Tiikerintalja(3)

  

>>>jatkuu>>>  

Reilun puolen tunnin päästä tulemme kuutostietä Puukylään. Ohitustien ramppia alas liikenneympyrään, kolme neljäsosaa sen ympäri, sillan alitus, seuraava liikenneympyrä ja tie alkaa laskea notkelmaa kohti. Me kurvaamme seuraavasta risteyksestä oikeaan, ajamme paikallisessa, verkkaisessa aamuliikenteessä kilometrin keskustaan pop up -kauppapaikkaan, joka on matalassa liikekiinteistössä kaupan ja kapakan välissä. Käännän Scanian perän tyhjän kauppatilan sisäänkäynnin eteen. Paikalla on kolme yrittäjänaista. He avaavat ovet ja suoritamme rutinoidun kymmenen, kahdenkymmenen minuutin kuorman purun. Teppo jututtaa naisia niin kuin kuuluu, pitää puhetta: ”Monta päivää pidätte kauppaa?”

”Koko viikon. Ensi maanantaina saatte tulla hakemaan ylijääneen varaston pois.”

”Jos sitä on. Eiköhän nämä tuotteet viedä teiltä käsistä.”

”No, toivotaan, mutta realistina väittäisin, että maanantaina nähdään.”

”Nähdään varmaan joka tapauksessa.”

”Kyllä.”

En kuuntele, mutta kuulen väkisin. Toivon, ettei meikäläisen päältä näy, mitä ajattelen. Vai toivonko?

Sitten keikka on selvä, heitetty ja Teppo katsoo kelloa. Istumme autossa, hytissä ja käynnistän moottorin: ”Missä haluat kahvitella? Ajetaanko takaisin kaupunkiin? Seuraava rasti on Väinön Antiikki.”

”Mulle se on sama.”

Auto on liikkeessä. Tarkkaan taustapeilejä, kun pujottelen pois parkkipaikalta.

Väinön Antiikissa meillä on kesken oleva myymälänsiirtoprojekti. Teppo on tehnyt siitä neljä erillistä siirtokuljetusta tähän mennessä ja yksi ainakin on vielä jäljellä. Olen ollut kerran mukana, silloin palkattomana työharjoittelijana, joten tiedän paikan entuudestaan. Antiikin pitäjä, Väinö ilmeisesti, on suhteellisen nuori, tukeva kaveri, nuori yrittäjä.

Meillä on lavalla verkossa mukana suojapehmusteita ja pahvirulla ja lisäksi Antiikin Väinö on varannut vanhoja mattoja kuljetuksen suojaamiseksi. Mitään särkyviä lasiesineitä ei ole mukana, mutta vanhat arvohuonekalut on pakattava kuitenkin huolellisesti. Ruokatuntiin mennessä kuorma on auton lavalla ja pidämme ruokatauon. Käymme satamatorin kioskilla. Minulla on osin omia eväitä, joten otan luukulta itselleni vain maidon ja kahvin. Teppo syö lihapiirakan nakeilla. Puhumme passeista, sillä olemme lähdössä huomenna aamusta ulkomaille erikoiskeikalle Korkeasaaren eläintarhan laskuun. Teppo on sitä mieltä, että passi kuuluu olla mukana, vaikka menemme vain Liettuaan asti. Ulkomaankeikka joka tapauksessa. Ensimmäinen hänen yrittäjäurallaan.

”Passi on kunnossa?” Teppo kysyy ja varmistaa. Sanoisin, että hän on jännittynyt ja hieman hermostunut.

”Kunnossa on”, vastaan. ”Passi ilman merkintöjä. Tyhjä, puhdas passi.”

Pitääkö näyttää? ajattelen, mutta en kysy sitä.

”Voi, kunpa menisimme Ruotsiin mieluummin.”

Teppo katsoo puhuessaan satamatorin yli kaijalla seisovia vanhoja laivoja, joiden kesäsesonki ravintoloina on ohi tältä kaudelta tai hän katsoo satama-altaan vedenpintaa.

”Meidän on lähdettävä hyvissä ajoin”, hän sanoo. ”Tuletko tallille vai haenko sut? Haenko sut matkalla, samalla, kun ajan tallille?”

”Hae. Sopii.”

”Neljältä? Puoli neljältä?”

”Käy. Kumpi vaan käy.”

”Silloin puoli neljältä. Parempi lähteä ajoissa.”

”Kyllä.”

Eväät on syöty ja kahvit juotu. Astelemme takaisin autolle.

”Ajanko edelleen?” kysyn.

”Minun puolesta.”

Vaihteeksi sompailua kaupunkiliikenteessä. Avaamista odottavan uuden antiikkiliikkeen pihan porttikäytävä on ahdas. Joudun kaartamaan koko kadun leveydeltä, jotta saan kaluston oikenemaan ennen kapeikkoa. Pihalla on kaksi autoa parkissa niin, että joudun ottamaan muutaman kerran edestakaisin lyhyitä nykäyksiä ennen kuin saan taivutettua ja käännettyä auton perän kohdalleen liikkeen takaoven eteen. Teppo on jalkautunut hyvissä ajoin pihalle tekemään käsimerkkejä.

”Täydellistä”, hän kehuu, kun olen sammuttanut moottorin ja laskeudun hytistä.

Tiedän, ajattelen, mutta en sano mitään. Tiedän ja olen havainnut, että Tepolla ei ole samanlaista ajosilmää kuin meikäläisellä. Hän on selvillä siitä ja todennut sen myös itse, tietenkin, mutta en muistuta siitä. Kiskon hanskat käsiin ja alamme purkaa lastia.

Kello on melkein kolme, kun työpäivä on viimein täysi ja peruutan Scanian talliin. Teppo ajaa sen yleensä sisään keula edellä, mutta minä peruutan mieluummin. Kukin makunsa mukaan. Tosin tällä kertaa on tarkoitus varta vasten siivota lava ja ottaa pois kaikki tarpeeton ja ripustaa tallin seinustalle tai rahdata varastoon toistaiseksi.

Teppo on laskenut perälaudan alas ja seisoo lavalla siinä vaiheessa, kun kierrän seinänviertä kuormurin taakse.

”Hei, mikä mattorulla tämä on?”

Yritän nähdä Tepon ohi mitä erikoista siellä on? Onko meiltä jäänyt jotain?

Teppo on kyyryssä lavan etupään kulmassa: ”Tämä on jokin itämainen matto. Eipä ole, vaan turkis. Talja.”

Taljakäärö on hänen käsissään, kun hän kääntyy ja astelee lavaa minuun päin.

”Mistä tämä on pudonnut? Sen täytyy olla Väinön Antiikista. Mitä luulet?”

”En tiedä.”

Teppo aukaisee kääröä ja älähtää: ”Aih! Mikä terävä tämä on? Käpälä, jossa on terävät kynnet.”

Teppo ojentaa taljan minulle.

”Varo niitä kynsiä.”

Hän nuolaisee kämmentään: ”Meni kerrasta nahan läpi.”

”Tuleeko verta?”

”Ei. Tulee. Ei paljon. Mihin se laitetaan? Varaston puolelle.”

”Selvä.”

Vien nuhruisen, pölyttyneen tai siltä vaikuttavan käärön varastoon ja työnnän hyllylle laatikoiden päälle.

”Se on tiikerintalja”, Teppo tulee sanomaan perässä.

Talja on sidottu nahkaremmein, mutta näemme paketin päästä, että talja on mustaa ja keltaista pitkää, karkeaa karvaa.

”On se”, Teppo toteaa. ”Minä laitan viestin Väinölle. Sitä ei kannata palauttaa tässä vaiheessa.”

Teppo vilkaisee kämmentään, jossa on naarmu ja veritäplä.

”Laita laastari”, kehotan. ”Kannattaa varmaan desinfioida se.”

”Ilman muuta. Arvasin, että tässä on kaikkea harmia.”

”Tiikerintalja?” kysyn. Tai tajuan. Tulee mieleen onko tämä pila ja jos on, kenen junailema?

”Sinäkö tämän järjestit?”

Katson Teppoa.

”Minä? En. Minkä?”

”Sattumako?”

”Mikä?”

”Juuri tiikerintalja.”

Meidän ulkomaankeikkamme on nimenomaan tiikerin kuljetus Vilnan Zooparkista Korkeasaareen. Erikoinen ja haastava tehtävä. Tai eihän sitä tiedä, mutta riittävän outo homma kuitenkin.

”Tajusin”, Teppo hymähtää. ”Tiikeri täällä ja toinen siellä.” 

>Länsi>

Pensaikko levittäytyy yhtenäisenä ja tiheänä heidän toisella sivustallaan. Toisella puolella ovat viimeiset rakennukset ennen virtaa ja rannan suojakaistaa, jossa on muutamia vajoja ja hökkeleitä, mutta ei sen arvokkaampia esineitä. Kalastajien verkkoja on ripustettu kuivumaan seinustoille ja kevyiden majojen väliin. Kenttä on autio lukuunottamatta muutamia pölyisiä puita. Plataaneja. Kentucky-Joe ei tiedä, mitä ne ovat, ehkä hikkoreita.

He pysähtyvät tienristeyksessä, josta kapea maantie menee puiden ja pensaston muodostamalle sekamaalle. Kasvillisuusvyöhyke myötäilee rantaa pitkin pohjoiseen ja etelään.

Cal Habbard kääntyilee satulassa ja silmäilee eri suuntiin. Joe huomaa viereisen rakennuksen verannalla tuolilla varjossa istuvan miehen. Varjo on niin syvä, ettei hän näe ensin onko hahmo mies vai nainen? Mies, hän päättelee, kun huomaa tämän viittovan kädellään. Sormi osoittaa pohjoiseen vievää tietä. Siellä on noin mailin päässä vanha vedenottamo, patoallas ja alempana myllylaitos.

Cal huomaa myös miehen ja huutaa tälle: ”Näitkö ne otukset?”

”Jo vain. Molemmat menivät peräkkäin.”

”Tietä myöten?”

Käsi kääntyy osoittamaan rannemmas: ”Tästä puoliväliin rantaan ne hyppäsivät ravin yli pensaikkoon.”

”Tälle puolelle?”

”Niin. Toinen oli haavoittunut. Ammuitteko sitä?”

”Ei.”

Cal Habbard kääntyy katsomaan sheriffiä: ”Sano sinä mitä tehdään? Vaikka ne ovat minun tiikereitäni tai eiväthän ne enää ole.”

”Kyllä niistä tuli nyt viimeistään Cal Habbardin tiikerit.”

Sheriffi katsoo tietä ja sen jälkeen rantaan ja uudestaan tietä, joka peittyy hyvin lehtevien puitten varjoon.

Ainakin siellä olisi varjossa, Joe ajattelee. Hiki on alkanut valua. Ilmassa ei tunnu tuulen henkäystä.

Cal puhuu: ”Jos mä olisin tiikeri ja olisin tuolla tiheikössä, pysyisin siellä. En usko, että ne yrittävät kumpikaan ulos metsästä. Ne karttavat ihmisiä. Väellä on vääriä luuloja villieläimistä. Villit eläimet eivät ole tyhmiä. Ne pyrkivät mahdollisimman kauas ihmisistä.”

Kentucky-Joe ei ole ajatellut asiaa erikoisemmin, mutta hänen on helppo uskoa tämä väite, kun on kyse suurista pedoista. Käärmeet ja rotat ja ylipäänsä pikkujyrsijät ovat oma lukunsa.

”Pitääkö jonkun meistä jäädä tähän vahtiin? Varmistamaan?” 

>>>jatkuu>>>