Tipit(12)

Näyteteksti 12 - vuodelta 2020, lisätty 12.5.20

>>>jatkuu>>>

Corgi havahtui horteesta, kun äänet lähestyivät ja tulivat sen kohdalle. Siltä vei hetken tajuta missä se oli: Edelleen Isännän matkassa. He olivat aamuisella tiellään. Isäntä oli siinä ensimmäisenä tulossa Corgin luo, otti vesikipon koiran ulottuvilta ja kävi poissa tyhjentämässä astian. Sen jälkeen he lähtivät kaikki ulos. Corgi varmisti oliko heitä porukassa tällä kertaa enemmän kuin ennen ja huomasi, että Isännän, lastenvaunujen ja hänen lisäksi matkassa olivat Uskottumies ja kertaalleen nähty Veli.

”Mihin seuraavaksi?” Veli huolehti. Hän katsoi vuoron perään Uskottumiestä ja Isäntää.

Uskottumies vastasi: ”Koira tarvitsee varmaan oman lenkkinsä.”

Hän puhui Isännälle, joka nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

”Me huolehdimme vaunuista”, Veli lisäsi ja Isäntä ja Corgi lähtivät rantaa pitkin. Corgi olisi laskenut mielellään paineita pois heti ensimmäisessä, sopivassa kohdassa, mutta Isäntä nyki sitä kauemmas talutushihnasta ja päästi Nukun kyykkäämään vasta matkan päässä. Paikasta näki meren. Nuku katsoi samalla, kun tunsi helpotuksen. Virtsaamisen jälkeen se kohottautui ylös, haisteli ja kierteli hieman, kunnes Isäntä nykäisi talutushihnasta ja he palasivat toisten luo. Isäntä ei puhunut mitään. Isäntä ei hymyillyt enää, vaan oli palautunut entiselleen. Nuku oli hyvillään siitä.

”Koira hoidettu?” Veli kysyi, kun he tulivat lähemmäs.

Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt eikä kuullut vastasiko Isäntä? Ehkä tai ehkä ei, mutta Veli jatkoi puhetta: ”Sinuna minä en olisi ottanut koiraa. En ymmärrä tätä ajatusta.”

Corgi katsoi Veljeä, sen jälkeen Isäntää ja Uskottumiestä, katsoi näitä vuoron perään eikä tiennyt mistä oli puhe? Isäntä pysyi hiljaa, samoin Uskottumies. Uskottumies katsoi Isäntää, samoin Veli katsoi Isäntää, mutta Isäntä ei katsonut kumpaakaan. Hänen katseensa kohdistui maahan, asvalttiin. Se oli tyypillistä ja tavallista Isäntää. Siinä ei ollut mitään syytä huolestua tai ihmetellä asiaa tai niin Corgi koki, mutta ilmeisesti Veli oli toista mieltä: ”Olen hämmästynyt. En käsitä. Jos ei pysty itse hoitamaan edes omia, juoksevia, arkisia asioitaan, vaan on holhouksen alainen, ei ole mitään järkeä, että sellainen henkilö tekee ystävänpalveluksen täysin vieraille ihmisille ja ottaa koiran hoitoon. Eikö se ole sulla hoidossa? Ei kai vaan omana? Oletan, että koirasta ei ole tehty mitään luovutuspapereita vai erehdynkö? Voisit vastata. Onko vastaaminen vaikeaa, onko vaikeus siinä vai etkö tiedä mitä vastata? Onko peräti niin, että et muista miten koira on tullut sun vaivoiksesi?”

”Muistan”, Isäntä vastasi yhdellä sanalla.

Hän katsoi silti yhä alas asvalttiin.

”Voimme varmaan jatkaa keskustelua kahvikupin ääressä”, Uskottumies puuttui puheeseen. ”Voimme pyrkiä olemaan kaikki niin asiallisia kuin mahdollista. Sopiiko?”

”Sopii. Minulle sopii”, Veli vastasi.

”Sopiiko?” Uskottumies toisti ja Isäntä nyökkäsi.

”Oletan, että koira voi olla tämän aikaa ilman vesikippoa”, Uskottumies jatkoi. Hän katsoi Isäntää, ei tällä kertaa Nukua. ”Tarkoitan, että tässä tuli edistystä varmaan kahvikupillisen verran, mutta ei pitkitetä suotta tätä istuntoa.”

He siirtyivät jalkakäytävää pitkin saman kahvilan edustalle, jossa Corgi oli odottanut viimeksi. Isäntä asetteli lastenvaunut kohdalleen, otti juomakanisterin, kiersi korkin auki, pulputti vettä kipon puolilleen ja laski sen maahan. Corgi seurasi tätä rituaalia ja siirtyi sivuun Isännän tieltä. Uskottumies ja Veli seurasivat päältä. He olivat molemmat ilmeettömiä.

”Selvä”, Uskottumies sanoi. Corgi-Lukukoira-Nukusta Uskottumiehen ääni oli enemmän kuin ennen komentava ja käskevä ihmisen ääni. Se oli muuttunut aiemmasta.

Isäntä, Uskottumies ja Veli menivät ovesta sisään kahvilaan ja Corgi seurasi katseellaan heitä ja sen jälkeen ikkunan heijastuksia, ohikulkevia erilaisia ihmisiä, autoja kauempana ajoradalla, puluja, jotka pyrähtivät parveilemaan siihen lähistölle ja se siirtyi askeleen lähemmäs vesikippoa vahtimaan sitä. Corgi seisoi yhä kaikilla neljällä koivellaan eikä se edes kuvitellut laskeutuvansa pitkäkseen. Se oli valppaana, varuillaan. Pulut tanssivat ja kiersivät piirissä. Ne pitivät kujertavaa ääntä. Corgi odotti, että ne tulisivat lähemmäksi. Se varautui ajamaan ne siinä tapauksessa tiehensä. Sen teki mieli iskeä hampaansa kiinni niiden höyheniin, kaulaan, iskeä ennen kuin pulut ehtisivät kavahtaa kauemmas.

Pulut pitivät etäisyyttä. Ne eivät kadonneet minnekään, eivät siirtyneet loitommalle, mutta eivät tulleet lähemmäs. Corgi seurasi niitä kääntämättä katsetta, odotti ja oli jännittynyt ja sitten yhtäkkiä kaikki pulut nousivat siivilleen ja lensivät pois. Corgi katsoi niiden lentoa, katsoi, että ne lensivät pois ja menetti mielenkiintonsa niihin. Se kääntyi juomakipon puoleen, kastoi kuonoa ja maistoi vettä. Sen jälkeen se nuoli etutassua. Jokin kutitti siellä. Se etsi ja kalvoi hampaillaan karvojen välistä, luuli löytävänsä jonkin syöpäläisen, mutta se katosi. Se lopetti nuolemisen, katsoi ohikulkijoita, joista osa meni niin läheltä, että se tunsi vastustamattoman tarpeen, kurotti ja työnsi kuonoa lähemmäs haistaakseen paremmin.

Corgi alkoi väsyä. Tunne tuli ja yllätti yhtäkkiä niin kuin se teki aina. Se katsoi kahvilan ovelle, katsoi lasiseinää, joka heijasti taivasta ja pilviä ja harkitsi laskisiko takapään asvaltille, kun Isäntä ja Uskottumies ja Veli palasivat.

”Ehditkö pitkästyä?” Uskottumies kysyi. Hänen äänensä oli nyt se alkuperäinen.

Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, että ehkä ihmisissä on kaikissa kaksi puolta. Isännässä se oli huomannut kaksi eri henkilöä ja samoin Uskottumies vaihtoi välillä roolia. Se katsoi Veljeä ja mietti mitä erilaisia tyyppejä tämä sisälsi? Veli oli isompi kuin Isäntä. Veli oli näistä kaikista kolmesta isoin ja Uskottumies pienin.

Isäntä tarttui vesikippoon, kumosi sen tyhjäksi, nosti lastenvaunujen koppaan, tarttui vaunujen sankaan ja lähti työntämään niitä. Corgi huomasi, että he olivat palaamassa torille.

”Missä sun auto on?” Uskottumies kysyi Veljeltä. ”Terminaalissa?”

”Jätin sinne toistaiseksi”, Veli vastasi. ”Ajattelin, että se on yksinkertaisinta.”

”Saat multa kyydin, jos haet sen pois”, Uskottumies jatkoi puhetta.

”Kiitos”, Veli vastasi. ”Eiköhän kohta selviä miten päin tämä kääntyy?”

Veli puhui huolestuneen ja väsyneen ihmisen äänellä. Tai vihaisen. Tai kyllästyneen.

He seisoivat valoissa ja jatkoivat sen jälkeen matkaa toria pitkin.

Veli puhui säästä: ”Satamassa huomasi, että täällä on kylmempi kuin Ruotsin puolella.”

Uskottumies puhui sään sijaan siitä, missä Veljen kannatti yöpyä. Hän tiesi huonehintoja ja puhui tiettyjen tarjoajien edullisuudesta.

”Jos näytät respassa mun korttini, saat huoneen alimmillaan viiteenkymmeneen prosenttiin.”

Tällaisia yksittäisiä lauseita tuli Nukun korviin. Joko Uskottumies oli äänessä tai Veli, mutta Isäntä vaikeni.

He tulivat seuraaviin valoihin, odottivat niissä ja menivät yli. Seuraava seisahdus. Kun Isäntä lykki lastenvaunut portaikkoon, Nuku käsitti, että he menevät taas sosiaalitoimistoon. Se oli sille vanhastaan tuttu paikka. Viime aikoina he olivat käyneet siellä usein. Asiat vaativat.

”Tämä saattaa kestää”, Uskottumies sanoi, kun he pääsivät ylös oikeaan kerrokseen ja Isäntä parkkeerasi vaunut tutun juomavesipisteen viereen. Tällä kertaa Isäntä ei laittanut kännykkää lataukseen. Corgi-Lukukoira-Nuku huomasi sen, mutta ei tiennyt oliko se merkityksellinen asia vai ei?

Isäntä otti koneellisin liikkein vesikanisterin esiin, kaatoi vettä juomakippoon ja laski sen lattialle.

”Paikka”, Isäntä sanoi, mutta ei painanut Corgia pitkäkseen.

Uskottumies ja Veli katsoivat koiraa ja kaikki kolme lähtivät jonnekin.

”Saa nähdä mitä tästä neuvonpidosta seuraa”, Uskottumies sanoi. Corgi oletti, että hän puhui kahdelle seuralaiselleen.

Corgi-Lukukoira-Nuku haistoi vesikippoa, kastoi kieltä, jäi katsomaan käytävää sinne minne Isäntä, Uskottumies ja Veli olivat hävinneet. Näitä ei näkynyt. Se ei kuullut näiden ääniä, mutta muita ääniä oli yllin kyllin.

Muuta Corgi ei ehtinyt, kun sama kirjankuljettajanainen, jonka se oli nähnyt aiemmin hiljattain, meni ohi ja huomioi koiran: ”Jaaha, nauhakoira on tullut käymään. Oletko vahtimassa lastenvaunuja? Mitä jännää siellä on?”

Nainen laski kätensä Corgin niskaan ja silitti. Se tuntui ihan mukavalta ensin, mutta samalla Corgille tuli sellainen olo, että teki mieli ravistaa itseään. Kosketus jäi. Jäi sellainen tuntuma kuin käsi olisi yhä turkin karvoissa ja kuin karvat olisivat sekaisin ja epäjärjestyksessä eivätkä niin kuin piti. Turkki oli Corgin ylpeyden aihe. Se tiesi olevansa näyttävän näköinen eikä ilahtunut, jos sitä pörrötettiin. Siinä oli kahtalaista tunnetta yhtä aikaa: Ensin tuntui hyvältä, että joku silitti ja huomioi, mutta jälkituntuma oli se, että turkki meni sekaisin ja sitä piti sukia ja rapsuttaa.

Nainen meni ja Corgi-Lukukoira-Nuku käänsi ja taivutti itseään, nuoli ja puhdisti turkkinsa mitenkuten ennalleen. Se varoi kuitenkin nyhtämästä irti siinä sivussa Isännän sitomia nauhoja. Ne olivat sen kunniamerkkejä. Näin Nuku ymmärsi asian ja näin se kuvitteli Isännän ajattelevan myös. Nuku tiesi omasta mielestään miten Isännän ajatus kulki tai tiesi enimmän aikaa ja enimmältään.

Kirjankuljettajanainen palasi käytävää pitkin kädet tyhjinä.

Voi ei, Nuku ehti ajatella, mutta nainen käveli tällä kertaa koskematta ohi. Tämä katsoi kuitenkin kulkiessaan Nukua, joka vastasi katseeseen.

”Sulla pitäisi olla jokin leikkikalu. Pitäisi varmaan hankkia vinkuluu sitä varten, kun tulet käymään.”

Nainen katsoi niin kauan, kunnes tuli Nukun kohdalle ja käänsi sen jälkeen katseensa eteenpäin. Nuku seurasi katseellaan naisen loittonevaa selkää ja kohotti kuonoaan. Nainen ei haissut samalle kuin vanha ja pieni Uskottumies eikä samalle kuin sihteeri siellä toisessa toimistossa, mutta jokin yhtenäinen pohjatuoksu oli näissä kaikissa naisissa.

Corgi ajatteli, että se oli varmaan paljon puhuttu naisen tuoksu.

Ovi kävi siinä vierellä ja kaksi nuorta, eri sukupuolta olevaa ihmistä tuli sisälle. He tuoksuivat kemialliselle. Tuoksahdus oli samaa tyyppiä kuin se, minkä Corgi oli haistanut erään kerran kemiallisen pesulan avoimesta ovesta. Se kuuli silloin liikkeen nimen, koska Isäntä puhui siitä ja omasta lammaskarvatakistaan: ”Täytyy anoa varmaan soppalasta, että saa pesettää takkinsa. Jos nyt olisin viisas, kävisin kysymässä mitä se kustantaa?”

Se oli jäänyt siihen. Pelkkä ohimenevä ihmettelynaihe. Corgi odotti silloin, että Isäntä tekisi jotain aiheeseen liittyvää, mutta tämä ei hidastanut edes askellusta, vaan he menivät tyynesti pesulan ohi.

Miesnuori kiersi lastenvaunujen ympäri, huomasi tai ei huomannut koiran ja joi äänekkäästi vettä.

”Vittu, kauhee olo.”

”Koita kestää”, naispuolinen nuori puhui vaunujen takaa. ”Älä mokaa tänään.”

”En, en”, miesnuori vastasi.

Corgista näytti siltä, että tyyppi ei huomannut sitä ja että kumpikaan ei huomannut tai noteerannut. Tyyppi oli osan aikaa niin lähellä Corgin kuonoa, että se veti vaistomaisesti hajua lahkeesta. Siinä oli mielenkiintoisia tuoksuja, joista valtaosa oli kemiallisia, pesulamaisia tuoksahduksia, mutta biologisia eritteitä oli yhtä lailla. Kevyt ulkoilmaihmisen hajahdus kattoi ja kuorrutti näitä toisia, muita tuoksuja.

Nuoret menivät saman tien jonnekin ikään kuin heillä olisi ollut tarkka osoite tiedossa. Nukua se ei haitannut eikä harmittanut yhtään.

Se kääntyi, haistoi vettä ja joi vähän. Se halusi saada kirsun takaisin kirkkaaksi, huonot hajut pois. Yleisarvosana äskeisistä nuorista oli, että näiden haju rasitti koiran kuonoa.

He tulivat alas toimistorakennuksesta takaisin jalkakäytävälle, kaksi miestä, vanha nainen ja matala koira, jolla oli juhlan kunniaksi nauhoja sidottuna turkin selkämystään. Kevyt tuulenviri pyyhki mereltä. Se sai koiran nostamaan kuonoaan, aukomaan ja sulkemaan kitaansa haistellessaan.

Poikkeuksellisesti ja erikoisuutena Uskottumies otti talutushihnan päästä kiinni ja vei Corgin haistelemaan puistikkoon. Sama rantapuisto kuin aiemmin ja ehkä myös samat sorsat. Tuulenviri pöllytti sorsien sulkia ja Corgin teki mieli yllättää ne, rynnätä suin päin niiden keskelle ja ajaa ne lentoon. Sitä ei olisi haitannut, vaikka joku hitaampi lintu olisi jäänyt jälkeen ja se olisi saanut sen kiinni ja iskenyt hampaansa siihen.

Tällaisia mielitekoja tuli toisinaan. Corgi-Lukukoira-Nuku antoi virtsan valua. Se oli hyvin tietoinen Uskottumiehestä siinä vieressä, sorsista kauempana nurmikolla, lähempänä rantaa ja ohikulkevista yksittäisistä ihmisistä. Se huomasi terrierin, joka tuli kauempaa kadun yli myös puistoon ja terrieri huomasi sen. Uros, Nuku haistoi tuulenpuhurin mukana ja siitä näytti, että terrieri yritti päästä irti, että sen teki mieli tulla haistelemaan Nukun peräpäätä, mutta terrierin taluttaja, nuori, urheiluasuinen nainen, kiersi talutushihnan moneen kertaa kätensä ympäri, sipaisi toisella kädellä pitkiä hiuksia silmiltään ja loi pikaisen katseen Nukuun ja tämän taluttajaan.

He palasivat takaisin kadun yli. Kun Corgi ei katsonut varta vasten Uskottumiestä talutushihnan päässä, se unohti tämän ja olisi voinut olla liikkeellä yhtä hyvin Isännän kanssa. Niinpä se hämmästyi hetkeksi, kun näki, että Isäntä ja Veli keskustelivat keskenään jalkakäytävällä. Corgi vilkaisi ylös sivulleen, että kuka oli hihnan päässä ja näki ja muisti, että oli liikkeellä Uskottumiehen seurassa. Uskottumies katsoi takaisin, ei puhunut tällä kertaa ja Nuku käänsi katseensa miehiin edessään.

Veli oli äänessä. Hänellä oli kantava ääni: ”En kuvittele, että olisin yötä sun luona, mutta haluan nähdä miten sä asut? Mikä siinä on niin verratonta, ettet suostu muuttamaan Äidin asuntoon?”

Veli näkyi katsovan Isäntää, mutta Isäntä ei katsonut takaisin. Isännällä taisi olla maaperäntarkkailupäivä. Isännän katse suuntautui jalkakäytävän pintaan.

”Kuuletko sä, mitä mä puhun?” Veli kysyi kovalla äänellään.

”Kuulen”, Isäntä sanoi.

”Mulla menee hermot”, Veli puuskahti.

Corgi-Lukukoira-Nuku ja Uskottumies tulivat siihen miesten viereen.

”No?” Uskottumies kysyi.

Veli vastasi: ”Mä saatan näitä vähän matkaa.”

”Et tarvitse kyytiä?” Uskottumies kysyi.

”En”, Veli vastasi. Hän ei ollut enää harmistunut ja puhui vaimeammalla äänellä. ”Kiitos tarjouksesta, mutta musta tuntuu, että mä pärjään.”

”Selvä”, Uskottumies nyökkäsi. ”Hautajaiset ovat järjestyksessä. Niihin ei tarvitse puuttua?”

”Ei tarvitse”, Veli vastasi. ”Jos minä olisin saanut päättää yksin, Äiti olisi tuhkattu.”

”Äiti ei halunnut”, Isäntä sanoi yhtäkkiä.

Corgi huomasi, että molemmat, Uskottumies ja Veli, kääntyivät katsomaan Isäntää.

”Toivottavasti sää suosii”, Uskottumies sanoi. ”Näyttää hieman talviselta.”

”Pieni lumisade ei haittaa”, Veli väitti.

Kaikki vaikenivat hetkeksi. Corgi odotti.

”Pidämme sovitusta kiinni?” Uskottumies kysyi.

”Kyllä”, Veli vastasi. ”Me tulemme kahden.”

”Kolmestaan”, Uskottumies huomautti. Corgi huomasi, että Uskottumies katsoi sitä ja sen jälkeen Veli katsoi myös. Isäntä tuijotti asvalttia. Ehkä siellä oli halkeama?

”Vai?” Veli kysyi.

Corgi ei tiennyt kenelle kysymys oli osoitettu? Veli katsoi Isäntää, tästä Uskottumieheen ja uudelleen Isäntään: ”Oletko sä mukana? Kuulitko?”

”Kuulin”, Isäntä sanoi.

Tämä oli se alkuperäinen Isäntä, Corgi-Lukukoira-Nuku tajusi. Näin Isäntä puhui perinteisesti. Se toinen persoona oli siirtynyt jonnekin näkymättömiin.

Veli puhui: ”Sulle sopii, että menemme yhdessä haudalle?”

”Sopii”, Isäntä vastasi.

”Koira kolmantena”, Uskottumies huomautti.

”Niin, tietenkin”, Veli myötäili.

Corgi ei muistanut mitä muuta Uskottumies ja Veli sanailivat vielä, mutta Isäntä ei osallistunut keskusteluun. Viimein he lähtivät matkaan, Isäntä, lastenvaunut, Veli ja koira. He ylittivät ensimmäisenä kadun eikä Isäntä pitänyt tietenkään puhetta, mutta tämä ei pitänyt puhetta sen jälkeenkään. Veli puhui. Veli kertoi tarinoita. Hän puhui Ruotsista, siellä olosta ja asumisesta.

Isäntä vaikeni itsepintaisesti Kallion yli, kirkon ohi, pitkän Aleksis Kiven -kadun päähän asti ja Pasilaan saakka. Siellä Veli sanoi tai kysyi ymmärsikö Isäntä varmasti, että sosiaalitoimi ei kustanna jatkossa hänen asumistaan: ”Sulla on perintöosuus huolimatta siitä pidetäänkö Äidin osake vai ei. Jos se myydään, sä saat oman osasi ja sosiaalihuolto pesee kätensä. Se selviää tästä joka tapauksessa ilman kuluja. Silti sä aiot jäädä tänne asumaan?”

”Niin”, Isäntä vastasi.

”Niin”, Veli toisti, ikään kuin Isäntä olisi sanonut jotain hämmästyttävää tai nerokasta.

>>>jatkuu>>>