei tapahtunut
mitään kiinnostavaa ja Corgi alkoi katsella ylös korkeuksiin
kohoavan lasiseinän heijastuksia ja puluja ja variksia, joita lensi
valaisinpylväältä toiselle. Varikset pysyivät enemmän
pylväänvarsissa, kun pulut kerääntyivät yhteen muutaman linnun
parviksi ja tepastelivat ja käyskentelivät jalkakäytävällä. Ne
tulivat lähemmäs katsomaan Nukua ja se valpastui huomattavasti.
Seuraava toimisto.
Corgi päätteli, että se oli samassa rakennuksessa kuin kahvila. He
kiersivät rakennuksen kulman ympäri, tulivat sen toiselle puolelle
ja tällä kertaa lastenvaunut ja koira pääsivät myös sisälle.
Corgi haisteli. Se ei ollut haistanut koskaan mitään tällaista. Se
ei osannut määritellä, mitä tämä haju oli? Se ei ollut mitään
herkullista tai hyvää, mutta Corgi ei löytänyt suoraa
vertailupohjaa. Haju oli erikoinen ja poikkeava.
”Ei anneta
ulkonäön hämätä”, Uskottumies selitti arvoituksellisesti
Isännälle, joka ei ollut Corgin mielestä erityisen hämääntyneen
näköinen, vaikkei ollut palautunut vielä omaksi entisekseen.
Uskottumies puhui
paljon. Hänellä oli asiaa. Corgi ajatteli, että siinä kaksi oli
vaihtanut paikkaa: Ennen jatkuvasti puhunut Isäntä oli luovuttanut
puheenvuoron kokonaan Uskottumiehelle ja joka käytti sen täysin,
puhui lauseen tai kaksi, piti väliä ja puhui taas lauseen tai pari
ja Isäntä kuunteli enimmäkseen.
”Täällä on
totuttu näihin asioihin”, Uskottumies vakuutti. ”Veli on tulossa
siis. Oliko siitä sovittu päivämäärä vai ei? Pitäisikö minun
soittaa hänelle? Aivan. Teemme niin.”
Lastenvaunut ja
Corgin juomakuppi tulivat puoliksi pehmeän maton päälle ja
puoliksi lattia oli osin valkoista, sileää, kovaa kiveä. Tuoksuva
nainen kävi keskustelemassa heidän kanssaan. Isäntä istui varoen
pehmeään sohvaan. Corgista se näytti pehmeältä. Se haisi
kankaiselta. Isäntä ja Uskottumies istuivat vierekkäin,
Uskottumies päätä lyhyempänä ja Isännän katsellessa
vaitonaisena, puhumattomana eteensä, Uskottumies puhui pitkään ja
perusteellisesti.
Nuku huomasi vasta
jälkikäteen, paljon myöhemmin, että Uskottumies puhui kännykkään.
Hän soitti. Nuku lakkasi kuuntelemasta. Sillä oli katsottavaa ja
ihmeteltävää niin paljon, niin paljon kaikkea uutta, että enin
osa puheesta meni korvien ohi.
”Asia on hoidossa
ja etenee”, Uskottumies puhui, piti väliä, otti jonkin pienen
kirjan esiin ja kynän käteen: ”Voimmeko sopia tällä puheella
tarkan päivämäärän?”
Nuku tarkasteli
Isäntää Uskottumiehen vierellä. Se ei tiennyt mitä Isäntä
kuunteli? Isäntä vaikutti olevan enemmän ajatuksissaan, mutta
Isäntä piti suun kiinni ja vaikutti siltä, että Isäntä ei edes
aikonut lausua mitään. Nuku olisi kuunnellut mielellään, jos
Isäntä olisi lausunut vaikka runoa, mutta tänään ei tainnut olla
sellainen päivä?
Corgi yritti
muistella milloin Isäntä oli ollut viimeksi runotuulella. Se oli
eilen. Vasta tänään Isäntä oli muuttunut, mutta eilen hän
runoili viimeksi.
”Emme ole käyneet
vielä hautaustoimistossa. Perunkirjoitus.”
Puhelu eteni. Corgi
ajatteli niin, vaikka se ei tiennyt minkälaista tämä eteneminen
oli? Uskottumies jatkoi: ”Parhaillaan. Seuraavaksi. Vasta
alustava.”
Nuku siirtyi
lähemmäs juomakippoa ja varmisti, että siellä oli vettä. Se
lipaisi kielellään, mutta ei juonut muuten. Sillä oli nälkä.
Aina tähän aikaan päivästä ja retkestä sille tuli nälkä.
Matto tuoksui. Se
oli hyvä tuoksu. Corgi painoi kuonon nukkaa vasten, siihen kiinni ja
haisteli. Nukka oli lyhyttä, mutta pehmeää ja hyväntuoksuista. Se
ajatteli, että jos tätä olisi Kotona Eteisessä, se ei pyytäisi
ikinä mitään muuta, ei muuta kuin tilkan vettä tarvittaessa,
aamuin illoin koirannappuloita ja muutamat ulkokeikat päivittäin.
Muun ajan se viihtyisi ja viruisi tällä matolla ja hengittäisi sen
läpi.
Uskottumies puhui
aina vain: ”Ymmärsinkö oikein, että emme tee tämän enempää
tänään?”
Corgi-Lukukoira-Nuku
katsoi Uskottumiestä ja joka ei katsonut Isäntää, ei koiraa, ei
lastenvaunuja, vaan tätä aulatilaa, toimistoaulaa, mikä olikaan.
Corgi ei pystynyt määrittelemään sitä. Se ei ollut ollut ennen
tällaisessa paikassa. Missään ei ollut tällaista kuin täällä.
”Ehdoton kielto?”
Uskottumies tarkensi. ”Selvä. Teemme niin. Milloin tarkalleen
voimme odottaa?”
Uskottumies sulki
suunsa. Hän katsoi muistiinpanojaan: ”Työpaikka oli? Ooppera?
Lavastaja? Ymmärrän. Viikon vapaa. Uskon, että koko hanke on läpi
siinä ajassa. Annan seuraavaksi päämiehelle.”
Corgi seurasi, kun
Isäntä tarttui ojennettuun kännykkään ja puhui siihen vieraalla,
vasta oppimallaan äänellä: ”Olen. Kyllä. Siinä tapauksessa
odotamme niin kauan, että tulet paikalle. Saat minuun yhteyden
kännykällä. Sama kännykkä, jolla soitin. Eli se on ylihuomenna.”
Kännykkä siirtyi
takaisin Uskottumiehelle: ”Kuulin sivusta. Asia on käsittääkseni
tähän asti selvä. Korostan, minun palveluni eivät ole ilmaiset,
mutta niiden hinnoittelu ei ole mielivaltaista. Pidän aina asiakkaan
puolta. Asiakas on ensimmäinen.”
Puhelu päättyi.
Corgi-Lukukoira-Nuku seurasi Uskottumiehen liikkeitä. Tämä laittoi
kauan kännykkää pois. Ehkä siinä oli jokin vika? Corgi mietti.
Tai ehkä siinä oli myös akku ja se oli punaisella tai Uskottumies
joutui odottamaan ennen kuin näyttö ilmoitti asiasta.
Corgilla ei ollut
varsinaisesti aikaa, jota laskea, mutta siitä tuntui, että
Uskottumies käytti kaksi tai kolme minuuttia siihen, että sulki
kännykän. Sen jälkeen kului vielä kauemmin, kun vanharouva
kirjoitti muistiinpanoja. Hän ei häiriintynyt tai antanut minkään
häiritä itseään, vaan kynä liikkui ja suihki paperilla ja samaan
aikaan Isäntä istui liikkumatta aloillaan, ei nojannut rennosti
sohvan selkänojaan, vaan istui suorassa ja antoi katseensa liikkua
hieman. Corgi tarkasteli molempia. Tällä kertaa Uskottumies ei
huomioinut sitä.
”Emme pidä
kiirettä”, Uskottumies sanoi, puhui melkein kuin Isäntä
tavallisesti, sillä vanharouva katsoi eteensä, ei Isäntää eikä
Nukua, vaan hän katsoi eteensä ja puhui siihen.
”On asioita,
joiden kanssa ei ole hyvä kiirehtiä.”
Corgin seuratessa
Uskottumies nousi sohvalta.
”Hetkinen”, hän
sanoi Isännälle ja käveli sen jälkeen maton poikki. Kun
Uskottumies oli ylittänyt hyväntuoksuisen, ison maton ja tuli
jonkin pöydän ääreen, vasta siinä vaiheessa Nuku tajusi, että
siinä oli pöytä ja tuoksunainen istui pöydän takana. Tämä oli
istunut siinä varmaan koko ajan. Nukulle tuli mieleen myös, että
ehkä tuoksunainen aiheutti olemuksellaan kaiken tämän erikoisen ja
hyvän tuoksumaailman, joka vallitsi tätä toimistoa.
Uskottumies kävi
pöydän ääressä ja palasi. Hän katsoi tullessaan ensin Nukua,
hymyili tälle ja käänsi katseensa sen jälkeen Isäntään, jolle
vanharouva ei hymyillyt, paitsi silmillään: ”Ilmoitin, että
perumme tämänpäiväisen tapaamisen. Miten on, onko mahdollista,
että käymme ohimennen hautaustoimistossa?”
Isäntä heräili
hitaasti. Corgista näytti tosiaan, että Isäntä oli vajonnut
jonkinlaiseen uneen ja että sieltä kesti palata. Uskottumies seisoi
lyhyenä, vanhana ja hauraana Isännän edessä ja odotti
hoputtamatta. Hän ei menettänyt malttiaan. Se näkyi ja huokui
tästä ihmisestä. Corgista se oli iso ja merkittävä tekijä
yleisessä luotettavuudessa. Tällaiset ihmiset ja henkilöt olivat
luotettavia. Heidän sanansa pitivät. Heidän sanansa ja tekonsa
olivat yhtä.
He lähtivät,
pakkasivat tavarat eli Isäntä kävi tyhjentämässä Corgin
juomakipon, laittoi sen mukaan lastenvaunuihin ja hetkeä myöhemmin
he poistuivat ulos kadulle. Heidän kulkunsa vei jälleen lähemmäs
rantaa ja merta. He ylittivät sillan, jonka patinoituneet kiviseinät
viestivät Corgin nenään menneestä ja nykyisestä maailmasta.
Meri, silta, liikenne, vastaantulevat ihmiset, Uskottumies, Isäntä,
lastenvaunut, kaikki tuoksuivat omilleen ja erilaisille. Corgi veti
näitä kaikkia erilaisia hajuja kuonoonsa. Se ymmärsi, että jokin
osa äskeisestä, hyvänhajuisesta toimistosta oli jäänyt sen
kirsuun ja pysyi matkassa, mutta sitten se käsitti, että haju oli
samaa tai melkein samaa kuin Uskottumiehen ominaishaju.
Corgi-Lukukoira-Nuku
kurotti kuonoaan lähemmäs Uskottumiestä ja veti vainua. Haju oli
samaa sukua kuin äskeisessä toimistossa. Ehkä Uskottumies tuli
sieltä. Ehkä toimisto oli hänen kotinsa?
Sillalla oli kapeaa
ja ahdasta ja hetken aikaa tuntui kuin he kulkisivat tunnelissa,
mutta silta päättyi, jalkakäytävä leveni, oli katu, joka jäi
vasempaan ja he jatkoivat suojatietä sen yli ja matkaa eteenpäin.
Nuku ei tiennyt
kuinka pitkälle ja kauas he kävelivät ennen kuin Isäntä pysähtyi
ja asetteli lastenvaunut jalkakäytävälle rakennuksen seinän
tuntumaan. Maisema muistutti kotikulmia. Kapea katu korkeiden
kerrostalojen välissä. Liikenne jyrisi läheltä ohi. Isäntä otti
esiin vaunun kopasta vesikanisterin ja koiranjuomakipon ja kaatoi
vettä kippoon. Isäntä laski vesikipon vaunujen taakse,
seinänviereen ja Nuku meni haistelemaan sitä. Kun se kohotti
päänsä, Isäntä ja Uskottumies olivat hävinneet molemmat. Nuku
katsoi etsien jalkakäytävää lastenvaunujen ohi, katsoi toiseen
suuntaan, näki kaksi lasta kulkemassa reppujen kanssa, tulossa kohti
ja nämä katsoivat sitä.
Corgi-Lukukoira-Nuku
haistoi jotain muuta, parfyymin ja sen kuono lähti melkein mukaan,
kun se nosti päätään. Nuori nainen meni ohi. Sen jälkeen
reppulapset olivat kohdalla ja pysähtyivät.
”Silitä vaan, mä
ainakin silitän”, toinen lapsista sanoi kirkkaalla äänellä.
Nämä olivat
melkein kuin Emännän Isotyttö, Corgi totesi, mutta tunnisti silti,
että nämä olivat eri henkilöitä. Toinen tytöistä silitti sen
päätä ja sen jälkeen toinen työnsi kätensä sen päälaelle.
”Sillä on hapsuja
sidottu turkkiin”, toinen tytöistä sanoi. Molempien äänet
olivat kirkkaat. Corgi katsoi heitä, katsoi sivuun jalkakäytävää
ja taas tyttöjä.
”Juupeli, me
olemme myöhässä”, toinen tytöistä sanoi ja he lähtivät
molemmat astelemaan eteenpäin.
Jalkakäytäväliikenteessä
tuli väli. Corgi seisoi yhä aloillaan neljällä tassulla, jäykin,
suorin koivin, odottaen ja samalla lähtövalmiina ja harkitsi
laskisiko takapään asvaltille, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan.
Corgi oli nukkunut
silti puolittain, pysyen kaiken aikaa seisaallaan kuin hevonen. Se
tajusi ikään kuin kesken unien, että he olivat liikkeellä. Äänet
kertoivat sen, vaunujen pyörät, jotka vierivät asvaltilla. Corgi
luuli uneksivansa, mutta Isäntä työnsi lastenvaunuja täyttä
päätä ja Corgi pinnisteli, jotta pysyi vauhdissa menossa mukana.
Kun se ehti katsoa ensimmäisen kerran tarkemmin ympärilleen, se
tajusi, että Uskottumies ei ollut mukana. Sitä naista ei näkynyt
missään.
Corgi yritti katsoa
ja katsoa katua ja jalkakäytävää takanaan, mutta ei nähnyt
ketään sen näköistä, vanhaa ihmistä ja sen jälkeen se
keskittyi jälleen kipittämään lyhyin koipinensa, juoksi ja
juoksi.
He menivät siltaa
pitkin, joka oli eri silta kuin aiemmin. Corgi-Lukukoira-Nukusta
tuntui, että tämä silta oli moninkertaisesti pitempi kuin se, jota
myöten he olivat kulkeneet aiemmin. Pitkää siltaa ja sitä pitkin
tuli kaksi outoa koiraa vastaan. Jälkimmäinen oli isompi, susikoira
ja Corgi katsoi sitä sen lähestyessä asianmukaisesti hihnaan
kytkettynä ja hihnan toinen pää susikoiran isännän käsissä ja
aivan arvattavasti susikoira nykäisi hihnaa, pääsi melkein irti,
mutta sen isäntä kohensi otettaan ja sanoi jotain, mitä Corgi ei
kuullut. Se vilkaisi Isäntää ja totesi, että tältä koko hoito
meni ohi huomaamatta. Isäntä ei paneutunut kaikkeen eikä kaikkiin.
Se oli asenne.
Vasta kun silta oli
kokonaan takana, Isäntä pääsi enemmän omilleen. Isäntä alkoi
päästellä suustaan kuin kuplina yksittäisiä sanoja pienin
välein, sanarihmoina ja joiden välissä oli pitkiä taukoja. Ei
mikään tyypillinen kävelyjutustelu: ”Ohjeet. Huomiseen ja
ylihuomiseen. Vasta ylihuomenna Veli tulee paikalle. Siihen asti
asiat pysyvät siltään.”
Corgi mietti, että
suurin syy Isännän erilaiseen käytökseen saattoi olla se, että
he liikkuivat erilaisella alueella. Ehkä myös Isäntä kärsi, kun
tavallinen päivärutiini mureni?
Mitä pitemmälle he
palasivat omille kulmilleen ja Kotia kohti, sitä enemmän Isäntä
tointui: ”Oli se hauska juttu. Niin kuin olisin liikkunut Äidin
kanssa. Uskomatonta. Äiti tuli takaisin, mutta toisessa hahmossa.
Tietenkään hän ei ole Äiti. En ole niin hullu, että luulisin
niin, mutta se on hauska ajatus.”
He tulivat jyrkän
mäen ylös, ohittivat puistoläntin ja Isäntä muisti näemmä,
että hänellä oli koira mukana ja pysähtyi. Corgi kyykkäsi ja
virtsasi. Sen jälkeen se jäi haistelemaan muita merkkejä ja
merkityksiä. Isännällä ei ollut enää kiire. Kiire jäi jonnekin
keskustaan ja Hakaniemeen, merenrantaan. Corgi haisteli aikansa ja
asettui sen jälkeen paikoilleen lastenvaunujen viereen odottamaan.
Se kurkotti kuonoaan ja haistoi vaunuja ja lastia. Siellä oli
ruokatarpeita.
”Tänään voi
olla, että pesutupa on varattu, koska asukkaat pesevät pyykkiä
iltaisin, joten pyykki jää huomiseen, mutta huominen on tällä
kertaa hyvä päivä.”
Isäntä vaikeni ja
Corgi-Lukukoira-Nuku odotti edelleen lähtevätkö he liikkeelle vai
ei, nyt heti vai ei ihan vielä, odotti ja katsoi Isäntää, mutta
Isäntä ei huomannut sitä, vaan huomasi jotain puistonpenkillä tai
sen vaiheilla.
”Miten se meni? Ei
huomenna, mutta ylihuomenna. Sitä paitsi huominen on aina hyvä
päivä. Minun on turha ajatella muuta. Huomenna tämä päivä on
unohdettu ja vaikka se ei katoaisi eikä katoa välttämättä
mielestä, se on menneisyyttä. Se on ohitettu ja se on jäänyt.
Huomenna meitä ei enää ole. Syvällisessä mielessä se pitää
paikkansa tai siinä mielessä, jos huomisella tarkoitetaan
rajoittamatonta tulevaisuutta. Tulevaisuudessa, edessä päin on
aika, jolloin meitä ei enää ole ja onko silloin ketään
muutakaan? Ehkä maailma katoaa kokonaisuudessaan?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti