Tiikerintalja(32)

      >>>jatkuu>>>  

Mitä muuta he vievät? Larry miettii mielessään. Hänen tekisi mieli estää tätä tapahtumasta, tällaista ryöstöä, mutta ei tiedä mitä tehdä. 

”Asuiko vainaja tämän naisen kanssa?” pappi kysyy. ”Eivät he olleet ainakaan vihityt.” 

”Ei”, toinen naisista sanoo hiljaa. 

Heillä on intiaanivihkimys, Larry ajattelee, mutta ei sano sitä ääneen. 

Hän ymmärtää, että Siiseli ja partamies ovat lähdössä saman tien, että he ovat tulleet hakemaan vain sen, jolla on heidän mielestään jotain arvoa.

Vaikka on luonteeltaan vetäytyvä ja pysyttelee erossa ihmisistä, asioista ja varsinkin riidoista, Larry saa nyt irti itsestään niin paljon, että astelee kohti vankkureita ja tätä pariskuntaa. Onko mies lapsen isä? Se käy taas Larryn mielessä, kun he kaksi tulevat vastakkain pihalla, partamies menossa hakemaan satulan ja huovan. Heidän katseensa kohtaavat, mutta kumpikaan ei sano mitään.

Siiseli seisoo vankkurien vieressä. Hän katsoo Larrya ja tämä huomaa aiempaa paremmin, että nainen on raskaana.

”Mihin sinä olet muuttanut asumaan?” Larry kysyy.

”Tuonne vaan.”

”Lähdit niin oudosti.”

”Jätin kuolevan miehen.”

”Sairaan”, Larry muistuttaa. Jätit hänet muitten harteille.

Larry haluaa jatkaa ja sanoa vielä Siiselille, että tämä ei ole alkuunkaan mikään kunnon ihminen ja että hän ei toivota tälle ainakaan mitään hyvää jatkoa, mutta yhtäkkiä kaiken sellaisen sanominen tuntuu turhalta.

Niin kuin intiaanit aina, Siiseli katsoo aavistuksen Larryn ohi. Tai hän katsoo sekä miestä edessään, että näkee myös kaiken muun tämän ohessa ja takana. Intiaaneilla on kotkan silmät. He ovat juopuneita, juoppoja kotkia, nykyiset intiaanit, mutta kotkia silti. He tekevät ja suorittavat pieniä, vähäpätöisiä askarruksiaan omilla reservaateillaan, kaikkea pientä, mitätöntä ja pian pois häviävää. Intiaanit eivät rakenna pysyvää varten. He ovat syntyneet ikuisiksi paimentolaisiksi, ovat olleet sitä aina ja tulevat olemaan myös jatkossa.

Larry ei ihmettele asiaa, vaan toteaa sen. Hän ymmärtää niin, että intiaanien maailmassa ei ole tarvetta rakentaa mitään pysyvää uutta, sillä kaikki on jo olemassa valmiina ennestään. Maa, vesi ja ilma ovat olemassa, vuoret, eläimet, kasvit. Intiaanit ovat aitoja luonnonihmisiä, osa luontoa. Heille on vierasta jo se, jos pitää nukkua yötä sisällä. He nukkuvat mieluummin puun alla, taivasalla, jos ei ole lupa rakentaa väliaikaista tiipiitä.

”Tuletko haudalle?” Larry kysyy suoraan.

”En.”

”Tänä iltana?”

Toiseen kysymykseen Siiseli ei enää vastaa. Hän on vastannut jo kerran ja se riittää hänestä. Tämä käsitys henkii naisesta.

”Muutatko tänne takaisin?” Larry kysyy.

Siiseli kääntää katseen häneen: ”Tänne? En. Minulla on muuta tekemistä.”

”Et ajattele Joeta?”

”En enää, koska hän on kuollut.”

Siiseliin ei pääse kiinni. Hän on alaikäinen, samalla henkisellä tasolla kuin alaikäiset lapset, joiden puheet ja teot ovat vähän mitä sattuu. Jos sellainen alaikäinen saa vallan, hän ymmmärtää kyllä käyttää sitä, mutta se on outoa vallankäyttöä. Se ei ole samanlaista kuin aikuisen tekemiset ja asianhoito.

”Viimeinen, mitä Joe sanoi oli Siiseli. Jos haluat kuulla. Hän kutsui sinua.”

”Hän tiesi, että olen tulossa”, Siiseli ymmärtää ja vastaa.

Yksinkertainen selitys.

Tiesi? Larry kysyy ja hämmästyy mielessään. Tuskin.

”Joe lähetti minut pois ja kutsui nyt takaisin.”

Partamies tulee siihen heidän rinnalle kolmanneksi ja viskaa satulan ja huovan vankkureille. Larry vilkaisee pihalla seisovia ja odottavia pappia ja seurakuntasisaria.

Larryn tekee mieli riipaista hattu päästä, paiskata se maahan ja talloa sitä. Häntä haluttaa tehdä jotain yllättävää ja räväkkää. Hän käsittää, että nämä kaksi rosvoa lähtevät tästä aivan kohta ja noin vain vapaasti eikä ole mitään keinoa estää sitä.

”Isäntä on Joen veli”, Siiseli sanoo.

Se selittää kaiken.

”Reino”, partamies esittäytyy.

Häneltä pääsee huvittunut hörähdys, mutta hän tarjoaa reilusti kättään ja Larry tarttuu siihen ja puristaa. Joe ja tämä Reino eivät ole samaa näköä, mutta eivät kaikki veljet ole.

”Rene”, Siiseli selvittää lisää. ”Rene-isäntä ohjaa meidän kiertuetta ja olemme tulossa seuraavaksi näille main. Alamme esiintyä jokivarren laivoilla ja kaupungeissa. Olemme olleet Orleansissa asti.”

Larry miettii mistä esiintymisestä Siiseli puhuu? Hän ei keksi mitään.

”Onko tuo se patoallas?” Siiseli tahtoo tietää seuraavaksi.

Hän viittilöi hiekkarintuuksessa olevaa rakennusta.

”Patoallas”, Larry toistaa. ”Tavallaan.”

”Se pitäisi vuodattaa kuiviin, antaa tyhjentyä. Muut kaivot kuivuvat, jos yksi kasvaa liian isoksi. Sinunkin kaivosi, Larry.”

Siiseli nousee puhuessaan istumaan valmiiksi vankkurien istuinlaudalle. Intiaani on puhunut. Sen jälkeen intiaani poistuu.

Isännöitsijä-Reino ottaa tämän lähtömerkkinä, päästää muulin irti kytkyestä, kääntyy ja vetää eläimen ja perässä kääntyvät rattaat ja niiden taakse sidotun hevosen tielle.

”Näkemiin”, hän sanoo lähtiessään.

Larry katsoo heitä. Muuli pysähtyy, Isännöitsijä kapuaa rattaille, kohottaa kättä, räpsäyttää ohjasperillä muulia lautasille ja eläin alkaa astua horjuvaa käyntiä kaupungin suuntaan.

Minne he ovat menossa? Larry miettii. Sinne mistä tulivatkin. Kiertue? Niinkin sitä voi nimittää.

Hautaus siirtyy iltaan. Papin pyynnöstä Larry tekee arkun. Hämärtää, kun pappi saapuu toistamiseen Kentucky-Joen tilalle. Pihatien kahden puolen lepattavat seurakuntasisarien tuomat tervasoihdut. Haudan molemmin puolin on samoin soihdut. Näkymä saa Larryn ajattelemaan intiaaneja. Nämä ovat enemmän intiaanihautajaiset kuin kristityn valkoisen miehen viimeinen siunaus haudan lepoon. Joltain osin Larry odottaa jopa, että tietä myöten tulisi kaatopaikalta intiaanien oma lähetystö kunnioittamaan veljen poismenoa. Joe oli heille veli liiton kautta ja nyt edesmennyt.

Haudalla ovat kuitenkin lopulta vain pappi, häntä avustavat seurakuntasisaret, Larry, Cal Habbard ja tämän musta tallirenki.

Varsinainen seurue, Larry ajattelee. Siiseli ja Rene olisivat menneet täydestä tässä joukossa.

”Jumala antaa ja Jumala ottaa”, pappi puhuu illankoitteessa virinneeseen tuuleen, joka nostattaa äänekkäästi rapisevia hiekkapyörteitä hirsi- ja lautatapuleita vasten. Sitä ei näe hämyssä, vain kuulee korvin. Rapina säestää papin puhetta. Liekit häilähtelevät läsnäolevan surusaaton jäsenien kasvoilla. Larryn valtaa yhtä aikaa juhlallinen, mutta myös itkettävän surullinen tunnelma. Hän ei voi sanoa menettäneensä ystävän, mutta Kentucky-Joe oli ollut hänelle silti enemmän kuin pelkkä satunnainen naapuri.

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.”

Se kuuluu sentään, kun pappi pudottaa pienellä kihvelillään hiekkaa arkulle. Onttoja tömähdyksiä tuonpuoleisesta, maan uumenista. Larrylle äänet ovat kuin nuijan lyönnit rauhanvartijan toimiston pöytää vasten jossain kaupanvahvistajaisissa. Joe on viimein mennyt. Hän on päässyt haudan lepoon. Jälkeentulevat hoitakoot kaiken, mikä jää hoidettavaksi.

Larry päättää, ettei tule jatkossa enää lähellekään tätä taloa. Paikka jääköön hänen puolestaan autioksi. Hän sulkee silmistään ja tietoisuudestaan tämän asumuksen ja samoin keskeneräisen työmaan. Hän on elänyt ennenkin niin, antanut muiden tehdä ja hoitaa omat asiansa ja sama asiantila jatkukoon vastedes.

Maahanpanijaisissa ei ole mitään tarjoilua. Kun pappi on puhunut, hän antaa luvan täyttää haudan ja Larry ja musta tallirenki tarttuvat lapioihin ja alkavat valutella hiekkaa arkulle, ensin varoen ja arkaillen ja vasta sen jälkeen, kun puinen kansi on peittynyt näkymättömiin, he paiskivat lapiollisia urakkatahtiin.

Pappi kättelee väen, lausuu lisää sopivia, hartaita sanoja ja toivotuksia ja lähtee seurakuntasisarien saattamana kävelemään tielle. Larry, Cal Habbard ja tallirenki jäävät kuulostelemaan pihalle. Larry huomaa, että hiki kiiltää rengin mustilla kasvoilla.

”Kiitos myös teille”, Larry sanoo. Hänestä tuntuu tarpeelliselta sanoa jotain. Hän kokee olevansa kuin jokin suntio tai vastaava kirkonpalvelija, jonka harteilla ovat kaikki käytännön hautajaisjärjestelyt ja jonka pitää katsoa viimeisenä, että kaikki tulee ja jää oikeaan ja lailliseen järjestykseen.

”Muita sukulaisia ei näkynyt?” Cal Habbard kysyy.

”Ei. Ei näkynyt.”

Larry arvaa Habbardin viittaavan kysymyksellään Siiselin ja Isännöitsijän pikaiseen käyntiin aiemmin päivällä.

”Intiaaninainen puhui, että mies hänen mukanaan oli Kentucky-Joen veli?”

Larry olettaa sen olevan kysymys? Hän ei tiedä vastausta, ihmettelee vain ja lähinnä, mistä Cal Habbard on saanut tietonsa?

”En ollut kuullut ennen sellaisesta veljestä”, Habbard jatkaa.

Hän puhuu, mutta katse hakee samalla jotain ympäristöstä. Niin kuin aina. Cal Habbardin katse hakee tunnetusti aina jotain. Hän ei välitä katsoa koskaan kovin pitkään kehenkään keskustelukumppaniinsa, vaan alkaa yleensä melko pian vilkuilla sivuilleen.

Kuin intiaani. Se välähtää Larrylle yhtäkkiä. Siitä seuraa luontevasti toisena ajatuksena onko Cal Habbardin sukupuussa intiaaniverta? Se on mahdollista, mutta Larry pudistaa päätään harhautuneille mietteilleen. Ennen aikaan ei ollut sanottua, vaikka joku turkismetsästäjä tai kullankaivaja tai muu yksinäinen erämaan vaeltaja, valkoinen sellainen, olisi ottanut intiaaninaisen mukaansa lämmittämään vierustaansa. Larry on kuullut sellaisista tapauksista, vaikka ei tiedä niistä sen tarkemmin, mutta ei sentään Cal Habbard. Niin pitkälle hän ei anna harhauttaa itseään. Habbard ei ole kenenkään äpäräpoika. 

>>>jatkuu>>>