>>>jatkuu>>>
Sitten Larry keksii paremman ja luontevamman selityksen: Habbard tekee ylimalkaista arviota tästä tiluksesta ja rakennustarpeista, jotka odottavat riuskoja käsipareja ottamaan ne parempaan käyttöön. Larry muistaa myös, että Cal Habbardin tallirenki on ollut mukana tällä työmaalla. Hän on ajanut ja taluttanut muuleja, kun tähän kuivaan ja elottomaan maankamaraan tulivat ensimmäiset ojanviillot.
”Millä sopimuksella sinä olet mukana tässä?” Habbard kysyy. ”Osallisena?”
”En. Päiväpalkalla.”
”Jäikö Kentucky-Joe sinulle velkaa?”
”Kai”, Larry vastaa varoen.
”Varmaan tiedät sen itse?”
”Niin”, Larry myöntää.
”Otatko puuttuvan korvauksen rahana vai esimerkiksi tällaisena puutavarana?”
Larry kääntyy katsomaan Cal Habbardin tavoin hirsi- ja lautatapuleja.
Hän miettii onko Habbard ollut yhteydessä kuolinpesään? Tietenkään se ei olisi ihme, koska Cal Habbard on monessa mukana. Taylor on kuitenkin yhä suurin omistaja kaupungissa ja siksi paikallisesti tärkein henkilö, mutta Habbard alkaa olla lähes yhtä merkittävä.
”Mitä kuolinpesä sanoo?”
Cal Habbard vastaa asian vierestä niin kuin hän tekee usein: ”Kuolinpesälle me emme anna täyttä tunnustusta.”
”Emmekö?” Larry kummastelee.
”Uudismaat ovat vapaat enimmistä sidonnaisuuksista.”
Habbard puhuu, mutta katse kiertää Kentucky-Joen tiluksia. Ehkä hän katsoo ohimennen jopa tuoretta hautakumpua muutaman yardin päässä heistä, mutta enemmän ojia.
”Nuo pitää peittää.”
Ojat, Larry ymmärtää. Hän on samaa mieltä. Hän on jopa samaa mieltä Siiselin kanssa siinä asiassa, että lähdekaivanto pitäisi purkaa ja palauttaa luonnontilaan. Mutta miten se tapahtuisi?
”Teetkö sinä sen vai me?” Cal Habbard kysyy.
”Minkä?”
Habbard nyökkää öiselle preerialle: ”Täyttää ojat tietenkin.”
”Ojat?” Larry toistaa. ”Millä minä ne peitän, kun ei ole juhtaa.”
”Musta saa käydä”, Cal Habbard päättää saman tien. ”Huomenna heti.”
Seuraava asia tulee perään: ”Laitatko sinä ristin, teksteineen?”
Habbard ei jää aloilleen jauhamaan yhteen kohtaan.
”Mitä siinä pitäisi niinko lukea?” Larry kysyy. ”Minä kun en osaa niitä kaikkia kirjaimia.”
Cal Habbard tarkastelee itseään selvästi lyhyempää miestä, miettii jotain ilmeettömien kasvojensa takana ennen kuin nyökkää: ”Niin kai sitten.”
Hän vie kädet lanteilleen ja kohottaa housuja. Ehkä ne tuntuvat oudoilta, kun ase ja asevyö puuttuvat. Larry tajuaa, ettei ole nähnyt Habbardia ennen liikkeellä kaupungin rajojen ulkopuolella ilman asetta.
>Itä>
Emme pääse missään vaiheessa näkemään kunnolla kuljettamaamme Liena-tiikeriä, vaikka en tiedä, onko se edes tarpeen. En jää kaipaamaan asiaa. Huomaan sen sijaan, että Soile tulee jututtamaan Teppoa. He tarinoivat jonkin aikaa ennen kuin Soile kävelee pois pihalta. Teppo kuuluu kolistelevan perälautaa ylös. Katson, kun nainen kävelee rakennuksen kulmalle ja kääntyy näkymättömiin. Teppo kiipeää ohjaamoon.
”Selvän teki”, hän sanoo. ”Saamme lähteä. Löysit näemmä musiikkia.”
”Joo. Mikä on osoite?”
Tepolla on se paperilla ylhäällä.
”Vantaalle. Tikkurilaan. Siellä on jokin halli tai korjaamo.”
Teppo luettelee osoitetiedon ja naputan sen navigaattoriin. Käynnistän moottorin ja kysyn vielä onko kaikki kunnossa takana?
”On. Tällä puheella.”
Jos Teppo ei olisi auton omistaja, itse Tepon Kuljetus Ky, laskeutuisin autosta ja varmistuisin asiasta. Mutta nyt vapautan seisontajarrun, vaihde sisään ja nostan kytkimen.
”Varon riikinkukkoja”, sanon.
”Mitä?”
”Sisäpiirivitsi.”
Sama helpotuksen tunne valtaa mielen, jonka tunsin varhemmin, muutama tunti sitten, kun pääsimme maihin Tallinnan lautalta. Tehtävä on suoritettu.
”Soile ajaa sinne edeltä?” kysyn. ”Vai ajaako hän sinne? Onko hän vielä kuvioissa mukana?”
”On.”
Vilkaisen silmäkulmasta Teppoa. Hänen päänsä on nyökässä, mutta hänellä ei ole mitään käsissään. Hän ei lue eikä katsele mitään.
”Mitä puhuitte?” kysyn.
”En muista. Ei mitään erityistä.”
Kierrämme ravintolarakennuksen. Oikaisen auton. Näen kuorma-auton renkaiden tuoreet ruhjomat nurmikon pientareissa ja seuraan niitä. Selvitämme ahtaimmat välit, jonka jälkeen edessä on loivasti kaartuvaa puistokäytävää, joka on kuorma-auton mentävä, sen levyinen. Oksat raapivat koria. Meri tulee näkyviin, kapea kaistale, joka päättyy sillanrunkoon ja tienpenkereisiin. Autoja ruuhkautuneina sillalle. Teppo on yhä nyökässä. Jos tilanne olisi toinen, mies kunnossa, hän riehaantuisi nyt veistelemään ja kyselemään jotain Marina Guzevasta tai Soilesta, mitä mieltä minä olin heistä, miltä tuntuu sun muuta, mutta Teppo ei ole siinä vireessä.
”Kiitteli”, hän tokaisee.
”Hyvin suoritetusta työstä?”
”Kyllä. Saimme pisteet. Tepon Kuljetus Ky on heidän listoillaan.”
”Edistystä.”
”Niin.”
Mustikkamaan kautta Länsiväylälle. Siltaa merenlahden yli ja alas rantaväylälle. Pian olemme pohjoiseen johtavalla ulosmenotiellä, joka muuttuu moottoritieksi. Tasainen autoletka jatkuu edessäpäin. Mietin, että näkymä on esimakua Amerikan mantereelta tai onhan isoja liikenneväyliä muuallakin.
Saavumme perille annettuun osoitteeseen, autokorjaamon tai yhdistetyn korjaamon ja hallin pihaan. Soilen Mazda toimii maamerkkinä ja hidastan ennakoiden, käännän asvaltoidulle pihamaalle, jarrutan ja pysäytän. Soile näyttää kädellä, minne suuntaan pitää työntää auton keula tai sitten hän viittilöi kohtaa, jonne on tarkoitus pudottaa lava nupin perästä? Jään kuulolle. Moottori hyrisee. Teppo tyrkkää hytin oven auki ja laskeutuu pihalle. Rullaan sivuikkunan alas.
Teppo viittoo minua kurvaamaan keulan rakennuksen suuntaisesti ja lähtee Soilen kanssa kohti rakennuksen sivustaa. Näen siellä kahdet, rinnakkaiset isot ovet. Vapautan Scanian seisontajarrun ja kieputan rattia samalla, kun nostan kytkintä ja ajan eteenpäin niin pitkälle, että runko oikenee kokonaan hallin suuntaiseksi. Pysäytän. Sivupeilistä näen ja seuraan, kun Teppo työntää hallin liukuoven sivuun. Sen jälkeen hän menee Soilen kanssa sisään rakennukseen ja palaa näyttämään, että voin alkaa pakittaa.
Peruutus onnistuu kertaheitolla. Teppo viskelee parrut betonille ja pudotamme lavan niiden varaan. Teppo muistaa jopa poistaa ajoharjoittelulätkän umpilavan takaa, irrottaa sen ja ripustaa hytin taakse.
”Ajamme seuraavaksi Pasilan varikolle”, Soile sanoo. ”Auttaako jompi kumpi teistä mua tämän oven kanssa?”
Teppo sanoo minulle, että voin ottaa nupin ulos ja ajan sen niin pitkälle, että hallin oven saa liu'utettua kiinni. Naputtelen uuden osoitteen navigaattoriin. Teppo kiipeää ohjaamoon ja työnnän vaihteen päälle.
”No?” Teppo kysyy, kun saan kaluston käännettyä pihalta kadulle. Reitti menee nyt toista kautta.
”Mitä?”
”Anna arvosana reissusta?”
”Ihan jees.”
”Oliko jokin paremmin kuin hyvin?”
”En sano.”
”Marina?”
En vastaa. Käännän risteyksestä leveämmälle kokoomakadulle. Jarrutan, koska kadulla on liikennettä ja niillä on etuajo-oikeus. Pääsen liikkeelle, pyöritän ohjauspyörää ja käsittelen vaihteita.
”Luulen, että hän teki vaikutuksen sinuun?” Teppo jatkaa. Onko hän oikeasti piristynyt vai skarppaako mies tarkoituksella? ”Mitä puuhasitte laivalla sillä aikaa, kun minä olin lääkärissä. Jos sopii kysyä.”
”En muista. Kaikenlaista. Ei mitään erikoista. Miten niin?”
”Ei mitään.”
Teppo pitää kieltä poskessa. Sen kuuluisi kai merkitä jotain?
Tepon vitsaillessa näitä, aistin kuin kutsusta Marinan parfyymin tuoksun. Ehkä sitä on jäljellä vielä ripaus hytissä, mutta enemmän luulen, että se on pelkkää mielen tuotetta. Marina jää leijumaan ajatuksiin. Seuraavasta risteyksestä käännös, navigaattori neuvoo. Alitamme jonkin ison tien. Jälkikäteen tajuan, että se on kehä kolmonen. Sen jälkeen olemme moottoriliikennetiellä, yhdellä Helsingin sisääntuloväylistä, muutama kilometri ajoa, baanaa, jonka jälkeen poikkeamme sivuun ja huomaan, että tulemme Pasilaan. Rata näkyy, sen monet raiteet. Kierrämme vielä loputtomiin ennen kuin tulemme varikolle tuovalle pistotielle.
Soile odottaa pitkän hallin pohjoispäässä. Pysäytän Scanian niin, että pääsen peruuttamaan heti meidän lavan eteen, kun saan luvan.
”Jouduitko odottamaan”, kuulen Tepon kysyvän ennen kuin hän sulkee oven.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti