Kaunis kesäpäivä

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(19)

 >>>jatkuu>>>  




KYMMENESSÄ minuutissa pelastusyksikkö tuli paikalle ja alkoi elvyttää Mariaa.

Onko hän kuollut?” Aldous kysyi.

Ei ole. Onneksi.”

Vastaus oli iloinen huojennus Aldous Tsitsikselle. Häntä ei haitannut, vaikka hoitohenkilökunnan jäsenet silmäsivät toisiaan ilmeellä, jolla viitataan hölmöön maallikkoon: Ihminen hengittää, hei.

Elvyttäjät pyysivät Aldousta siirtymään pois tieltä vaikka olohuoneen puolelle tai keittiöön. Pikku mies meni istumaan ruokapöydän ääreen. Se oli olohuoneen puolella, mutta yhtä lailla keittiötä, koska niiden välistä puuttui väliseinä. Aldous näki eteiseen, makuuhuoneen avoimen oven, mutta ei ulko-ovea.

Mä käyn alhaalla tupakalla”, kiinteistöhuollon mies kävi sanomassa. ”Löysitkö sä sen lompakon?”

Huolissaan muistutti, ettei unohdu.

Ai joo. Täytyy katsoa”, Aldous Tsitsis vastasi.

Hän ei voinut mennä juuri nyt makuuhuoneeseen, joten hän kirjoitti itselleen muistilapun ja laittoi sen eteensä pöydälle: Etsi lompakko.

Sellaisen voi unohtaa muuten.

Poliisipartio tuli sisään kiinteistöhuollon miehen perässä.

Ilta oli viilentynyt ulkona, yö oli käsillä ja Aldous haistoi sen ja tupakan tuoksun, joka tuulahti sisälle miesten mukana.

Maria ei ollut edelleenkään kuka tahansa torvelo ohikulkija. Poliisit tiesivät henkilöhistorian. Heillä oli merkintä naisesta ja osoitteesta.

He olivat uteliaita Aldous Tsitsiksestä ja kyselivät hänestä?

Ystävä”, Aldous vastasi.

Hän otti oman kännykkänsä, soitti hoivakotiin, puhui sinne päin, kertoi tilanteen ja pulman ja ojensi puhelimen poliisille katkaisematta yhteyttä. Poliisi esittäytyi ja puhui vuorostaan, otti itselleen ylös puhelinnumeron, kirjoitti sen lehtiöön, kirjoitti lisäksi muutaman rivin ennen kuin päätti puhelun ja ojensi puhelimen takaisin Aldoukselle.

Vietimme Prinssin syntymäpäiviä”, Aldous vastasi seuraavaan kysymykseen.

Minkä Prinssin?

Aldous selitti. Poliisit vilkaisivat toisiaan.

Ambulanssin henkilökunta vei Mariaa paareille sidottuna ovesta porraskäytävään. Asunnon ovi kuului sulkeutuvan heidän perässään.

Makuuhuoneen yöpöydällä on kirje poliisille”, Aldous Tsitsis tiedotti oma-aloitteisesti.

Oletko koskenut siihen”, poliisi kysyi.

En. Mihinkään.”

Sitten hän lisäsi, että palasi hakemaan lompakkoaan ja sen pitäisi olla täällä.

Mikä lompakko?

Poliisi kirjasi asioita ja tapahtumia ylös ja Aldous selitti. Toinen partion poliiseista kävi makuuhuoneen puolella ja toi lompakon. Aldous tarkisti, että kaikki oli tallella niin kuin pitää, hänen henkilötodistuksensa, pankkikortti, bussikortti, kymmenen ja kahdenkymmenen euron seteli, Marian valokuva.

Minä fanitan Mariaa”, Aldous paljasti taas oma-aloitteisena. Hän näytti kuvaa miehille.

Mikä Maria? Miksi hän kutsui asunnon haltijaa sillä nimellä?

Se oli tavallaan leikki.

Tavallaan? Niin.

Poliisilla oli kysymyksiä. Aldous vastaili ja auttoi heitä parhaansa mukaan.

Voinko mennä katsomaan Mariaa?”

Voit.”

Aldous etsi avaimensa. Se oli sohvapöydällä, odotti siellä mihin Maria oli laittanut sen. Poliisi tarkkaili ja seurasi häntä. Aldous kokeili avainta oveen, varmisti, että se on oikea, asunnon avain ja pyysi luvan pitää sen toistaiseksi.

Kenen avain on?

Marian. Mutta hän antoi sen minulle.”

Aldous Tsitsis kertoi: Alunperin Maria antoi hänelle oman avaimen. Tänään Maria halusi avaimen takaisin ja hän, Aldous pelkäsi silloin, että Maria saattoi yrittää tällaista.

Ei tullut mieleen ottaa yhteyttä virkavaltaan?” poliisi kysyi.

En tiennyt mitä pitäisi tehdä?” Aldous vastasi.

Poliisi halusi kuittauksen avaimesta. Aldous kirjoitti miehen osoittamalle riville lapsen nimikirjoituksensa.

He poistuivat kaikki kolme yhtä matkaa Runeberginkadun asunnosta. Toinen poliiseista kulki Aldous Tsitsiksen edellä kuin oppaana ja toinen tuli viimeisenä ja sammutti valot. Aldous pääsi poliisiauton kyytiin. Poliisiradio rätisi. He ajoivat ensiapuun. He eivät päässeet tapaamaan Mariaa, mutta lääkäri vakuutti, että rouva toipuu hyvää vauhtia ja että huomenna poliisi voi palata asiaan, samoin rouvan ystävät.

Lääkäri ehdotti myös, että koska kyse ei ole enää hengenhädästä, on varmaan parempi ilmoittaa tapahtuneesta lähiomaisille vasta huomenissa. Yötä vasten ei ole hyvä tehdä ketään tarpeettomasti levottomaksi.

Se asia jäi siihen. Poliisit ajoivat piiriin, poliisiasemalle, Aldous Tsitsis edelleen kyydissä. Tapahtuma kirjattiin ylös, Aldouksen tiedot kirjattiin ja matka jatkui hoivakotiin.


Muistan, että Aldous kävi tapaamassa minua seuraavana päivänä sairaalassa. Siitä on vuosi, mutta se ei ole pitkä aika. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Taisin sanoa sen jo aiemmin? Aldous istui tuolilla sairaalasängyn vieressä ja minä makasin pitkänäni. Me pidimme toisiamme kädestä. Olimme molemmat väsyneitä, sekä samasta syystä että hieman eri syistä ja arkailimme puhua mitään.

Minä olin ainakin arka ja uskon, että Aldous Tsitsis tunsi samoin.

Kaikesta ei voi puhua eikä tee mieli puhua. Vuosi vuodelta tuntuu, että niitä asioita ja seikkoja ilmaantuu aina lisää, joista ei halua puhua ja joita ei halua edes muistaa.

Muistin edellisestä illasta paljon, mutta en puhunut siitä. Nielin Aldouksen lähdettyä kymmenittäin unitabletteja, vaikka inhoan pillerien nielemistä. Ne tarttuvat kurkkuun. Se vaihtoehto tuntui kuitenkin helpommalta kuin tehdä itsemurha verisemmin, viiltää itseään tai heittäytyä metrojunan eteen. Pillerien nieleminen kävi sittenkin aika helposti.

Muistan, että tunsin jossain välissä syyllisyydentuntoa siitä, pitäisikö Aldous Tsitsis tätä tekoani vastauksena siihen, kun hän ehdotti, että lopettaisimme vainajanpalvonnan? Tulkitsisiko Aldous niin? Ajattelin tätä teon hetkellä, yössä yksin, kun kulauttelin vesiryyppyjä kuivien tablettien väleihin. Opetin niitä uimaan. Sitten ajatukset sekaantuivat ja menivät mykkyrään. Usvaa oli lattialla. Kummaa kaasua, mutta olin kiitollinen siitä. Joku tuntematon auttoi minua. Tasapainoilin näkemättä jalkojani nilkansyvyisen usvamaton poikki sammuttamaan kattovalon ja palasin mutkitellen takaisin kadulta lankeavassa hämyssä. Kaaduin melkein, istuin sängylle, rojahdin pitkittäin ja jäin siihen. Ikkuna soukeni.

Seuraavaksi heräsin ja olin sairaalassa. Tunnistin paikan. Tuntui oudolta. Luulin tosin hetken olevani taivaassa.

Aldous Tsitsis oli pelastanut minut. Urhoollisuusmitali miehelle. Ymmärsin asian, vaikka en jaksanut pohtia, miksi Aldous oli palannut takaisin Runeberginkadulle? En tiennyt olinko iloinen siitä vai en? Olin häpeissäni Aldouksen takia. Olin aiheuttanut hänelle surua.

Miltä nyt tuntuu?” Aldous kysyi, kun olimme istuneet ensin monta minuuttia hiljaa, käsi kädessä.

En tiedä.”

Vieläkö sä olet onneton?”

Väsynyt.”

Kysyin poliisille osoittamastani kirjeestä. Se muistui mieleen.

Aldous Tsitsis ei tiennyt siitä mitään.

Parempi niin, ajattelin. Testamenttasin siinä runojeni tekijänoikeuspalkkiot ja muut oikeudet Aldoukselle. Ajattelin, että jatkossa pitää tehdä siitä virallinen paperi. Runot eivät saa jäädä heitteille, vaikka kaikki muu joutuisi hukkaan.

Sinä menit jo / ystäväni / menit vaikka et halunnut / silmät kyynelissä / ja minä jäin / yksin / silmät kyyneliä tulvien / sinut sanoitta hyvästelleenä.

Se runo oli myös siinä kirjekuoressa. Se on pyydettävä takaisin viranomaisilta.

Ei käy, ajattelin. Liittyy olennaisesti tapaustutkintaan todistusaineistona.

Tällaisia ajattelin väsyneenä vuosi sitten, käsi Aldous Tsitsiksen turvallisessa, välittävässä kädessä.


Vuoden takaiset asiat nousevat esiin myös nyt, nousevat kuin jonkin mäenharjanteen takaa. Istumme yhä pimeän televisioruudun ääressä. En tahdo verestää muistikuviani, mutta ne eivät häivy pelkällä tahdonponnistuksella.

Haluaisitko katsoa jotain?” Aldous kysyy. ”Televisiosta.”

Hän houkuttelee.

Pudistan päätä. On mahdotonta muistella ja ajatella, jos televisio pauhaa siinä edessä ja ihmiset vääntelevät naamaansa hilpeinä. Mahdotonta, kun toinen viedään jonnekin kuumaan sademetsään tai upotetaan valtameren syvyyksiin korallien keskelle hait kaarrellen verenhimoisina vieressään.

Tiedän, että Aldous jakaa ajatukseni. Me prosessoimme kumpikin mielessämme minun vuoden takaista onnettomuuttani. Se on esillä muistin päällimmäisessä kerroksessa.

Se ei ollut onnettomuus”, Aldous vastaa ikään kuin olisin kysynyt sitä.

Pyysin, että et puhu siitä”, muistutan.

Milloin pyysit?” Aldous kysyy. ”Sä olet vain sen näköinen, että et halua puhua mistään sellaisesta, mutta sä et ole pyytänyt mitään.”

Saivartelija”, syytän.

Aldous Tsitsis on hiljaa.

Nyökkään: ”Pyydän nyt: Älä muistuta mua vääristä asioista.”

Sä ajattelet vääriä asioita.”

Luulet.”

Äänensävyni vaientaa Aldous Tsitsiksen. Osaan ja hallitsen oikean äänilajin. Minulla on halutessani komentajan äänensävy. Kehittyykö sellainen, jos ihminen on tarpeeksi kauan yksin? Onko se luontaisetuna jokaisella sinkulla, joka ei ole juonut päätään tyhjäksi tai vajonnut pohjattomaan itsesääliin?

Hyvä. Me istumme käsikkäin. Meidän hellä hetkemme on takana, ilta kuluu ja päättyy ja kohta Aldouksen pitää lähteä. Viimeinen bussi, herraseni.

Ajattelin jäädä yöksi.”

Se yllätti. Vaikka olin kuvitellut, että mikään ei pystyisi yllättämään minua, näin tapahtui. Meillä on sama kina edessä kuin vuosi takaperin. Toistuuko kaikki samana? Aldous Tsitsiksen sanat kuulostavat kertaukselta.

Mitä sanoit?” kysyn. Olen ärtynyt. Ärryn vastustuksesta.

Jään yöksi”, Aldous vastaa.

Etpähän jää.”

Jään, kun sä olet tuossa mielentilassa.”

Mä en ole missään mielentilassa”, kivahdan. ”Lopeta tuollaiset puheet.”

Äskeinen viinin, nainnin ja suihkun jälkeinen raukeus ja unelias olotila pyyhkäistyy pois kerrasta. Ajatukseni terävöityvät. En halua enkä hyväksy sitä, että Aldous on yötä luonani. Haluan viettää yöni yksin.

Se on ensimmäinen ja vihoviimeinen ajatus.

Et halua”, ajatustenlukijani sanoo ja tietää.

Mistä sinä tiedät minun haluni?” kysyn. Katson Aldous Tsitsiksen vinoa naamaa. Mies hymyilee harvahampaisen hymyään, hymyilee onnellisena kuin olisi voittanut juuri isoimman palkintopokaalin. Vaihtoehtoisesti hän peittelee hymyllään epävarmuuttaan?

Mutta mikä Aldouksen on? Miksi mies on yhä edelleen harmaa naamaltaan. On kuin hän olisi vetänyt naamion päälleen tai savennut kasvonsa.

Oletko sä kunnossa?” kysyn. ”Voitko sä hyvin? Miten sä voit?”

Aldous ei vastaa.

Älä teeskentele. Älä yritä. Sä menet takaisin hoivakotiin”, muutan tyyliä, sanon ja tylytän ja jatkan samaan tahtiin: ”Sun paikkasi on siellä.”

Paikka. Niin kuin koiralle sanotaan”, Aldous naurahtaa kipeästi.

Teeskentelijä”, toistan.

Aldous Tsitsis pudistaa päätään. Hän hymyilee, mutta silmissä elää murhe.

Sua odotetaan hoivassa”, muistutan. Toisinaan käytämme hoivakodista erilaisia lyhenteitä. Hoiva on yksi.

>>>jatkuu>>>


perjantai 30. lokakuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 30.10.2020  




Luumäen Lehdessä oli mukava kolumni, jossa kirjoittaja toi julki huomioitaan tietotekniikasta.

Kirjoituksen innoittamana liitän tähän Terveisiä Taavetista -postaukseen Kaunis kesäpäivä -bloggareiden omia tietotekniikkakokemuksia ja -seikkailuja: Rajoitun tähän vuoteen. Vuoden alussa kirjoitin vielä iPadilla. Minulla on siinä mininäppäimistö. Erään kerran kone ei käynnistynyt. En saanut sitä käynnistymään eikä Helena liioin. Emme osannneet varmaan painaa oikeaa näppäinyhdistelmää? Erikoistilanteita varten pitäisi olla takaraivossa muistissa kikka selviytymiskeinoja, mutta kummasti ne puuttuvat aina.

Hankin uuden, halvan windows -läppärin ja opettelin taas sitä kieltä. Tietokone-elämä jatkui. Eräänä päivänä kokeilin iPadia ja se käynnistyi. Luulen, että siihen oli auttanut se, että akku tyhjeni tyystin ja kaikki sähköiset varaukset raukenivat lopulta kokonaan. Kone heräsi eloon ja elää yhä.

Kesällä Helenalla oli ongelmia kymmenen vuoden ikäisen iMacin kanssa. Kone valitti sitä, että emolevy oli täynnä. Helena siirsi käytännössä kaikki valokuvat ulkoiselle kiintolevylle, mutta kone valitti yhä. Lopulta se ei saanut päivitettyä itseään, kun ei ollut tilaa. Ja eräänä kauniina kesäpäivänä se lopetti yhteistyön, ensin käynnistyminen jäi puolitiehen ja lopulta näyttö oli pimeä ja kuollut.

Mikään ei tietenkään auttanut. Töpseli pois seinästä ja takaisin. Ei eloa. Jätimme koneen odottamaan jotain ihmettä. Välillä Helena kokeili sitä, mutta kone pysyi mykkänä. Hankimme Helenalle windows -läppärin, joka löytyi ilahduttavasti täältä Taavetista. Se oli valmiiksi käyttöönotettu ja siinä oli ohjelma valmiina. Se oli vaivaton.

Kolme päivää sitten Helena sai kutoessaan ajatuksen kokeilla iMaciä. Hän etsi paperisesta ohjekirjasesta tietoa vikatilanteiden varalta ja löysi. Se oli jokin mystinen näppäinyhdistelmä, jossa piti painaa yhtä aikaa kolmea eri näppäintä. Kone totteli. Se oli kuitenkin pyörryksissä eikä tilanne edistynyt, mutta seuraavana päivänä Helena laittoi tyhjän levykkeen levykeasemaan ja sai erinäisten yritysten jälkeen koneen palauttamaan tehdasasetukset. Hieno suoritus. Eli se oli toissapäivänä. Kone heräsi eloon. Kello oli aluksi viassa, aikavyöhyke oli Tyynenmeren, mutta askel kerrallaan ongelmat selvisivät, kone löysi päivitykset, poimi ne nopeasti ja lopputuloksena oli ohjelmallisesti uusi tietokone. Se toimii.


31.10.2020

Lokakuu päättyy lämpimänä. Kävelimme yhdessä harmaan pilvitaivaan alla ihaillen yhä puissa kiinni olevia keltaisia ja punertavia lehtiä. Vallitietä Savitaipaleentien laitaan, kuutostien ali, vasempaan korkeajännitelinjalle, näköalapaikalle harjanteelle, josta näkyy alhaalla olevan suomaaston yli männikköä ja kuusikkoa ja metsänrajan yllä harmaana kaistale kaukametsää.

Eilisessä Terveisiä Taavetista -päiväkirjaotteessa kerroin tietyistä tietoteknisistä sattumuksista, jotka rassasivat mieltä. Kun lopetin tämän mielipidekirjoituksen, aioin siirtää ja kopioida sen toiseen paikkaan, joten maalasin tekstinosan ja otin leikkeen leikepöydälle. Suljin lähtevän tiedoston ja avasin tulevan. Leikepöydän symboli meni harmaaksi. Tai ensin totesin vain, että leikepöytä oli tyhjä. Yritin uudestaan ja yritin kolmannen kerran. Ei toiminut. Suljin ohjelman ja käynnistin sen uudestaan, merkitsin siirrettävän tekstinosan, otin kopion leikepöydälle ja siirryin seuraavaan tiedostoon. Leikepöydän teksti ei tullut mukana. Seuraavana keinona sammutin tietokoneen, odotin hetken, käynnistin, odotin, että kaikki pakolliset, liitännäiset mainokset tulivat ensin esiin, tärkeysjärjestyksessä, pääsin tekstiohjelmaan, menin siihen tiedostoon, jossa Kaunis kesäpäivä -blogin päiväkirjat ovat, merkitsin siirrettävän katkelman, suljin sen tiedoston, avasin seuraavan ja sain siirrettyä viimein leikepöydän sisällön toiseen kohteeseen.

Eli ärtyikö kone, kun kehuin kuinka saimme menetetyiksi luulemamme tietokonehärvelit takaisin päivänvaloon? Huvittava ajatus, mutta tällaista se on usein tietotekniikan parissa.

Toinen asia: Nyt meillä on yllättäen tietokoneita tuplana. Ikään kuin niitä voisi käyttää rinnakkain? Ehkä voi, mutta blogin kirjoittamiseen ja ylipäänsä kirjoittamiseen riittää ja onnistuu yksi väline kerrallaan.

1.11.2020

Terveisiä marraskuu. Tervemenoa lokakuu ja tervetuloa uusi marraskuu. Päivä valkenee. Pilvet ovat vaakanauhoina taivaalla ja niiden välissä aavistus taustan sinitaivasta.

Olen lukenut pieninä katkelmina Luumäen historiaa. Vajaa sata sivua luettuna. Teksti, kertomus, tarina on hyvää. Tulee mieleen dokumentti Greenawaystä, elokuvantekijästä, joka oli ohjelmistossa alkuvuonna. Hän sanoi lukevansa kirjan päivässä. Hän sanoi lukevansa historiakirjoja romaanien sijaan, ei sen takia, että historiakirjat ovat totta, vaan koska ne ovat hauskoja tarinoita, historiankirjoittajien teelmiä.

Mietin miksi en pitänyt historiasta koulussa? Mietin miten olen lukenut niitä kirjoja ja miten opettajat, kanssaoppilaat, ympäristö ovat mollaanneet kaiken hienon historian?

Luumäen historian sivulta 89 saa lukea esimerkiksi käsitteestä talouselämä: ”Talouselämä, aineellisten tarpeiden tyydyttämisen menetelmät...” Virkistävää. Tällainen hieno ja selkeä määritelmä.


2.11.2020

Eilen, sunnuntaina näkyi blogit.fi -postauksissa Nainen ikkunassa -kirjannimi. Vieritin äkkiä ohi. Eikö se kerro kaiken? Olin lukenut aiemmin naiskirjailijoiden teokset, Flynnin Kiltti tyttö ja Hawkinsin Nainen junassa. Sitten tuli tämä A J Finn -pseudonyymin Nainen ikkunassa: Tekijä on mies, kustantaja ja masentunut. Yritin lukea kirjan. Luinkohan kolmasosan. En päässyt irti siitä tunteesta, että luin Nainen junassa -teoksen sisarkirjaa. En vaikuttunut sanataituruudesta. Se ei vienyt minua. Koin sen vain plagiaattina. Se, että kustantaja kehuu kustantajan kirjoittamaa kirjaa, on selviö. Se ei ole ansio.

Luin eilen loppuun kahdeksannen kirjan ääneen tänä vuonna, joka oli samalla 41. kirja tämän vuoden puolella: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Pidin siitä. Loppupuolella tuli liikaa saatesanoja ja -tekstiä, samaan malliin kuin Irvingin Garpin maailmassa ja esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, mutta Bulgakov oli silti ehdottomasti lukemisen arvoinen.  




keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(18)

 >>>jatkuu>>>  




ALDOUS Tsitsis palautti asunnon avaimen Marialle. Siitä tulee vuosi täyteen. Vuosipäivän viettoa.

Aldous teki töitä ennen kuin sai nitkutettua avaimen pois tiukasta avainlenkistä. Hänen kätensä eivät olleet kovin vakaat. Hän oli kömpelömpi kuin tavallisesti. Tosi kömpelö.

Maria näki, että Aldoukselle jäi lenkkiin kaksi avainta. Hän ei kysynyt mitä avaimia ne ovat? Kenties toinen oli omaan pöytälaatikon lukkoon hoivakodissa ja toinen vaikka pukuhuoneen avain. Kahta avainta varten on tarpeen olla avainlenkki.

Oletko varma tästä?” Aldous kysyi vielä. ”Tahdotko varmasti näin? Mä haluaisin pitää sun avaimesi.”

Mitä sä sillä teet? Mä olen kotona, kun sä tulet ja soitat ovikelloa.”

Silti.”

Aldous ojensi avaimen Marialle. Maria hymyili, otti avaimen vastaan ja laski sen sohvapöydälle. Avain kilahti. Se päästi pienen kopsahduksen osuessaan pöydän pintaan. Metalli puuta vasten.

Maria huomasi, että Aldous ei kysy onko hänellä joku toinen? Niinkin voisi ajatella ja kuvitella, mutta Aldous ei kysy. Aldous tietää ainakin jotain hänen ajatuksistaan. Niin on ollut aina. Miksi se siitä muuttuisi?

Milloin me tapaamme seuraavan kerran?” Aldous kysyi.

Kai se riippuu sinusta?” Maria vastasi vältellen.

Voinko tulla milloin vain vai onko minun soitettava ensin?”

Voit tulla milloin haluat”, Maria lupasi.

Soitatko sä mulle?”

Ehkä.”

Maria ei halunnut valehdella. Ehkä oli tarpeeksi.

Hänen oli hankala hallita ajatuksiaan. Se ei johtunut niinkään viinistä, ei silloinkaan eikä pelkästään, ei olennaisesti viinistä, vaan siitä, että Aldous näki hänen lävitseen. Maria ei voinut ajatella mitään salavihkaista, koska Aldous aavistaisi ja tajuaisi sen heti. Siinä suhteessa tämä ystävä ja rakastaja oli hankala. Aldoukselta ei voinut piilotella eikä kätkeä mitään.

Asetelma on sama nyt ja silloin. Samat lähtökohdat. Samoja suunnitelmia, jotka on parempi pitää piilossa.

Vuosi takaperin kello soitti maaliviivan kohdalla viimeiselle kierrokselle. Se oli niin paljon, että Aldous oli vaarassa myöhästyä. Hänen täytyi lähteä heti.

Kello, Maria ajatteli miehelle muistutukseksi, mutta ei sanonut sitä ääneen.

Onko kaikki hyvin?” Aldous Tsitsis tenttasi vielä.

Ei”, Maria vastasi rehellisesti. ”Mutta mä kestän.”

Minkä sä kestät?”

Ovela kysymys. Maria ei vastannut.

Kello, hän ajatteli jälleen, mutta ei sanonut sitä vieläkään ääneen.

Jäänkö mä yöksi sun luokse?” Aldous ehdotti ja kysyi.

Kaino ehdotus, jota Maria ei ollut odottanut kuulevansa eikä ollut ottanut huomioon eikä laskenut mukaan. Se oli ennenkokematonta tai ennenkuulumatonta. Maria ei ollut laskenut kunnolla mitään. Ei ollut suunnitelmia. Ei silloin. Ei suuria eikä pieniä. Ei selkeitä, varmoja suunnitelmia. Koska hän ei voinut ajatella vapaasti mitään, kun Aldous Tsitsis oli läsnä ja lähellä. Hän oli hankalassa raossa tämän miehen kanssa.

Eikö sun pidä palata sovittuun aikaan hoivakotiin?” hän muistutti Aldousta.

Mä voin soittaa ja sanoa, että mun pitää jäädä.”

Älä soita”, Maria kielsi. Hän hymyili pikku miehelle rauhoittavasti. Hän koki sinä hetkenä taas kerran vahvasti, että Aldous Tsitsis oli hänen pikku miehensä. Hänen teki mieli rutistaa Aldous itseään vasten.

Mulla ei ole hätää”, Maria vakuutti.

On”, Aldous sanoi suoraan. Hän ei uskonut Marian sanoja. ”Mä näen.”

Kello”, Maria sanoi viimeisenä keinonaan. Tylysti.

Se on paljon”, Aldous myönsi.

Mene, ettet myöhästy”, Maria käski. ”Ala mennä. Pääset takaisin.”

Pääsenkö?”

Pääset.”

Et usko itsekään?”

Pyh, uskonpa. Miksi en uskoisi? Sata vetoa.”

Aldous ei harrasta vedonlyöntiä.


Tarina jatkuu seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja seuraavina, pitkin vuotta, viikkoja ja kuukausia, koko vuoden. Menneen vuoden mittaan Maria saa kuulla Aldous Tsitsiksen selityksiä, mitä tapahtui sinä seitsemännen kakun ja syntymäpäivän iltayönä ja yöllä. Aldous lappaa sekavaa vyyhteä pätkinä sieltä ja täältä. Se on kuin selvittäisi sotkeutunutta narua tai lankaa.

Koska Aldous Tsitsis kertoi sen ja hänen kertomansa oli enemmän runoilua.

Maria oli ollut liian uninen ja lopulta tiedottomassa tilassa, joten hän ei muistanut itse, mitä tapahtui ja mitä tarkoitti se huolehtiminen, jota riitti sen vuorokaudenvaihteen molemmin puolin. Hän oli mukana ja osallisena, mutta ei tietoisena.

Hävetti jälkeenpäin ja masensi.

Kävi niin, että Aldous Tsitsis myöhästyi viimeisestä bussista. Hän ehti nippa nappa niin lähelle, että näki bussin lähtevän.

Aldous kertoi, että olisi ehtinyt todennäköisesti auton kyytiin, jos olisi venyttänyt askeltaan ja halunnut sitä tosissaan. Hän käveli hitaammin kuin yleensä. Hänessä oli kuin käsijarru päällä. Se esti. Ehtiminen jäi kiinni kolmestakymmenestä tai neljästäkymmenestä metristä.

Sitä paitsi hän ei voinut lähteä muutenkaan, koska hänellä ei ollut lompakkoa taskussa, ei bussikorttia eikä rahaa. Hän teki turhan reissun.

Niinpä hän palasi Runeberginkadulle, palasi verkalleen, hidastellen ja epäröiden. Laahustaen mennen tullen. Hän ei tiennyt eikä saanut päätettyä, mitä sanoisi Marialle selitykseksi: Lompakko on täällä varmaan, koska se ei ole taskussa.

Hän oli ollut tottelematon tieten ja se oli sellaista, johon pikku mies ei ollut tottunut. Siitä tuli paha olo. Hän oli saanut luvan palata norkoilemaan vasta seuraavana päivänä. Osin Aldous Tsitsis ei tiennyt, mitä Maria aikoisi tehdä, mutta hän pelkäsi, että se ei ollut mikään hyvä asia. Hän pelkäsi tulevansa paikalle liian myöhään. Hän oli ristikkäisten paineitten alaisena.

Maria halusi saada hänet hetkeksi pois silmistään. Se oli selvää. Näin Aldous uskoi. Oliko siinä kaikki? Maria tahtoi olla yksin ja Aldous Tsitsis tunsi, että hän ei kunnioittanut nyt tätä tahtoa.

Aikaa kului ennen kuin hän oli viimein takaisin Runeberginkadulla, tutun kerrostalon alaovella. Hän soitti Marian ovisummeria. Ei vastausta. Hän soitti toisen kerran.

Maria oli ollut kylpynutussa sillä hetkellä, kun Aldous Tsitsis lähti hänen luotaan, mutta Maria on voinut pukeutua sen jälkeen ja lähteä. Mutta minne?

Aldous soitti ovisummeria muutaman kerran, siirtyi seuraavaksi kadun toiselle puolelle ja josta hän näki, että Marian makuuhuoneen ikkunassa oli himmeä valonkajo. Mitä sitten? Hän otti kännykkänsä esiin ja soitti Marialle. Numeroon ei saada juuri nyt yhteyttä. Aldous kokeili uudestaan: Ei yhteyttä.

Hän käveli takaisin alaovelle. Ovilasin kulmasta, siihen liimatusta tarrasta hän sai poimittua kiinteistöhuoltofirman yhteystiedot, nimiä ja puhelinnumeroita ja isoimpana päivystysnumeron. Aldous Tsitsis valitsi neuvokkaana sen. Hän soitti, pääsi läpi ja kertoi vastaajalle pelkäävänsä, että hänen ystävänsä, tätinsä on saanut kohtauksen, koska tämä ei vastaa puhelimeen. Hän odottaa talon ulko-ovella. Parhaillaan. Hänellä ei ole avainta tädin asuntoon. Hän lähti tunti takaperin tämän luota, huomasi matkalla unohtaneensa lompakkonsa ja palasi hakemaan sitä. Nyt alaoven summeriin ei vastata eikä puhelimeen.

Aldous odotti seuraavan, hermoja koettelevan puolituntisen, ennen kuin kiinteistöfirman auto pysähtyi jalkakäytävälle hänen viereensä. Huoltomies, jolla oli asianmukaisesti firman logolla varustetut haalarit päällä, nousi autosta, katsoi murjottavana Aldousta, mutta avasi alaoven ja ojensi sen jälkeen kätensä kämmenpuoli ylöspäin. Mies odotti maksua. Oven avaaminen on hinnoiteltu erikseen. Siinä on erilliset taksat päiväajalle, pienemmät ja kiireelliset ja yöaikaan tapahtuvat erikseen, kalliimmat.

Mun lompakko on ylhäällä”, Aldous Tsitsis sanoi.

Selvä”, päivystäjä vastasi. Hän nojasi selkänsä vasten avoimen ulko-oven lasia sen näköisenä, että aikoi jäädä siihen odottamaan siksi aikaa, kun Aldous hakisi lompsan.

Aldous vaihtoi jalkaa, katsoi rappukäytävään, katsoi huoltomiestä ja takelteli, että hän ei pääse sisälle asuntoon, koska häneltä puuttuu avain.

Soita ovikelloa.”

Tämä henkilö ei pääse avaamaan”, Aldous vastasi kärsivällisenä.

Hänellä oli kiire sisimmässään. Polttava kiire ja hätä tempoili hänessä. Maria piti häntä maailman rauhallisimpana ja huolettomimpana tyyppinä, mutta juuri nyt se oli kevyttä pintaa. Hän oli hätääntynyt. Vain vaivoin hän hillitsi itsensä ja käyttäytyi siinä määrin normaalisti, niin normaalisti, että kiinteistöhuollon kaveri ei saanut väärää käsitystä eikä vetänyt vääriä johtopäätöksiä.

Vaivoin, viivytellen, yhä tyytymättömänä ja epäilevänä huoltomies kopeloi avaimenperän käteensä ja klikkasi auton lukituksen päälle. He menivät peräkkäin yhdessä hissiin.

He soittivat ovikelloa. Sillä ei ollut vaikutusta. He soittivat toisen kerran, äänekkäästi ja kun se ei auttanut, kun mitään ei alkanut kuulua, kiinteistöhuollon mies etsi oikean avaimen isosta avainnipusta, joka oli kuin vanginvartijalla vyössä roikkumassa ja he menivät sisään. Aldous soitti hädissään siinä ohessa ovikelloa vielä viisi tai kuusi ylimääräistä kertaa.

Sisällä asunnossa oli vastassa hämy. Aldous Tsitsis sytytti valon eteiseen. Hän käveli makuuhuoneen ovelle ja sytytti kattovalon myös sinne. Maria makasi sängyssä, peitteen päällä. Nukkui yhä, vaikka valo oli päällä ja he kolistelivat siinä. Hän oli tajuton. Yöpöydällä oli kannu, vesilasi ja kolme purkillista joitain tabletteja. Tyhjiä purkkeja. Kaksi niistä näytti olevan tyhjiä. Kannua vasten oli nojallaan kirje: Poliisille, luki siinä, ei muuta. Kirja sen vieressä. Runokokoelma: Runoja rakkaudesta, kansipaperissa kaislanröyhy. Tuttu kirja Aldoukselle.

Kiinteistöhuollon mies tuli Aldouksen perässä makuuhuoneeseen. Hänellä oli perustiedot ja -taidot ensiapukursseilta ja hän kokeili Marian kaulaa, sykettä, otti kiinni naisen ranteesta, tunnusteli sitä ja piti viimein kättä naisen sieraimien ja raollaan olevan suun edessä.

Älä koske mihinkään”, mies neuvoi ja Aldous nyökkäsi.

Puhuessaan kaveri räpläsi työkännykän esiin vyöstä ja soitti.

>>>jatkuu>>>




maanantai 26. lokakuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 26.10.2020  




Lupasin kertoa Kaunis kesäpäivä -blogissa miten kokeilu ja yritykseni kirjoittaa Enkeleitä -näytelmä edistyy. Enkeleitä on teksti, jota tein vuodenvaihteessa, yhden kirjoituskerran tekele. Kaksi viikkoa sitten, tiistaina, sain väläyksen, että yritänpä kääntää ja muokata sen näytelmäksi tai käytän Enkeleitä -proosafiktiota näytelmän pohjana, teemana, perusideana. Se oli ensimmäinen askel. Tiistai, kolmastoista päivä oli siis tämä väläys, rajapyykki. Keskiviikkona, toisena työpäivänä kirjoitin seitsemän sivua repliikkejä, torstaina, kolmantena työpäivänä repliikkejä oli kymmenen sivua. Perjantaina, neljäntenä työpäivänä otin takapakkia. Enkeleitä koossa kuusi sivua ja minkälaista tekstiä, replikointia? En osaa arvioida. Lauantaina oli viides kirjoituspäivä ja Enkeleitä koossa viisi sivua. Laskeva tulos, kirjanpito. Sunnuntaina, kuudentena kirjoituspäivänä Enkeleitä oli kymmenen sivua repliikkejä, maanantaina, viikko sitten, seitsemäntenä kirjoituspäivänä kolmetoista ja seuraavana päivänä, tiistaina, kahdeksantena kirjoituspäivänä yhdeksän. Yhdeksäntenä kirjoituspäivänä, viime keskiviikkona Enkeleitä -replikointia oli kasassa neljätoista sivua. Päivä eteenpäin, torstaina, kymmenentenä kirjoituspäivänä Enkeleitä oli repliikkeinä viisitoista sivua ja perjantaina yhdentenätoista kirjoituspäivänä seitsemäntoista. Toissapäivänä, lauantaina, joka oli kahdestoista päivä, jona ahersin Enkeleitä -näytelmän parissa, sivuja oli kertynyt kaksikymmentä ja eilen kolmantenatoista kirjoituspäivänä kaksikymmentäkuusi.

Eilen sain mielestäni ensimmäisen näytöksen valmiiksi ja aloitin toista. Kirjoitin eilen aamupäivällä. Iltapäivällä luin kokeeksi läpi ensimmäisen näytöksen. Hyväksyin sen, mutta totesin, että pitää viilata lisää repliikkejä.

Tänään, kun tulee kaksi viikkoa täyteen Enkeleitä -näytelmän siivellä tai siivillä, heräsin aamuyöllä unennäköön näytelmästä. Sen juoni, tarina meni toisin kuin olin kaavaillut tähän mennessä. En kirjannut uusia tuulia ylös. Aamun ensimmäiset kaksi tuntia ovat sujuneet perinteisesti: Helena lähti sauvakävelemään. Sää on lämmin ja kostea. Minä jäin kotiin ja aukaisin Enkeleitä -näytelmän tiedoston, totesin mihin olin jäänyt, lisäsin muutaman repliikin, talletin tekemäni ja siirryin näytelmän alkuun. Ehdin lukea ja käydä läpi kymmenen sivua ennen kuin Helena palasi lenkiltä. Keskeytin näytelmänteon ja vaihdoin tähän Terveisiä Taavetista -postaukseen. Enkeleitä pääsee vuoroon taas blogin jälkeen, yhdeksään mennessä olen käynyt toivoakseni läpi ensimmäisen kohtauksen ja pureudun toiseen. En tiedä moninäytöksinen tämä näytelmä tulee olemaan? Onko siinä kolme vai useampia näytöksiä? En tiedä sääntöjä, mutta pelaan toistaiseksi omillani.

27.10.2020

Sumua, usvaa, tihkua, tuulta. Syksy on syvimmillään. Taivas on tasaisen harmaa. Lokakuu käy kohti loppuaan.

Luin eilen loppuun John Irvingin kirjan Garpin maailma. Se oli neljäskymmenes lukemani kirja tänä vuonna. Pidin kirjasta. Aihe oli hyvä. Joku muu lukija löytää Garpin maailmasta varmaan jonkin toisen aiheen, mutta minulle se oli ennen kaikkea kirja kirjoittamisesta, kirjailijasta ja mielikuvituksesta.

Aloitin ja aloitimme eilen illalla myös seuraavan ääneenlukukirjan. Valitsin ja ehdotin, että lukisimme Mihail Bulgakovin kirjan Saatana saapuu Moskovaan. Helena halusi kuulla sen, joten vietimme kaksituntisen istuen rinnakkain kahdenistuttavalla sohvalla, Helena kutoen peittoa ja minä luin. Olimme Moskovassa, olimme toisessa ajassa, Pontius Pilatuksen matkassa tuomitsemassa Jeesusta ja takaisin Moskovaan, jossa yksi henkilö kuoli jäädessään tapaturmaisesti raitiovaunun alle ja toinen vietiin sidottuna hullujenhuoneelle. Olen lukenut tämän kirjan kerran aiemmin. Muistaakseni en pitänyt siitä silloin varauksettomasti, mutta halusin nähdä miten on nyt? Ensimmäiset sata sivua kelpasivat.


28.10.2020

Tänään on kuudestoista päivä, jona kirjoitan Enkeleitä -näytelmää. Eilen kirjasin päivän päätteeksi sivumääräksi kolmekymmentä. Se on sellainen hatusta vedetty luku, sillä repliikkejä oli eilen, kun suljin tiedoston neljäkymmentä ja risat. Tänään aamusella olen työstänyt yhtä kohtaa, sekalaista sellaista ja tekstiä on jotain neljäkymmentäviisi sivua kaikkiaan, mutta osa siitä on tuomittu poistettavaksi.

Eilen sain näytelmän kokonaismuotoa mieleeni. Se alkuperäinen idea, joka on vuodenvaihteesta ja esiintyy proosakertomuksena, on siirtynyt vain osin näytelmään ja vain osa henkilöistä on pysynyt ja pitänyt pintansa. Melkein voi sanoa, että tarina meni uusiksi, mutta se syntyi uudestaan. Nyt minulla on päässäni hahmo ja etenen se mielessäni.

Tänään siis tein jo parin sivun korjausliikkeen tekstin jälkipuoliskoon. Sen jälkeen siirryin ensimmäiselle sivulle, laitoin uuden, ensimmäisen repliikin ja ehdin käydä tekstiä lukien, korjaten ja muokaten viisi sivua, kun Helena laittoi Me puhallamme kynttilöitä(18) -postauksen Kaunis kesäpäivä -blogiin ja osallistuin korjaamalla fontin oikeaksi. Kello on kahdeksan minuuttia yli kahdeksan, kaksi tuntia on takana näytelmää, joten päätin siirtyä hetkeksi Terveisiä Taavetista -postauksen päivitykseen.

Eilen luin ääneen noin kolme tuntia Saatanaa Moskovassa. Lisäksi otin itselleni uuden lukukirjan. Se on odottanut klaffipiirongin päällä alkukesästä alkaen: Luumäen historia. Juuri se rapakivikantinen teos vajaan kolmenkymmenen vuoden takaa. Luin esihistorian riimukirjoituksineen tai -piirroksineen.


29.10.2020

Luumäen historian kirjoittajat ovat Kalevi Kumpulainen ja Timo Miettinen. Eilen luin jälleen muutaman sivun tätä kirjaa. Siinä mainittiin yhtenä, että nimi Luumäki saattaa pohjautua luumäkeen, joka voisi olla vanha kalmisto ja ehkä nykyinen kirkkomäki? Ehkä kirkko on haluttu alun perin sinne sivuun Salpausselästä, koska tai jos sinne on haudattu vanhastaan esi-isien luita? Anekdoottina oli mainittu toisessa kohtaa tekstiä, että Luumäki on kova paikka, koska siellä on mäet luuta, järvet kiveä ja lahdet sarvea.

Aamullisen sateen lakattua kävelimme kauppareissun yhteydessä Taavetin asemalle. Helena otti kuvia matkalla. Minä tein koukkauksen Antikvariaatti Punapartaan. Etsin jotain, mitä en tiennyt, mikä se voisi olla ja löysin.




              



lauantai 24. lokakuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(17)

 >>>jatkuu>>>  




SINÄ seitsemäntenä vuonna Prinssin syntymän jälkeen Maria leipoi taas kerran kakun itse. Se tapahtui vuosi sitten.

Hän kysyi silloin, oliko Aldous Tsitsiksellä erityisiä toiveita?

Ei pidä kysyä, jos ei halua kuulla vastauksia.

Marian rakastajalla oli. Kyllä oli, kiitos vain.

Aldous Tsitsiksen ehdotus oli kuitenkin Mariasta outo ja epämieluinen, toteuttamiskelvoton: ”Toivon, että lopettaisimme tämän vainajanpalvonnan tähän kertaan.”

Se oli Marialle järkytys.

En tarkoittanut sitä”, hän vastasi kylmästi.

Tiedän, että et tarkoittanut”, Aldous myönsi.

Aldous muistutti kuitenkin, että Maria oli puhunut siitä itse.

Mistä? Milloin?”

Muistan, että olin vihainen runoilijarakkaalleni, -rakastajalleni tämän sanoista, ehdotuksesta, mutta samalla hämmästyin, että oli tämä sentään eri rohkea. Aldous Tsitsis asetti meidän ystävyytemme ja sydänystävyytemme vaakalaudalle,

Kerro miten me siinä tapauksessa viettäisimme jatkossa sitä päivää?” Maria kysyi epäillen.

Miten muuten voi viettää toisen syntymäpäivää kuin olemalla hengessä mukana synttärisankarin juhlapäivässä?

Mutta Prinssi on kuollut”, Aldous yritti.

Maria antoi hänelle anteeksi, mutta anteeksi vain, hänelle Prinssi ei ollut kuollut. Kuolematon ei voi kuolla.

Voi voi”, Aldous sanoi tahattomasti.

Maria kysyi pilkkasiko mies häntä, hänen vakaumustaan?

En”, Aldous kiisti. ”Pyydän anteeksi. Se ei ollut tarkoitus.”

Se tapahtui vuosi sitten. Aldous Tsitsis sai olla luvan kanssa poissa hoivakodista, kunhan väki tiesi missä hän on. Aldous oli luottovanki, jonka Maria oli kaapannut luokseen.

Tavallinen arkipäivä. Marian oli helppo järjestää yksityisyrittäjänä päivän vapaata. Hän oli vapaa muutenkin, koska hänellä ei ollut parhaillaan kesken mitään projektia.

Tämä päivä on pyhä”, hän sanoi Aldoukselle ja mies myötäili.

Maria muisteli myös silloin, muisteli enemmän kuin oli hyväksi. Kuin viimeistä päivää tai kertaa. Hänellä oli tarve päästä puhumaan kaikesta. Kaikki oli tärkeää, tärkeää muistaa.

Vilkaisen Aldousta. Vuosi sitten ja tänään? Mietin onko niissä samoja piirteitä? On varmaan. Onko runovieraani tehnyt tämän saman havainnon?

Viime vuonna Aldous Tsitsis oli kuuntelemassa Mariaa, ainoa paikalla ollut. Hän oli säikähtäneen näköinen ja Maria kysyi mikä miehellä oli? Ei mikään. Ei riitä ei mikään.

Ahtaalle ajettuna Aldous vastasi, että hänellä on maaninen olo.

Mistä se tulee? Mariasta.

Niinkö?” Maria kysyi. Hän jäi miettimään ymmärsikö oikein?

Kuka on maaninen?” hän kysyi.

Sinä”, Aldous vastasi.

Vai niin.”

Ja Aldous: ”Sä suutuit?”

Niin suutuin. Aiheesta. Älä ala nimitellä mua.”

Maria näki silloin, että Aldous Tsitsiksen oli paha olla. Miestä ahdisti. Aldousta ahdistaa aina, jos tilanne on ikävä. Hän menee sekaisin eikä osaa sanoa oikeita sanoja, ei löydä niitä. Hän taantuu.

Joten Maria hyväili Aldousta. Hieroi. Mies palautui vähitellen entiselleen. Hän suli. Jähmeys hävisi.

Hyvä”, Maria sanoi. ”Näin on hyvä.”

Onko?” Aldous Tsitsis kysyi.

Maria kävi vessassa ja nouti sen jälkeen miehen mukaansa.

Haluatko?” Maria kysyi.

Hän katsoi miestä veikeästi.

Haluan”, Aldous vastasi. Hän nousi. Maria piti häntä kädestä ja saattoi miehen kaikkein pyhimpäänsä. Aldous sai riisua hänet ja hän riisui tämän. Maria oli aktiivinen. Maria ei vastustellut eikä estellyt. Hän oli joka solullaan hetkessä mukana. Osan aikaa Maria piti silmiään kiinni, mutta yhtä usein hän katsoi Aldousta, imi tätä silmillään.

Ei valittamista siitä kerrasta.

Jälkeenpäin, jo heti seuraavana päivänä sairaalassa, jonne Maria oli otettu sisään yön myöhäisenä hetkenä, Aldous Tsitsis tunnusti, että oli huiputtanut Mariaa. Pikku mies oli piilottanut tahallaan lompakkonsa sängyn alle, kun Maria oli käymässä kylppärissä. Teko painoi Aldouksen mieltä.

Viisas, Maria ajatteli tuolloin. Lasten tekoseksi aika saavutus.

Teit sen minun takiani”, Maria ymmärsi. Hän ei moittinut Aldousta. Mitä se olisi auttanut ja hyödyttänyt?

Mä en tee sitä koskaan enää”, Aldous lupasi. ”En sellaista.”

Älä vanno”, Maria varoitti. Hän painoi sormensa Aldous Tsitsiksen muhkeita huulia vasten vaientaakseen miehen.

Älä vanno koskaan.”

Ei sitten.”


Vuosi sitten Maria ja Aldous Tsitsis rakastelivat ja tulivat sen jälkeen istumaan rinnatusten olohuoneen sohvalle. Samoin kuin nyt. Asiat toistuvat. Väliasema, josta matka jatkuu. Sama juoni kehkeytyy. Aldous Tsitsis on pukeutunut myös tänään farkkuihin ja t-paitaan, koska hän on lähdössä kotiin, hoivakotiin, niin kuin on tapana ja määrä. Hänellä on edessä sama kävelymatka, reitti, teko ja rasti kuin oli myös vuosi sitten. Minä olen kylpyviitassa. En ole lähdössä saattamaan vierastani pysäkille, en ole nyt enkä ollut silloin.

Hyvä. Sun ei pidä väsyttää itseäsi”, Aldous huolehtii.

Nyt asiaa ajatellen se silloinen tuntuu tapahtuneen vasta eilen. Vuosi meni vauhdilla. Hujauksessa.

Vuosi sitten meidän piti pitää silmällä viimeistä bussia, jolla Aldous oli menossa hoivakotiin. Me tiesimme molemmat kokemuksesta milloin on aika aloittaa jäähyväiset ja hyvästely. Luontevaa. Mikään ei eronnut tavanomaisesta. Paitsi että pyysin Aldousta jättämään avaimensa minulle.

Mitä?” Aldous kysyi. Hänellä oli kuuloharha.

Anna avaimesi”, Maria toisti. ”Minun asuntoni avain.”

Aldouksella oli ollut se aina, monta vuotta putkeen. Yleensä kun hän tulee Marian luo, hän pääsee avaimella alaovesta sisään porraskäytävään, ajaa hissillä ylös Marian kerrokseen, soittaa ovikelloa, merkkisoitto ja työntää sen perään avaimen lukkoon ja tulee sisälle.

Hei, kulta, Aldous täällä.”

Samat sanat ja sävelet.

Aldous kulkee Marian luona ja luokse kuin tulisi kotiinsa. Hän on siellä kotonaan, sillä erotuksella, että Maria ei halua virallistaa heidän suhdettaan eikä halua, että Aldous muuttaisi pysyvästi hänen luokseen.

Tämä järjestely on hyvä”, Maria väittää. Toistuvasti. Hän on päättäväinen sanoessaan sen ja tämän päättäväisyyden edessä Aldous Tsitsis voi vain taipua ja hyväksyä säännöt. Ne on saneltu. Niissä ei ole ehtoja.

Vuosi sitten Maria pyysi Aldousta jättämään avaimensa.

Miksi?” Aldous kysyi. Hän vapisee ikään kuin häntä palelisi. Vapina alkaa sillä hetkellä.

Siksi”, Maria hymähti. ”Koska mä haluan niin.”

Tahdotko sä erota?” Aldous kysyi.

Ei voi erota, jos ei ole liitetty yhteen.”

Eroammeko me nyt?” Aldous muutti kysymystään.

Miten voisin erota sinusta?” Maria vastasi.

Eikö tämä tarkoita sitä?” Aldous penäsi edelleen.

Maria huokaisi: ”Sinä kyselet paljon kaikenlaista.”

Kyselen. Mä pelkään mitä sä ajattelet?”

Maria katsoi ystäväänsä silmiin. Hän hymyili katsoessaan.

Mitä minä sinun mielestäsi ajattelen?” hän kysyi.

Aldous Tsitsis kohautti olkiaan: ”En tiedä.”

Siinä näit. Etpäs tiennyt.”

Ikään kuin hän olisi voittaja ja Aldous hävinnyt, vaikka he eivät olleet kilpailleet millään lailla.

Mä pelkään mitä sä saat päähäsi?” Aldous jatkoi huolissaan.

Älä pelkää. En mä saa mitään päähäni.”

Koska se kaikki on ollut aina sinun mielessäsi”, Aldous lausui murheellisena.

Niinpä kai”, Maria vastasi kevyemmin.

>>>jatkuu>>>




torstai 22. lokakuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 22.10.2020  



Lämmin etelävirtaus vallitsee. Talon mittari näyttää viittä astetta. Katulamppujen valoissa näkyy sateen viiruja ja asvaltti kiiltää märkänä.

Olemme lukeneet Goethen Tarua ja totta -kirjaa viisisataa sivua ja sata jäljellä. Siitä saa sieltä täältä viitteitä aikakaudesta, vaikka henkilögalleria on maan ylhäisiä ja heidän piiri- ja pukuleikkejään. Liikkuminen tapahtuu hevosella ratsastaen, vaunukyydissä, veneillä ja pursilla vesiteitä pitkin ja kävellen. Kynttilät valaisevat. Goethe hankkii luistimet. Kuva on kuin Brueghelia. Goethen rakas sisko löytää aviomiehen veljensä seurapiiristä ja veli on mustasukkainen. Goethe on isänmaallinen ja uskoo kai, että saksalaisissa ruhtinashoveissa elämä ja edistys on korkeatasoista, mutta hänelle ei tule varmaan edes mieleen, että älykäs pikkusisko olisi voinut opiskella myös. Goethen ajatukset askartelevat jumaluusasioissa ja hupaisissa piloissa, kirjallisissa kalikkasäkeissä, joilla seura huvittelee ja pilkkaa sen ansaitsevia. Mietin oliko Englannissa jo Goethen aikakaudella naisia, jotka pääsivät julkisuuteen ja opiskelemaan, pääsivät holhoojan suostumuksella tai miehen nimellä, mutta pääsivät kuitenkin? Jos oli, Saksassa ei sentään.


23.10.2020

Sataa reippaasti. Mainiot syyssateet ovat tulleet. Olemme etuoikeutettuja näillä pohjoisilla leveysasteilla, koska saamme nauttia suuresta vuodenaikojen vaihtelusta. Kesällä maa viheriöi ja vedet ovat sulia, talvella on lunta ja järvet jäässä. Ainakin tähän asti on ollut näin. Syksy on hienoa aikaa, kun ruska värjää puut ja kuura härmistää maan. Kevät on upeaa aikaa, kun auringonvalo lisääntyy, pälvet kasvavat, purot virtaavat ja ensimmäiset kukat, leskenlehdet nousevat maasta. Kaikki vuodenajat ovat upeita, luonnon vaihtelu hienoa. Olemme onnen henkilöitä. Juuri nyt nautimme syksystä. Nautimme pimeästä ja kirkkaiden öiden tähtitaivaasta.

Main -joki jäätyi ja Goethe luisteli muiden hupakoiden kanssa koko päivän. Milloin Main on jäätynyt viimeksi? Juutalaiskadulla syttyi tulipalo ja Goethe riensi sinne suoraa päätä silkkisukkineen ja solkikenkineen. Hän järjesti kaksi ketjua niin, että vesiämpärit kulkivat kädestä käteen. Hänen hienostoystävistään osa liittyi ketjuun ja osa naureskeli. Hyvä pila. Tarmo Manni näytteli vastaavaa osaa Hilman päivät -elokuvassa.  



 24.10.2020

Goethen Tarua ja totta oli järjestyksessä 39. kirja, jonka luin tänä vuonna ja seitsemäs ääneen kuluvaa vuotta. Eilen perjantaina, illalla, luin siitä viimeiset sivut, sopivasti ennen kuin maksulliset kanavat toteuttivat mainosiskunsa ja avasivat kanavansa viikonlopuksi kaikelle kansalle. Eli tänään juutumme jalkapallokulttuuriin kahden tunnin päästä ja sen jälkeen on tänään täysi tuijotuspäivä. Onko se hyväksi? Onko se järkevää? Televisio-oikeudet, televisiokatsojien tarjoama tuotto täytyy olla suuri, sillä useimmat pelit pelataan tyhjille katsomoille. Jalkapallosarjat ja kaikki urheilusarjat ovat käynnissä, ammattiurheilijat tienaavat leipäänsä, sirkushuvit ovat täydessä käynnissä, vaikka Rooma on luhistumassa. Historia ja illuusio jäävät jäljelle.

Samoin kuin nämä urheilusarjat käyvät normaaliin tapaan tai virtuaalikatsomoille, Helsingin kirjamessut -tapahtuma luo illuusiota oikeista messuista netissä. En osallistu. En ole haalinut ilmaisia lippuja. En ole kiinnostunut niin paljon. Minusta siinä puuttuu juju. Tulen toimeen ilman, vaikka Helsingin kirjamessut on ollut monina syksyinä se vuoden tapahtuma, joka on saanut meidät liikkeelle, matkustamaan Helsinkiin, yöpymään hotellissa ja vierailemaan messuilla yleensä kahtena tai kolmena valikoituna päivänä tai jopa kaikkina.

Entä yleisarvosana Goethen kirjasta Tarua ja totta? Helena koki tämän kuuntelukirjan oikein hyvänä sikäli, että kirjailija kirjoitti niin tunnelmallisesti ja elävästi. Minä totesin, että teksti ei ollut niin vanhahtavaa ja romanttisväritteistä kuin epäilin. Goethe kirjoittaa hyvin, mutta koukeroisesti tai diplomaattisesti eikä hänen lauseistaan löydy ilman ponnisteluja varsinaista asiaa, sanomaa eikä siitä saa välttämättä tarkkaa selkoa muutenkaan, mutta sellainen vihjailu oli kai sitä aikaa niissä piireissä. Yleisarvosana kirjasta oli silti hyvä ja koen, että se kannatti lukea.  



25.10.2020

Kellonkääntäjäiset tulivat kuin nurkan takaa. Sen siitä saa, kun ei seuraa aikaa. Viisi kelloa piti kääntää oikeaan aikaan ja hammaskeijun ja mikron ajannäyttö.

Helena luki kännystään, että tämä viikko on televisioviikko. Lähetys on vapaa. Saamme nauttia vapaasti ylivoimaisen upeasta tv-tarjonnasta. Kiitos.

John Irvingin Garpin maailma on siinä pisteessä, että kuvitteellisen päähenkilön kolmas, kuvitteellinen romaani on ilmestymässä ja Garp lähetetään perheineen toiselle mantereelle, sillä herra kustantaja epäilee, että kirjan julkaisua seuraa myrsky ja hän haluaa säästää kirjailijaansa, sijoitustaan hankaluuksilta, harmeilta ja pahimmalta, että luova produkti menettäisi kykynsä luoda ja suoltaa uutta tai uutta muistuttavaa markkinatuotetta. Mielenkiinto tekstissä säilyy. Mitä vielä? mietin. Mitä seuraavaksi?




tiistai 20. lokakuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(16)

 >>>jatkuu>>>  




VUOSI vuodelta vuodet muuttuvat. Ajattelen vuoden takaista Prinssin seitsemättä syntymäpäivää. Se on erityinen ja merkityksellinen vuosiluku. Seitsemän on maaginen luku. Kolmonen samoin, ykkönen. Kaikki luvut. Ne ovat omiaan.

En tiedä mikä minun tuli, mutta minulle eivät riittäneet enää kynttilät. Aloin puhua kakuista, niin kuin niistä ei olisi puhuttu tarpeeksi.

On kahdenlaisia syntymäpäiväkakkuja”, sanon Aldous Tsitsikselle.

Aloin eritellä niitä silloin vuosi sitten. Hullutus alkoi silloin. Tai jatkui: ”On oikeita kakkuja ja jälkeenjääviä, joissa on muistojen maku. Muistokakkuja. Niillä on nimi.”

Kakkuja on kermaisia ja suklaisia, banaanitäytteellä ja hillolla, päällä marjoja, usein mansikoita, kokonaisina, halottuina, kuvioina ja ilman. Suklaarouhetta tai suklaanappeja kermavaahdossa. Nonparelleja.

Ostokakkuja, itse tehtyjä.

Prinssin yksivuotiskakku oli kermakakku.

Se oli paras”, väitän. Olen varma asiasta, koska se kakku oli ensimmäinen. Ei tullut eikä tule toista sen veroista.

Katson lumoutuneena television mustaa pintaa. Siitä löytää, kun katsoo tarkkaan, meidän kahden juuri ja juuri erottuvat ääriviivaiset tai ääriviivattomat heijastukset, hahmot istumassa rinnatusten, minä seuralaistani pitempänä. Meissä molemmissa on koukkuja ja patteja, minulla rinnat, jotka ovat nyt luonnolliset, laskeutuvat luonnollisina, koska liivit eivät kurista niitä – näkyy huonosti kuvassa – olkapäät harittamassa luisina, samoin eteen työntyvät polvenmuhkurat ja Aldous Tsitsis omine patteineen ja paiseineen.

Anteeksi, Aldouksella ei ole paiseita.

Prinssi leikkasi toisena syntymäpäivänään itse ensimmäisen palan juhlakakustaan. Tietenkin hän teki sen. Hän oli kahden. Se oli hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän osoitti välittömästi omaavansa isänsä luonteen.

Heppu istui paikalla pyörätuolissaan. Halusin uskoa, että hän oli ylpeä pojastaan. Sukulaiset pitivät omaa ääntään, Hepun hoitaja oli asiallinen oma itsensä ja Aldous Tsitsis seisoi siellä mukana suu lerpallaan, alaleuka venyneenä. Siitä tulee kuusi vuotta.

Minulta kysyttiin, aika moni kysyi ohimennen, kuka on tuo vammainen? Sopivissa hetkissä uteliaimmat ovat aina keksineet sen.

Ai, tarkoitat Aldous Tsitsis? Runoilija. Ennen aikaan oli hovirunoilijoita.”

Näin, että vastaukseni ei tyydyttänyt uteliaisuutta, mutta en selittänyt enempää.

Kolmannella kerralla kolmevuotiaan kakun aloitus sujui päivänsankarilta tottuneesti. Oli hän silloin kipeä tai ei? Jälkeenjäävien surua ei ollut vielä. Myöhemmin jälkeenjäävien osaksi jäi surra silmät päästään.

Muistatko, kun Prinssi täytti kolme?” kysyn.

Muistan”, Aldous Tsitsis vastaa. Ei niin innoissaan eikä ilahtuneena.

Tunnen, että pääni on raskas viinistä ja muistoista. Tein sen kakun itse. Ei olisi pitänyt. Jospa Prinssi kuoli sen takia? Kuka muka on nyt looginen ja järkevä?

Sä leivoit kakun itse”, Aldous Tsitsis toteaa.

Aivan.”

Hän muistaa myös.

Prinssi auttoi laittamaan suklaanappeja. Kolmosesta tuli iso ja epäsäännöllinen. Suklaanappeja riitti kiertämään kakun reunaa vain puoleen väliin. Prinssi pisti suuhunsa loput.

Käydäänkö me nyt kakut läpi?” Aldous kysyy. Hän vaikuttaa hieman hermostuneelta. Levottomalta. Aiheesta. Vuosi sitten kummittelee taustalla. Jos ei muuten, niin takaraivossa. Vuosi sitten oli vuosi sitten.

Jos sua pelottaa, ei ole pakko.”

Aldous vetkuttaa ennen kuin vastaa: ”En pelkää.”

Joka toinen vuosi tein ja olen leiponut kakun itse. Ensimmäisen kerran, kun Prinssi täytti kolme ja siitä alkaen kahden vuoden välein. Parittomat kakut.

Kun Prinssin syntymästä tuli viisi vuotta täyteen”, sanon ääneen.

Aldous Tsitsis nyökkää. Hän odottaa minun jatkavan, odottaa mitä sieltä tulee? Nojaan hänen kylkeensä ja vaikenen hetkeksi. Nieleskelen. Aldous silittää käsivarttani.

Minun lemmikkini, ajattelen.

Ohitan vuosia. Hyppään suoraan eteenpäin. Sekoilen. Huomaan sen. En välitä olla niin säntillinen. En ole välittänyt koskaan. En tiedä kummassa vuodessa olen parhaillaan, tässä vai edellisessä? Ne ovat muuten samat, identtiset päivät, vain vuosinumeron viimeinen numero on eri.

Viime vuonna, vuosi sitten tein kakun jälleen itse. Valmistin myös kakkupohjan itse. Muistot vievät sinne ja tuovat takaisin. Muistot ajelehtivat.

Siihen aikaan, kun oli vielä oikeita synttäreitä, niillä oli paljon väkeä, mutta näihin rääppiäisiin olemme jääneet vain me kaksi, kahden.

Älä ajattele näin surullisia”, Aldous sanoo. Hän vaistoaa tunnetilani.

Prinssi kuoli ensin ja Heppu ennen Prinssin neljättä syntymäpäivää. Poika edellä ja isä perässä. Prinssi ja Heppu kuolivat saman vuoden aikana, mutta eri kalenterivuotena. Vajaa vuosi Prinssin kuoleman jälkeen Heppu päästi irti.

Kahdet peräkkäiset hautajaiset. Niin paljon murhetta.

Me laitoimme yhden keltaisen kynttilän Hepun muistoksi”, sanon ja muistelen. Ajelehdin muistojen rannattomalla merellä. ”Silloin tuli neljä vuotta Prinssin syntymästä.”

Aldous Tsitsis ei vastaa.

Banaanikakku riitti, olisi riittänyt kaksi leivosta, mutta meillä oli kakku. Ei muuta. Jäljellejäänyt.

Neljän kynttilän asettelu otti aikaa. Mietin sitä asettelua kuin jotain tärkeää tehtävää. Sommittelin niistä viimein salmiakin mallisen kuvion. Yhdellä kyljellä oli isä keltainen ja muut kolme olivat vihreitä vauvoja. Tai versoja. Keltainen kasvoi kakusta.

Halusin päättää nämä muistotilaisuudet silloin. Muistatko? Sinä hetkenä tuntui siltä”, kerron ja kertaan. Tiedän, että runoilijarakkaani, runoilijarakastajani ymmärtää kyllä.

Vuodessa mielipiteeni muuttui. Prinssin neljävuotiskakku ei jäänyt sittenkään viimeiseksi. Ehei, sen jälkeen me kaksi olemme viettäneet toiset neljät kakkuvalvojaiset lisää. Viimeiset ovat parhaillaan menossa ja päättymässä. Vähin erin kohti iltaa ja pimeää. Muistotilaisuus, ei juhla.

Kynttilöitä ja kakkuja, mutta ei enää numeroita kakkujen päällä.

Salmiakin jälkeen tuli viidenteen kakkuun kolme vihreää kynttilää, yksi keltainen ja yksi punainen”, totean. Tuijotan eteeni. Olo on synkkä ja alavireinen. Ei mahda mitään. Ja samalla juuri oikea.

Aldous Tsitsis odottaa vaiteliaana vieressä.

Se oli viides”, lisään. ”Käsittelimme viidennen muistotilaisuuden.”

Kuulin”, Aldous vastaa.

Omatekemä täytekakku”, jatkan. ”Kuudes oli vuoron mukaan ostokakku. Muistatko?”

Muistan.”

Siihen tuli kolme vihreää, yksi keltainen ja kaksi punaista kynttilää.”

Pysyn mukana”, Aldous Tsitsis sanoo.

Minua melkein naurattaa. Tämä on hysteriaa, totean. Naurunaiheita on nolla ja minua nykii sisältä niin, että repeän kohta.

Kun Prinssin syntymästä tuli täyteen seitsemän vuotta, viime vuonna, tein jälleen kakun itse. Omatoimi-ihminen”.

Kerron sen, samoin kuin kaiken, ikään kuin tämä asia ja nämä asiat olisivat uusia ja ennen kuulemattomia Aldoukselle. ”Tein myös kakkupohjan.”

Muistan.”

Se oli vuosi sitten, ajattelen. Ja sitten tapahtui se, mikä ei onnistunut.

Alan itkeä. Noin vain ponnistelematta. Kyynelhanat avautuvat.

Meidän ei tarvitse jatkaa tätä”, Aldous sanoo. ”Sun ei tarvitse kiusata itseäsi.”

Tarvitsee, totean ja intän mielessäni.

Pyyhin enimmät kyyneleet pois ja katson miestä vierelläni. Katson, koska Aldous Tsitsis on minusta kamalan laikullinen kasvoiltaan. Kumman laikullinen. En muista nähneeni häntä ennen tämän näköisenä. Miesparka. Hän oli sellainen jo tullessaan. Ikään kuin Aldous olisi itkenyt? Oliko se mahdollista? Tapahtuiko sitä koskaan? Oliko Aldous itkenyt koskaan nähteni? Oliko minun pikkumieheni kyvytön sellaiseen? Siihen ja vain siihen. Ei kyvytön siihen.

Hitto.

Suru tulee pois itkemällä”, selitän.

En usko”, Aldous vastaa. ”Ei näytä siltä.”

Älä puhu”, kiellän, sillä pelkään, että Aldous jatkaa alkuun päästyään enkä halua kuulla häneltä enkä keneltäkään muultakaan mitään väärää tai vastahankaista. En tällä hetkellä, tänään. En halua, että minua muistutetaan asioista, vaikka muistelen itse. Ihminen saa muistella omia juttujaan, omaa tahtiaan, mutta ihminen ei halua välttämättä eikä tarvitse muistutusta mistään.

Runo iskee. Se nousee sisältä kuin kupla: Runoilijan televisio on musta / sen valhe ja petos jäävät pimentoon / kun sille ei anna virtaa / ei tilaa eikä aikaa.

Ei mitään, ajattelen. Mikään ei ole mitään.

Kirjoita se mulle”, Aldous pyytää.

Pudistan päätä.

Sanele”, Aldous pyytää.

Sanelen. Kuulakärkikynä rapisee paperilla. Tai paperi. Kun kynän ääni vaikenee, jatkan eteenpäin, lausun säkeen kerrallaan ja kun kynän ääni vaikenee jälleen, sanelen seuraavan ja taas seuraavan ja jatkan samaan tahtiin, kunnes runo on valmis ja ikuistettu.

Kiitos”, Aldous Tsitsis kiittää.

Kiitos itsellesi.”

Niin kauas me runoilemme tiemme ja siihen asti on hyvä.

>>>jatkuu>>>