Tiikerintalja(34)

      >>>jatkuu>>>  

Puoli tuntia myöhemmin umpilava on takaisin rungolla ja tarvittavat puheet pidetty. Tepon Kuljetus Ky saa kehut ja Soile lupaa, että Korkeasaari pitää hänen firmansa nimen listalla. Seison siinä kolmen porukassa mukana ja kuuntelen. 

”Vastaavia kuljetustarpeita ei tule välttämättä vähään aikaan”, Soile muistuttaa, mutta kuulemma koskaan ei tiedä etukäteen. 

”Ei niin”, Teppo myöntää. 

Joudun pitämään naamani kurissa, että en ala virnuilla.

”Kiitos tästä kerrasta”, Soile sanoo. ”Sulla on mun kortti?”

”On”, Teppo vastaa. ”Hienoa, että suoriuduimme tyydyttävästi.”

”Kiitettävästi”, Soile korottaa.

”Joka tapauksessa tiikeri tuli perille. Meillä oli hyvä eläintenhoitaja mukana.”

”Kyllä”, Soile on samaa mieltä. ”Marina on pätevä.”

”Pätevä”, Teppo nyökkii ja hymistelee.

Sitten Soile ottaa esiin sen, että hän, Teppo oli ilmeisesti välillä huonokuntoinen?

”Joo. Söin varmaan jotain sopimatonta.”

”Sitä tapahtuu.”

”Niin. Valitettevasti.”

”Onneksi se meni kuulemma ohi.”

”Aivan. Onneksi.”

”Hyvää päivänjatkoa. Lähden kiirehtimään Korkeasaareen päin.”

”Oli ilo olla tekemisissä”, Teppo lipaisee ja saa Soilelta leveän hymyn. Soile on sen näköinen, että sanoo vielä jotain, mutta pudistaa sitten vain päätä ja kävelee Mazdalle. Hän istuu autoon, vetää turvavyön editseen, käynnistää, ajaa vauhdikkaasti taaksepäin ja nostaa meille kättä. Sen oloisena ja tietäen mainiosti, että me tapitamme häntä, niin kuin teemme.

”Kärsiikö nyt mennä lounaalle?” kysyn.

”Kärsii. Ilman muuta. Menemmekö paikalliseen?”

”Vaikka”, vastaan.

Nousemme Scanian hyttiin ja siirrän sen pitkän huoltorakennuksen toiseen päähän ja jätän väliaikaiseen parkkiin pihan vapaalle laidalle.

”Joo, jätä tähän”, Teppo sanoo ja hyppää alas.

Nousemme rakennuksen toiseen kerrokseen VR:n henkilöstöravintolaan. Tuttu naisihminen seisoo kassalla.

”Pojat tuli takaisin”, hän sanoo tervehdykseksi.

”Kävimme Liettuassa ja tulimme takaisin”, Teppo rehvastelee.

”Ette sen kauempana.”

Kevyttä jutustelua.

”Lihamureketta ja muussia”, löydän heti mieleisen lounasvaihtoehdon. ”Maitoa ruokajuomaksi.”

”Minä otan samanlaisen annoksen”, Teppo tilaa.

Kun olemme pöydässä syömässä, Teppo muistuttaa minua verokirjasta: ”Pääset verotettavien kirjoille.”

”Tiedän”, vastaan. Tiedän saavani tienata tiettyyn summaan asti verottomana, mutta en mainitse sitä. Se näkyy verokortin selvityksestä.

Teppo on aterioinut vasta puolet annoksestaan, kun minä lopetan.

”Olisi pitänyt ottaa lastenannos”, hän sanoo, katsoo ruuantähteitä ja laskee haarukan ja veitsen lautasen reunalle. ”Miten olisi maito.”

”Pääset pitkällesi autossa, jos tarvii”, esitän.

”Hienoa. Jaksatko sä ajaa?”

”Jos on pakko.”

”Ihan totta. Selviätkö tallille asti?”

”Pitää kokeilla.” 

>Länsi>

Larry näkee pajalle kävellessään oudon miehen suomalaisen pihalla. Tai ehkä tämä on pelkkä poikanen? Sitä ei erota tuntemattomasta näin kaukaa. Hän ei ymmärrä, mitä nuorukainen tekee ja puuhailee? Välillä tämä näkyy kaivon takaa, kumartuu näkymättömiin ja kohottautuu taas seisoalleen.

Taisteleeko nuori mies kojootin kanssa vai nostaako hän vettä kaivosta hevoselleen? Molemmat oletukset ovat mahdollisia. Hevosta ei näy kuitenkaan.

Ennen kuin huomaakaan Larry on lähtenyt astelemaan pajan päädyn ohi suomalaisen hylätylle tontille. Paikka on autio, on ollut sitä täydet kaksi vuotta. Vaikka maaperä ja marunatiheiköt ovat samat muuttumattomat, itse asuinrakennus on joutunut säiden armoille ja eläinsuoja on luhistunut toisesta päästä ja kinostunut hiekkaan.

Siitä on kauan, kun hän käveli viimeksi tämän välin. Kentucky-Joe. Suomalaisen nimi ei ole häipynyt sentään hänen mielestään, mutta paikalliset puhuvat nykyisin kaikki suomalaisen autiosta.

Larry huomaa nuoren miehen siirtyneen pois kaivon luota. Mies seisoo niiden kivien luona, jotka Larry siirsi aikoinaan merkitsemään haudan paikkaa. Hauta erottuu muutenkin, pitkulainen vajoama maan pinnassa, syvyydeltään tuuman, vähän yli, mutta vuoden, kahden päästä itse hautakaivantoa ei voisi välttämättä paikallistaa enää.

Nuori, hoikka mies seisoo hartaana haudan äärellä. Hän on ottanut hatun päästä ja selän asennosta päätellen ristinyt kädet.

Ennen kuin pääsee lähemmäs, Larry kuvittelee mielessään, että kun mies kääntyy, hän näkee kasvojen sijasta pelkän pääkallon.

Mutta nyt on kirkas päivä ja Larry ravistaa pois moisen joutavan mietteen. Päivällä haamut ja peikot pysyvät poissa. Päivällä ihmiset voivat liikkua vapaasti.

Hän pysähtyy odottamaan säällisesti muutaman jaardin päähän miehestä. Siitä kohtaa hän näkee nuorukaisen pään yli mäkirinteen entisen vesilaitoksen. Sille on tullut ja jäänyt sellainen nimi, vesilaitos. Rakennus, seinät ovat säilyneet ehjinä ja katto enimmältään, mutta allas, kaivorakennelma vuotaa, on alkanut laskea läpi melkein heti Kentucky-Joen kuoltua ja seinän tyviosa on tummunut kosteudesta. Vesi on kaivanut ojan seinän ali ja lirisee sitä pitkin alas tasangolle, johon on muodostunut pysyvänä pieni luonnonlampi. Larry on nähnyt eläinten käyvän juomassa sieltä aamuvarhaisin tai iltapimeän langetessa.

Suomalainen on rakentanut villieläimille kelpo juomapaikan. Mitä Joe tuumaisi, jos hän tietäisi sen? Ei mitään pahaa, ainakaan. Vaikka Kentucky-Joe oli hiljainen ja vaitelias tyyppi, hän ei ollut millään lailla paha.

”Päivää”, nuorukainen puhuttelee Larryä. ”Tulin katsomaan sedän maita.”

Larry nyökkää: ”Selvä se.”

Hän kieräyttää katseen pitkin tätä autiomaatonttia ja viittaa sitten vieressä olevaan, vaatimattomaan hautamonumenttiin: ”Kasasin kiviä muistoksi.”

”Kentucky-Joe lepää tässä?” nuori mies kysyy. ”Eikö häntä kutsuttu niin?”

”Kyllä. Kentucky-Joe.”

Larry miettii, pitäisikö hänen kertoa miten mies kuoli, mihin, mutta antaa asian olla.

”Löysin tiikerintaljan ja ajattelin ottaa sen mukaan. Toista taljaa ei näkynyt.”

”Tiikerintaljan?” Larry toistaa.

Kaivo on heistä vähän matkaa sivussa ja nyt Larry huomaa, että sen takana on lahon seipään varassa kauhtunut raitatalja. Mies on levittänyt sen siihen tuulettumaan tai mitä lie varten.

”Vai niin”, Larry toteaa.

”Anteeksi?” nuori mies kysyy.

Hän on pannut cowboyhatun takaisin päähän ja katsoo lierin alta varjosta Larryyn.

”Luulen, että minulla on oikeus”, mies jatkaa. ”Olen Joonas Kemppainen, Kentucky-Joen veljenpoika.”

”Niin”, Larry nyökkää. ”En tarkoittanut enkä kiistä sitä. Olin näetkös paikalla, kun eräs intiaaninainen haki täältä molemmat taljat mukaansa. Hän vei ne. Siis kaksi taljaa.”

Larry katsoo epäluuloisena tätä yhtä tiikerintaljaa ja kaipaa jotenkin toista sen kaveriksi. Ehkä tämä on jokin muu tiikerintalja?

”Siiseli”, nuori mies tietää.

”Niin. Huomaan, että tiedät henkilön.”

”Hän sai tartunnan taljoista ja kuoli.”

”Minkä tartunnan?”

Larry katsoo suoraan nuorukaiseen. Pilaileeko tämä hänen kustannuksellaan? Mistä tässä on kysymys?

”Oliko se mies, joka oli Siiselin mukana, sun isäsi?”

Sellainen hämmästyttävä ajatus ja mahdollisuus tulee Larryn mieleen ja hän sanoo sen julki saman tien.

”Ei. Tiedän kenestä puhut tai luulen tietäväni. Kiertuemanageri.”

”Siiseli sanoi kyllä, että tämä oli Joen veli, että hän oli liikkeellä Joen veljen kanssa.”

Nuorukainen kohauttaa olkiaan. Sitten hän hymyilee.

”Jospa se tarkoitti vain, että tämä oli jälleen yksi, samanlainen valkoinen mies?”

Larry ei ymmärrä.

”Intiaanit puhuvat niin, että valkoiset ovat veljiä keskenään.”

”Selkisi”, Larry vastaa.

Hän käsittää lukevansa itsekin samalla lailla intiaanit yhdeksi yhtenäiseksi laumaksi. Hän ei erottele heitä yksilöiksi. Intiaanit ovat veljiä keskenään ja jos näin on, silloin valkoihoiset ovat samalla lailla veljiä keskenään.

”Mitä kaikkea muuta löysit talosta? Niin, kysyinkö mihin Siiseli, Joen intiaanivaimo kuoli?”

Larry huomaa yhtäkkiä, että hänellä on kysymyksiä päässään enemmän kuin ehtii tekemään kerralla ja enemmän kuin toinen saa vastattua.

”Jos vaikka sanot ensin miten Siiseli kohtasi loppunsa?”

”Kertovat, että hän kuoli pian sen jälkeen, kun oli käynyt hautaamassa ensin joelle jääneen miehensä.” 

>>>jatkuu>>>