Tipit(14)

Näyteteksti numero 14 - vuodelta 2020, lisätty 18.5.20

>>>jatkuu>>>

Yhdeksän: Valkenee aamun koi

Aamu oli kylmempi kuin edellinen. Corgi-Lukukoira-Nuku haistoi sen heti, kun he menivät ulos. Se oli mielissään siitä, että he käyttivät tällä kertaa takaovea ja pääsivät sieltä suoraan takapihalle ja sitä reunustavalle puisto-osalle. Kävelylenkki oli myös muuten erilainen kuin muina aamuina, lyhyempi ja pikainen ja he palasivat takaisin sisälle samaa reittiä, jota olivat tulleet, ohi pyykkituvan pesuainetuoksujen, raput ylös, oven avaus ja Kotiin Eteiseen.

Isäntä annosteli nappuloita kuppiin ja Corgi söi ne. Sen jälkeen se sai vettä. Kesken kaiken se hoksasi kaasupytyn, vilkaisi sitä ja totesi, että pytty oli entisellä paikallaan, oranssi letku kaartui samalla lailla jäykkänä ja ei aivan jäykkänä niin kuin aina ylös hellan päälle näkymättömiin, mutta tuoksu oli vain ohut tuoksahdus. Se ei vaivannut pahemmin.

Lyhty valoi omaa hohdettaan tiskipöydän päältä, enemmän Komeron seinustalle ja patteriin kuin lattianrajaan.

Kun Nuku oli syönyt, se palasi tapansa mukaan Eteiseen, töykkäsi kuonollaan lastenvaunuja, jotka helähtivät ja nitkahtivat vastaukseksi. Se haisteli aikansa kynnysmattoa, löysi siitä tuttuja, omimpia tuoksuja, kääntyili siinä ja asettui pitkäkseen.

Isäntä alkoi syödä, nauttia omaa aamiaistaan. Sen kuuli. Nuku tiesi, että se piti tapahtua ensin. Vasta sen jälkeen he lähtisivät päivävaellukselle. Ensin Isäntä nautti aamiaisen ja sen jälkeen hän meni vessaan, lyhty mukanaan ja Nuku saattoi pitää silmällä vessan ovenraosta tulevaa valokiilaa ja kuunnella erilaisia ääniä, joita kuului.

Sille tämä aamu ei ollut ratkaisevasti poikkeava. Poikkeavaksi se muuttui vasta, kun Veli tuli paikalle yllättäen ja soitti samalla lailla äänekkäästi ovikelloa kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa Corgi yllättyi ja säpsähti sillä lailla, että silti pääsi haukku.

Isäntä tuli vesikanisterin ja kipon kanssa Eteiseen avaamaan oven. Veli katsoi niitä. Hän hymähti: ”Kuten sanoin, koirat ovat pelkkiä riesoja. Kaikki lemmikit.”

Isäntä ei vastannut. He lähtivät kaikki ulos käytävälle ja Veli kysyi onko kaikki tarpeellinen mukana?

”Avain?”

”On.”

”Kaasu poissa päältä?”

”On poissa päältä.”

Veljellä oli heti seuraava kysymys mielessä: ”Vuotaako kaasu vielä vai ei enää? Auttoiko venttiilin vaihto?”

”Auttoi. Se ei vuoda enää”, Isäntä vastasi.

”Tällaisista asioista ei pidä kärsiä vapaasti ja vapaaehtoisesti”, Veli sanoi. ”Asiat ovat korjattavissa.”

”Niin”, Isäntä myönsi.

Kaikki tapahtui niin oudosti ja eri tavalla kuin yleensä, että Corgi älysi lastenvaunujen puuttuvan joukosta vasta, kun Isäntä oli sulkenut Kodin oven perässään. Corgi jäi seisomaan paikalleen tarkoituksella merkiksi, mutta Isäntä ei huomioinut asiaa, vaan nykäisi talutushihnaa. Isännällä oli edelleen vesikanisteri ja juomakippo toisessa kädessä ja talutushihnan pää toisessa.

Isäntä nykäisi hihnaa ja Corgi pani vastaan, mutta Isäntä nykäisi uudestaan ja koira antoi periksi.

Corgi joutui hyppimään taas kerran ikuisen harminaiheen, ilkeiden pihalaattojen yli ja sen jälkeen oli puolittain jalkakäytävällä tientukkeena musta, kiiltävä auto. Veljen ja Isännän katseista Corgi tajusi kymmenen metriä ennakkoon, että he olivat menossa tämän auton luo. He menivät ja pysähtyivät auton viereen. Corgi pysytteli sivummalla, poissa tieltä ja odotti milloin he voisivat jatkaa matkaa, mutta Veli esitteli autoa, aukoi sen ovia ja sitten Isäntä laittoi vesikanisterin takapenkin eteen jalkatilaan ja kipon myös ja veti taas talutushihnasta.

Corgi-Lukukoira-Nuku ymmärsi, että sen piti hypätä kyytiin. Sen tajuaminen vihlaisi sitä vatsasta. Se ei pitänyt autoista, autokokemuksista. Se oli unohtanut ne kokonaan. Se oli unohtanut millaista autokyydissä oli, vaikka näki autoja päivittäin liikenteessä. Se oli ollut auton kyydissä yhden tai oikeastaan kaksi kertaa siihen aikaan, kun se oli vielä Emännän ja Tyttöjen hoivissa. Isännällä ei ollut autoa eikä Isäntä liikkunut edes busseissa eikä ratikoissa. Isäntä vain käveli ja Nuku oli oppinut sen hänen seurassaan. Siitä oli tullut kävelykoira. Se oli mielestään hyvä siinä lyhyistä koivista huolimatta.

”Koira on hyvä ja istuu”, Veli sanoi, taputti takapenkillä olevaa huopaa tai liinaa ja naurahti. ”Laitoin varta vasten pyyheliinan alustaksi. Se on paksu hotellin kylpypyyhe, kerran käytetty.”

Veli nauroi edelleen: ”Eilen illalla kuivasin siihen itseni, mutta se oli yön putkella kuivumassa ja on nyt lämmin ja kuiva. Ole hyvä.”

Corgi pysyi paikoillaan. Se katsoi Isäntää ja Veljeä ja mustakylkistä autoa, henkilöautoa, jonka kylki oli auki edessä ja näytti sellaisena siltä kuin se olisi yhtä aikaa irvistänyt ja työntänyt kielen esiin.

”Luulen, että sitä pitää auttaa”, Veli sanoi ja jolloin Isäntä kumartui alas ja Corgi ajatteli, että jokin yksittäinen hapsuliina sen selässä oli irtoamassa tai huonosti, sotkeutunut turkin karvoihin, mutta Isäntä koppasi sen syliin käsivarsien väliin, toinen käsi etujalkojen editse ja toinen takapään taitse. Se tapahtui hetkessä, nopeammin kuin ajatus ja saman tien Isäntä nosti Nukun ilmaan, astui pari askelta eteenpäin ja laski alas takapenkillä odottavalle hotellin pyyheliinalle.

Voi ei, Nuku ajatteli. Se uikahti vastalauseen, mutta Isäntä torui sitä: ”Hiljaa. Paikka.”

Isäntä jatkoi, kun Nuku aikoi ja yritti pysyä seisaalla, pystyssä seisomassa kaikilla neljällä koivellaan pehmeällä penkillä: ”Etkö sä osaa olla autossa? Takapää alas. Maahan. Maahan asti. Paikka.”

Corgi teki sen, vaiheittain. Isäntä ei ollut hyvillään eikä tyytyväinen ennen kuin se makasi penkin pyyhkeellä viimein pitkänään.

”En tiedä onko saatavissa koirien turvavöitä”, Veli huomautti. ”Tai mulla ei ole ainakaan. Ei ole ollut sitä tarvetta ja jos sanon toden, menen ennen hoitoon ennen kuin järjestän itseni sellaiseen liemeen.”

Veli seisoi jalkakäytävällä Isännän takana ja kun Isäntä väistyi sivulle, Veli löi oven kiinni. Ovi tuli melkein Corgi-Lukukoira-Nukun kuonoa vasten. Se kurkotti kuonoaan lähemmäs ovesta ulospäin eli sitä päin kasvavia pullukoita tai kumpareita ja haistoi niitä. Haju oli muovinen. Pyyhe haisi paremmalle tai paikoin paremmalle, mutta sen läpi tuntui sama muovinen perushaju.

Se muisti saman tien Emännän auton, vaikka ei tiennyt oliko se Emännän vai vain käytössä. Leasing oli sen nimi tai merkki ja Corgi pääsi kerran sen kyytiin, kun he ajoivat mökille. Emäntä ajoi, Tytöt olivat takana telineissä tai vöissä ja Corgi kyyrötti kerällä edessä jalkatilassa kumimatolla. Se luuli tulevansa hulluksi. Kyyti keikkui ja heilui ja Corgi painui oudon voiman viemänä milloin jotain rautoja vasten, jotka olivat sen selän puolella ja toisin hetkin voima vei mielivaltaisesti eteen tai sivulle. Se ei nähnyt ympärilleen muuta kuin outoja seiniä eikä kyennyt ennakoimaan tapahtumia. Siltä pääsi useamman kerran mahanesteitä suuhun ja sille kumiselle räystäsmatolle ja se tahri turkkinsa siinä sivussa.

Perillä Tytöt halusivat pestä ja suihkuttivat sen pihalla moneen kertaan. Corgi oli siinä vaiheessa niin voimaton, että horjui koivillaan eikä päässyt juoksemaan karkuun, vaikka olisi halunnut.

Se oli kuitenkin onnellinen, koska oli päässyt ja selviytynyt pahasta pinteestä ja oli yhä hengissä ja elossa. Tietenkään se ei tajunnut etukäteen, että heidän piti tulla vielä takaisin, mutta tämän toisen kerran ja suunnan se pääsi matkustamaan onneksi ja lohdutukseksi oikeassa koirankuljetushäkissä. Sellainen oli siellä mökillä, sellainen farmariauto ja Corgi teki matkaa siellä ristikkohäkissä, auton takatilassa, näki ikkunoista ulos, mutta vapisi silti koko matkan. Se ei mahtanut vapinalle mitään.

Autonovet paukkuivat ja Corgi kuuli, että Veli oli sen kanssa.

”Malmi?” Veli kuului kysyvän. Corgi tunnisti Veljen äänen. Se oli hyvä tunnistamaan ääniä, melkein erehtymätön ja pystyi siihen myös nyt, vaikka sydän pamppaili niin, että se kuuli kaiken pohjana samantapaista suhinaa kuin Kotona kaasu oli pitänyt pahimmillaan.

”Malmi”, Isäntä vastasi. Isäntä puhui. Isännän ääni, tuttu ja siksi turvallinen. Heti sen kuullessaan Corgin pahin ja ikävin tunnetila väistyi hieman. Se ymmärsi, että Isäntä oli vielä sentään mukana. Sitä ei ollut kaupattu tälle Veljelle tai muuta pahinta ei ollut tapahtunut, vaikka enteet olivat ilmassa.

Helpotus ja huojennus sai sen vinkaisemaan ja Veli kysyi heti sen vointia: ”Hyvä olla? Huono olla?”

Veli ei odottanut vastausta, vaan jatkoi puhetta: ”Se ei taida olla tottunut autoihin, olla autojen kyydissä? Vai?”

”Niin”, Isäntä vastasi, ei aivan omalla äänellään, mutta Corgi-Lukukoira-Nuku kuuli, että Isäntä se oli. Isäntä oli äänessä. ”En kysynyt, kun hain koiran.”

Auto kävi ja alkoi liikkua. Sillä oli hierova käynti. Hyvin, hyvin heikko värinä tuli läpi sinne takapenkille asti, jossa Corgi makasi ja levitti, asetteli koipiaan paremmin tueksi. Se ei muistanut oliko auto värissyt silloin aiemmin? Tällä lailla, millä lailla vai enemmän? Ne ikävät muistot olivat haihtuneet mielestä täysin tai Corgi oli luullut niin ja hämmästyi, kun ne palasivat tietymättömistä takaisin sen tajuntaan.

”Kaipasitko sä seuraa, kun lankesit tähän koira-ansaan?” Veli kuului kysyvän.

”Ei se ollut ansa”, Isäntä vastasi.

”Otan takaisin”, Veli jatkoi. ”Mulle on jäänyt yhä hämäräksi haitko sä oma-aloitteisesti koiraa, lemmikkiä vai mikä tässä on takana? Kysynkö mä liian monta asiaa yhtä aikaa?”

”Et.”

Auto liikkui ja kääntyili. Corgi totesi tämän kuljetuksen olevan siinä mielessä samanlaista kuin silloin ensimmäisellä kerralla, että se ei nähnyt parhaillaan kunnolla ympärilleen. Se antoi kuononsa painua alas penkille toisen tassun päälle ja haisteli sitä. Hajut rauhoittivat tai ainakin tasoittivat vähän.

”Eli kysyn”, Veli kuului sanovan. ”Milloin sä olet käynyt viimeksi tutkimuksissa?”

Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä?

”Siitä on aikaa, niinkö?” Veli teki arvauksen. ”Sosiaalitoimiston taholta sua ei ole työnnetty tai patistettu käymään tutkimuksissa?”

”Ei.”

”Ei vai etkö tiedä?” Veli kysyi.

”Ei.”

”Siitä voisi tehdä virallisen kyselyn.”

Siihen ei kuulunut Isännän vastausta.

Veli ei lannistunut: ”Jätämme kaiken sen tuonnemmaksi. Sopii varmaan sulle?”

Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä?

Pelkkä kuunteleminen kävi tylsäksi. Corgi-Lukukoira-Nuku ei jaksanut kuunnella, keskittyä ja puheet ja äänet menettivät vähitellen varsinaisen merkityksensä sen korvissa ja se kuuli ne enää hälynä. Se vajosi turtumukseen, havahtui, kun meno pysähtyi, pysähtyi muutaman kerran ja joka kerta se ilahtui ja odotti ja luuli pääsevänsä ulos ja vapaaksi, mutta niin ei tapahtunut.

Kunnes vihdoin juuri ja juuri tuntuva taustavärinä loppui.

”Perillä”, Veljen ääni ilmoitti. ”Ainakin näytön mukaan. Sain poistettua navigaattorista äänen, jos huomasit? Sitä ei kuuntele kukaan.”

Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä?

Ovi aukesi, ovet, mutta takaovi Nukun edessä pysyi yhä kiinni.

”Onko koira autossa vai ulkona?” Corgi kuuli Veljen puhuvan. Koira tarkoitti sitä, se tiesi.

Tällä kertaa Isäntä puhui: ”Parempi ottaa se ulos.”

Sen jälkeen ovi aukesi ja Corgi aikoi hypätä ulos, mutta älysi samassa, että pudotus oli liian suuri. Onneksi Isäntä nosti sen maahan. Se lipaisi Isännän rannetta kiitokseksi.

”Hetki”, Isäntä sanoi. ”Paikka. Laitan hihnan paikoilleen.”

”Vesikanisteri, vesi?” Veli muistutti.

Corgi huomasi Isännän pudistavan päätään. Hän kaatoi kuitenkin vesikipon puolilleen ja laski sen maahan auton viereen. Corgi joi.

”Ei ollut jano”, Veli totesi.

”Nuku, juo vielä”, Isäntä kehotti. ”Joudut odottamaan ulkona, kun me olemme kirkonmenoissa.”

Paikka oli uusi ja ennenkokematon. Tuuli pyörteili kivimuurin seinustalla. Corgi-Lukukoira-Nukun talutushihnan toinen pää oli kiinni kiven ruosteisessa rautalenkissä. Hihnan vetopää roikkui lenkin alapuolella ja heilahteli ja kääntyili ilmavirissä. Siinä vieressä oli kartiomainen hiekkakumpare. Nuku haisteli sitä. Kissan kirpeä haju kävi kirsuun ja se tuhautti kuonoaan ja siirtyi kauemmas kasasta. Kivimuuri päättyi mustaan rautaporttiin. Portin molemmat puoliskot olivat auki. Isäntä ja Veli olivat menneet siitä ja heidän jälkeensä muita ihmisiä, enimmät vanhoja naisia, jalat rahisten hiekalla, mutta joukossa oli aina myös joitain nuorempia. Nuoremmat huomioivat Nukun ja siitä tuntui, että vanhemmat ihmiset myös, mutta he eivät näyttäneet sitä yhtä selvästi.

Kivimuurissa kasvoi sammalta ja jäkälää. Corgi siirtyi lähemmäs muuria, ojensi kuonoaan ja haisteli. Se seisoi neljällä koivellaan, haluttomana laskemaan takamustaan alas hiekalle, haluttomana paneutumaan pitkäkseen. Tuulenpuuskat vaivasivat ja pörröttivät sen turkkia ja saivat sen kääntämään selkänsä tuulta päin.

Portinaukon toisella puolella kasvoi iso kuusi, jonka pitkät havuoksat olivat syvänvihreät. Corgi katsoi sitä, talitiaisia, joita lenteli oksistossa, katsoi muutamaa, yksittäistä ohikulkevaa ihmistä. Kirkonkellot kajahtivat. Toisen kerran, se huomasi. Ne soivat myös silloin, kun Isäntä sitoi talutushihnan lenkkiin, mutta sen jälkeen oli ollut hiljaista, mutta nyt kellot kajahtelivat jälleen. Ääni oli kova ja kaikuva. Corgi katseli ympärilleen. Hiekkakasa sen takana esti sitä näkemästä sinne suuntaan. Toisella suunnalla oli kadunvieri, joka ei ollut aivan katu. Se oli kai parkkipaikka. Sieltä he tulivat muurin luo.

Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat ilmassa. Corgi seurasi niiden kieppumista tuulessa. Muutama yksittäinen, edellisiä isompi lumihiutale laskeutui sen kuonolle ja Corgi pudisti päätään ja ravisti ne pois. Mutta lisää lumihiutaleita satoi, satoi koiran kuonolle ja turkille ja Corgi ravisti jälleen itseään. Se nuoli turkkiaan, nuoli siinä kiinni lepattavia, kapeita nauhoja, painoi katseensa alas soralle, katsoi kuin miettien paneutuisiko sittenkin siihen pitkäkseen, mutta sen ei tehnyt mieli. Sen teki mieli haukkua, uikahtaa. Se pidätti mielihaluaan, aukaisi kitansa ammolleen ja haukotteli, peitti leveään haukotukseen uikahduksen, joka pääsi väkisin.

Lumi satoi äänettömänä ja jäi paikoitellen koiran turkille, selkään, päälaelle. Välillä Corgi-Lukukoira-Nuku ravisti itseään ja sai lumen varisemaan, mutta sitä kertyi sen keskiselän päälle ja päälaelle korvien väliin. Viimein Corgi antoi takapäänsä painua tantereeseen, tunsi sen kylmänä ja märkänä allaan, nosti itseään, siirtyi hieman, siirtyi uudestaan, mutta antoi sen jälkeen takapään painua maata vasten. Sen kuono osoitti avoimelle portille muurissa. Isäntä ja Veli olivat menneet siitä ja Corgi oli niin viisas, että se tiesi niiden tulevan siitä takaisin. Ainoa kysymys oli milloin? Satoi lunta ja lumi kasaantui koiran turkkiin, mutta se ei tiennyt yhtään kuinka kauan se oli odottanut jo eikä kuinka kauan sen oli odotettava vielä?

Matala vinkuna pääsi sen kuonosta. Se tuli jostain syvältä eikä sitä saanut vaiennettua kokonaan. Se ei haukkunut haukkumalla, mutta vikisi ja vinkui levottomuuttaan eikä se lakannut enää vinkumasta. Lumi ei lakannut satamasta ja Corgi ei kyennyt vaientamaan sisikuntansa ääniä. Pitkään aikaan kukaan ei ollut kulkenut sen ohi, mennyt sisälle rautaportista eikä kukaan ollut tullut sieltä takaisin. Maassa oli kerros valkoista, koskematonta lunta ja Corgi laski kuononsa ja haistoi sitä. Se vaikeni sen lyhyen hetken ajaksi, mutta kun se nosti kuononsa uudelleen ylös, siltä pääsi taas vinkaisu ja se jäi kuulumaan hiljaisena, yhtäjaksoisena valituksena.

Kun Corgi oli menettänyt toivonsa ja vajonnut apatiaan, se tajusi yhtäkkiä, että sade oli lakannut. Taivas ei varistanut enää valkoisia hiutaleita sen päälle ja ympärille maan pintaan. Taivas oli yhä harmaa, mutta lumihiutaleiden leijailu oli tauonnut. Samassa kirkonkellot moikasivat ja Corgi ryhdistäytyi. Sen toivo virisi ja heräsi. Se vinkaisi taas, vaikka oli tuskin tietoinen siitä. Se kuuli lähestyvän narinan, äänen, kuuli jalkojen rahisevan hiekalla ja ihmiset palasivat kirkosta. Mukana tuli portista isopyöräiset kärryt ja niiden päällä oli ruumisarkku. Kulkue meni koiran ohi, kiersi hiekkakumpareen ja hävisi näkyvistä. Hetken aikaa erottui päitä ja hartioita kumpareen yli, mutta sitten ne hävisivät.

Corgi-Lukukoira-Nuku kääntyili paikallaan. Se pelkäsi, että se oli unohdettu siihen. Se laski kuonon maahan ja maistoi valkoista lunta, sai soraa suuhunsa ja sylkäisi kivenmurut pois. Se siirtyi lähemmäs rautaporttia, niin paljon kuin talutushihna antoi myöten. Se aikoi haistaa ohikulkijoiden askeleiden jäljiltä paljastunutta hiekkaa ja kärrynpyörien tekemiä uurteita, mutta hihna oli niin lyhyellä, ettei se päässyt sinne asti. Se jäi seisomaan koivet tanassa, talutushihna tiukkana kaulaa vasten ja nojasi hihnaan, vetäytyi hieman, ei kääntynyt, mutta meni takaperin, kääntyi puolittain ja palasi istumaan entiselle paikalleen.

Vaikka Corgi kuvitteli vahtivansa hyvin, olevansa tarkkana koko ajan ja vaikka se luuli, että mitään ei voinut tapahtua eikä kukaan voinut kulkea sen ohi ilman, että se huomasi, Isäntä ja Veli olivat yhtäkkiä siinä vieressä. Nämä yllättivät. Miehet eivät tulleet portin läpi, vaan sorakeon takaa. Corgi innostui. Se ei tiennyt miten olisi. Se nosti etutassunsa ja hyppäsi Isäntää vasten.

”Rauha”, Isäntä sanoi. ”Maahan.”

Corgi pudotti etutassunsa alas lumelle, joka ei ollut enää kunnon lunta, vaan oli hieraantunut osin sen alla takaisin hiekalle, hieraantunut niiltä kohdin, johon sen talutushihna ylsi.

”Onneksi ei satanut enempää”, Veli totesi. ”Mulla on kesärenkaat alla. Ei luvattu vielä lunta.”

Isäntä ei sanonut mitään. Corgi tunsi kuinka Isäntä pörrötti sen turkkia, ravisti lunta pois ja alkoi irrottaa talutushihnaa lenkistä.

”Pyyheliina tuli tarpeeseen”, Veli huomautti.

Corgi ei katsonut häntä, vaan Isäntää tai vielä enemmän se katsoi talutushihnaa, maata, lunta siinä. Se oli kangistunut paikallaan olosta ja seurasi verkkaisesti Isännän ja Veljen perässä, kun he kolme ohittivat ison kuusen, joka ojenteli vihreitä oksiaan ja jotka tippuivat vettä ja melkein heti Veli ja Isäntä pysähtyivät mustan auton viereen, ovi avautui ja Isäntä nosti Nukun sylissään takapenkille.

Tällä kertaa Isäntä löi oven kiinni. Jälleen ovi oli siinä niin lähellä Corgin kuonoa, että se ei voinut vastustaa, vaan kurotti kuonoaan eteenpäin ja veti vainua. Haju oli sama tai melkein sama kuin ennen. Vähän miedompi, mutta muuten sama. Ehkä ero oli siinä, että haju oli kylmä.

Ovet paukkuivat ja moottori hyrähti käyntiin.

”Aja asemalle. Me voimme mennä paikallisjunalla”, Isäntä sanoi näkymättömistä penkin selkänojan takaa.

”Tokko sentään”, Veli vastasi. ”Mä heitän teidät Pasilaan.”

Auto lähti liikkeelle. Corgi tunsi penkin kääntyvän allaan, vaikka se ei kääntynyt kuitenkaan. Se kohotti päätään, mutta antoi sen painua uudelleen alas, haistoi omia tassujaan, märkiä karvoja, nuolaisi ja haistoi. Vilu värähdytti sitä.

”No”, Veli sanoi. ”Joko päätit muutatko Äidin asuntoon vai et?”

”En.”

Isännän ääni oli hiljainen. Nuku kuuli sen juuri ja juuri.

Veli puhui lujempaa, mutta ei ärtyneenä eikä vihaisena: ”Muuttuuko mieli, jos harkitset asiaa?”

Isäntä ei vastannut.

Veli toisti kysymyksensä: ”Mä haluan tämän selväksi. Muutatko sä Äidin asuntoon vai et?”

”En”, Isäntä vastasi. Hän kovensi ääntään: ”En muuta.”

Auton suunta kääntyi. Siitä kuului hetken aikaa ylimääräinen, säännöllinen nakutus.

”Iso tie on sula”, Veli sanoi.

Corgi tunsi, että vauhti kiihtyi. Se kuuli veden tai jonkin kohisevan auton pohjapeltiin.

”Eli me annamme kiinteistöyhtiön panna asunnon rahoiksi?” Veli kysyi.

Isäntä pysyi vaiti.

”Tarkoitan, että minä annan luvan”, Veli jatkoi. ”Uskottumies saa puhua sun puolestasi. Mitkä ohjeet ja evästykset annat hänelle? Annatko luvan myydä asunto-osakkeen?”

”Vaikka”, Isäntä kuului vastaavan.

”Kyllä vai ei?” Veli tivasi. ”Mä haluan suoraa puhetta.”

”Kyllä.”

”Kyllä mille?”

”Uskottumies saa mun puolesta myydä Äidin asunnon.”

Veli mietti hetken.

”Hyvä.”

Auton vauhti hiljeni ja kohina lakkasi melkein kokonaan. Corgi ei ajatellut eikä päätellyt siitä kuitenkaan mitään. Se ei tiennyt mihin he olivat matkalla ja menossa? Se makasi pitkänään kostuneella pyyheliinalla auton pehmeällä takapenkillä eikä ajatellut mitään. Silti se kuuli.

”Voinko laittaa asian vireille heti tänään?” Veli kysyi.

”Voit.”

”Eli jos hyvin käy, voin palata takaisin Ruotsiin tänään tai huomenna.”

Veli odotti hetken ja jatkoi puhetta: ”Haluatko, että mä teen jotain sun puolesta?”

”Mitä?” Isäntä kysyi.

”Käyn esimerkiksi viemässä koiran takaisin sen omistajille.”

”Ei tarvitse.”

”Eikö?”

”Ei.”

”Sä uskot pystyväsi huolehtimaan siitä?” Veli jatkoi tenttimistään. ”Sä et epäile, että et pysty siihen?”

Isäntä odotti hetken ennen kuin vastasi: ”Pystyn.”

>>>jatkuu>>>