Tipit(11)

Näyteteksti 11 - vuodelta 2020, lisätty 9.5.20

>>>jatkuu>>>

Seitsemän: Veljen puheen todeksi 

Mies työnsi vaunuja asian- ja ajanmukaisesti farkut päällä, lammasvuorisessa farkkutakissa, joka oli yhä edelleen Corgi-Lukukoira-Nukun ehdoton suosikki, hattu päässä, jossa sama nyöriksi käännetty ja kierretty liina ympärillä nauhana ja ainasäänbuutsit jaloissa. Lastenvaunut olivat vähintään yhtä haalistuneen siniset, poikavauvan ammoiset, ensimmäiset vaunut kuin ennenkin ja niiden pyörät pyörivät rasvatusti, vaikka umpikumit olivat kuluneet ja kärsineet ja rispaantuneet. Kuminriekaleita sojotti sinne tänne pyörien pyöriessä. Vaunuissa oli kiinni liehumassa uusia ja vanhoja liehunauhoja. Nukun turkki oli koristeltu ja kaunistettu samanlaisin nauhoin.

Corgi luuli ensin, että he menisivät kolmen minuutin pysäkille tai jonnekin muualle vastaavaan paikkaan kuin joskus tai monesti ennen ja ensin asetelma vaikutti lupaavalta. He ylittivät kävelysillan Pasilasta Aleksis Kiven -kadulle ja Isäntä alkoi puhua, kertoa Suomen kirjallisuudesta. Corgi ymmärsi, että se johtui Aleksis Kivestä, joka oli katu, mutta joka oli myös kivinen patsas, kuulemma istuva kivipatsas Suomen ykköspaikalla rautatieasemalla.

”Tiedät varmaan, arvon koiraystävä tai olen muistini mukaan kertonut asiasta, kertonut, että Suomen kirjallisuutta arvostavat ja kunnioittavat tahot ovat halunneet juhlistaa kansalliskirjailijaamme patsashankkeella ja tämä aloitetoiminta johti kaukaisessa menneisyydessä siihen, että maineikas kuvanveistäjä sai tehtäväksi hakata kiveen Kiven näköispatsaan, mutta sen suurempana kooltaan kuin luonnossa.”

Jokin maisemassa, kadussa, jalkakäytävällä tai vastaantulijoissa tai liikenteessä aiheutti katkoksen Isännän julistavassa puheenvuorossa, mutta kun häiriö oli ohi, Isäntä jatkoi: ”Otan päällekkäin: Patsas piti olla isompi kuin luonnossa. Siksi Aleksis Kivi istuu kivisellä valtaistuimellaan maamme paraatipaikalla, paraatiteatterin edustalla, sen välittömässä läheisyydessä, istuu torilla mietteliäänä, kuten tulen sinulle vielä joskus näyttämään ja osoittamaan, vaikkei nyt, istuu siinä edelleen ikiaikaisessa miettivän asennossa, kuvien ja sanojen kulkiessa kivettyneessä mielessä.”

Puhe keskeytyi, kun he jäivät odottamaan punaisiin. Se ei ollut uutta.

Corgi ei huomannut missä vaiheessa he ohittivat ratkaisevan kohdan, käännekohdan, mutta he jatkoivat matkaa, vaikka ei ehkä pitänyt tai ei ollut tarkoitus. Kun se huomioi seuraavan kerran ympäristöä ja pani merkille missä he olivat ja vaelsivat, Kallion kirkko oli siinä lähimpänä.

Corgi ei olisi huomannut välttämättä edes silloin, että he olivat tulleet ja kävelleet perinnepysäkin ohi, jos Isäntä ei olisi kadottanut samanaikaisesti mielenkiintonsa jatkaa puhettaan. Isäntä vaikeni ja kun Nuku odotti aikansa mihin päin tarina kääntyisi, miten Isäntä jatkaisi kesken jäänyttä juttua, se oivalsi, että Isäntä ei aikonut jatkaa sitä ollenkaan. Tässä suhteessa Isäntä oli tietenkin arvaamaton ja oli ollut sitä aina, niin kauan kuin Nuku muisti ja tiesi. Se ei hätääntynyt eikä huolestunut tapahtuneesta, mutta sai siitä tilaisuuden ja syyn silmätä ympärilleen ja huomasi, että he olivat edenneet kauemmas kuin piti ja se oli odottanut alunperin.

Kävelikö Isäntä epähuomiossa näin kauas? Se tuli Nukulle mieleen, mutta meno jatkui joka tapauksessa, samaa itsepäistä vauhtia, vaihteeksi valtaosin alamäkeä ja kun alamäkiosuus oli selvitetty onnellisesti ja ylitetty taas pari vaitonaista risteystä, Isäntä puhui taas, mutta nämä olivat enemmän kommentteja: ”Olen utelias näkemään miltä Veli näyttää nykyään? Siitä on aikaa. Ajattelin ja laskin mielessäni, että emme ole nähneet toisiamme varmaan kymmeneen vuoteen.”

Sillä kohtaa tuli jälleen väli, mutta Nuku odotti kärsivällisenä ja hiljaa eikä se pettynyt: ”Kymmenen vuotta on pitkä ja lyhyt aika. Monet ajat ovat ja monet ovat ne epäonniset yksilöt, jotka ovat seonneet aikaa ajatellessaan, ajan ominaisuutta, ajan olevaisuutta, ajan kulun jatkuvaa vääjäämättömyyttä. Mutta ilman aikaa ei ole aikaa.”

He menivät torin poikki, Hakaniemen pieneksi kutistunutta toria ohi, ohittivat tuoksupisteitä, ulkoilmakahviloita ja telttakahviloita ja myyntipöytien takana, erinäisten kasvisten ja juuresten röykkiöiden takana seisovien myyjien ohi, asiakkaiden välistä, tulivat liikenteellisen valtaväylän varteen, pysähtyivät suojatiellä, ylittivät sen ja matka jatkui.

Matka oli myös yksi niitä asioita ja sanoja, jotka askarruttivat Corgi-Lukukoira-Nukua, vaikka eivät pahassa mielessä, vaan se ajatteli, että matka on pakollinen asia ja osatekijä. Se on mukana osallisena tavallisissa päivissä ja toi niihin ryhtiä, vaikka samaan aikaan ja toisinaan matkanteko väsytti ja koivet tuntuivat välistä kuluvan loppuun.

Uskottumies oli heitä vastassa jalkakäytävällä, sillä kohtaa, jossa tuoksui vahvasti merelle. Corgi ilahtui ja innostui jälleennäkemisestä ja se yritti hypähtää naista vasten. Se halusi nuolaista naisen poskea tai kaulaa, koskea tätä kuonollaan ja nainen vastasi tervehdykseen nauraen, kyykistyen ja silitti ja tuljutti koiraa kaksin käsin.

”Älä riehaannu”, Isäntä toppuutteli Corgin intoa ja se totteli ja uskoi, istui alas, mutta katsoi yhä Uskottumiestä, naista, jolla oli yllään tällä kertaa pitkä takki ja Corgi mietti oliko sen alla sama jakkupuku kuin aiemmin?

Se huomioi sivuasiana, vähäpätöisenä myös, että Uskottumiehen vieressä seisoi joku. Corgi luuli ensin, että ylimääräihminen oli joku vain tilapäinen ohikulkija, kenties liikaa maistanut ja sillä rohkaistunut, isokokoinen mies, takki auki ja joka liehakoi Uskottumiestä, mutta mies pysyi paikallaan kuin se olisi asiaankuuluvaa ja toivottavaa. Corgi teki lisää huomioita: Isäntä ja iso mies taisivat tuntea toisensa, mutta siinä missä he kaksi, Uskottumies ja Corgi olivat tervehtineet riemastuneesti ja näyttäen välittömästi tunteensa, Isäntä ja iso mies kyräilivät aluksi toisiaan. Seuraavaksi tuntematon mies teki kuitenkin jonkinmoisen päätöksen ja ojensi kätensä Isännälle ja he kättelivät ja yksi ja toinen alkoi puhua jotain, muutamia sanoja ja Corgille välähti, että tuntematon oli Isännän puheissa vilahteleva Veli. He olivat tulleet tarkoituksellisesti koko pitkän matkan, jotta Isäntä ja Veli saattoivat puristaa toistensa käsiä.

”Ehdittekö odottaa kauan?” Isäntä kysyi.

Corgi näki ja kuuli, että puhuja oli Isäntä, mutta ääni oli taas outoa lainaa.

”Viisi minuuttia, korkeintaan”, Uskottumies vastasi.

”Arvioin matka-ajan väärin”, Isäntä pahoitteli oudolla äänellään.

Corgi ajatteli eikö Isännän ollut paha olla, kun tämä puhui niin epäluonnollisesti? Puhe ei tullut kevyesti kuin hengitys, ei läheskään.

Corgi ihmetteli myös Isännän kasvonilmeitä. Ne olivat vääntyneet, hampaat näkyivät ja suu oli leveämpi kuin ennen. Ehkä se johtui siitä, että Isännän suu oli auki, pakko olla. Corgi siirtyi muutaman lyhyen askeleen nähdäkseen Isännän paremmin edestä.

Isäntä katsoi Veljeä ja vuoroin Uskottumiestä. Hän piti ilmettä molemmille.

”Kiva nähdä mies hymyilemässä”, Uskottumies nyökytteli pienenä, laihana ja vanhana ja Corgi-Lukukoira-Nuku nappasi sen sanan heti: Hymyili. Isäntä siis hymyili.

”Sitä on otettu mallia lemmikistä”, Uskottumies jatkoi, hymyili itse suupielet korvissa, katsoi koiraa ja molemmat miehet katsoivat myös.

”Hyväkuntoinen koira”, Veli totesi. ”Voisit alkaa pitämään kenneliä?”

Corgi ei kuullut mitä Isäntä vastasi. Se ei ollut varma oliko tämä edes mikään kysymys tai oliko se osoitettu Isännälle?

”Mikä Mersu tämä on?” Veli jatkoi kyselyään. Mies ojensi kätensä ja keinautti kokeeksi lastenvaunuja. Vaunut niiasivat. Corgi vilkaisi Isäntää: Sanoisiko tai tekisikö tämä jotain? Eikö hänen pitäisi puolustaa heidän laumaansa? Isäntä piti outoa hymyn ilmettä naamallaan. Hän puhui jotain, mutta Nuku ei kuullut. Siltä meni enemmän kuin puolet kaikista puheista ohi korvien. Sillä oli liian monta kuunneltavaa.

”Otamme vaunut ja koiran tietenkin sisälle”, Uskottumies selvitti. ”Sihteeri hoitaa asian. Pätevä sihteeri on kullanarvoinen.”

He lähtivät liikkeelle ja tällä kertaa Uskottumies ja Veli liittyivät kulkueeseen. Matka ei ollut pitkä. Se oli vain muutama metri ja pian Nuku totesi heidän olevan tutussa paikassa, jossa oli sama hyvänhajuinen matto ja kivinen lattia ja hyvänhajuinen sihteerinainen huolehti siitä.

”Paikka”, Isäntä komensi, otti vesikanisterin ja vesikipon ja Veli alkoi puhua: ”Kätevää. Ymmärrän nyt nuo vaunut. Luulin ensin, että sulla on vaimo piilossa ja kaksoset vaunuissa tuuditettavana.”

Veli nauroi oman puheensa päälle, Uskottumies hymyili ja Isäntä piti myös hymyn ilmettä, niin epäluonnollista ja outoa kuin se oli hänen naamallaan.

Vesikipossa oli vettä ja Isäntä painoi Corgi-Lukukoira-Nukun pitkäkseen: ”Paikka.”

Hyvänhajuinen sihteeri oli varmistamassa tapahtumaa ja meni sen jälkeen maton yli pöytänsä ääreen. Pöydän takana oli korkea ja pitkä kirjahylly seinää vasten. Corgi ei ollut varma oliko se siinä myös viime kerralla, mutta nyt se huomioi sen, huomioi sihteerin pöydän ja painoi sen jälkeen kuonon vasten maton nukkaa ja veti vainua. Se olisi haistellut sitä vaikka ikuisuuden.

>>>jatkuu>>>