Tipit(10)

Näyteteksti 10 - vuodelta 2020, lisätty 6.5.20.

>>>jatkuu>>>

Kuusi: Huominen odottaa syntymää joka hetki

Aamulla he lähtivät pyykille. Se alkoi niin päin, että Isäntä pakkasi likapyykin pahvilaatikosta Huoneen seinustalta, sängyn takaa, vaatekappale kerrallaan mustaan jätesäkkiin, jupisi itsekseen ja pakkasi, otti vessasta pyykkipulverin mukaan, otti koirankakkapussin, repäisi yhden pussin rullasta taskuun, laittoi talutushihnan Corgin kaulaan, varmisti, että Kodin avain oli mukana toisessa taskussa, taskuissa muutenkin kaikki olennainen ja he siirtyivät käytävään, menivät raput alas kellarikäytävälle ja pesuhuoneeseen. Corgi odotti ja seurasi Isännän askarruksia, kun tämä täytti koneen, tyhjensi jätesäkin, varisti sitä ja sai mukaan vielä yhden sukan, jota Corgi haistoi nopeasti ja Isäntä painoi koneen luukun kiinni, käänsi valitsinlevyä, käänsi lisää, painoi käynnistinnappia ja odotti kunnes kone naksahti ja vesihana aukesi ja päästi kumean kohinan.

”Kännykkä jäi”, Isäntä tajusi. Hän jäi miettimään ja harkitsemaan, katsoi ulos korkealla seinällä, katonrajassa olevista, matalista vaakatasoikkunoista hämärää aamua ja nyökkäsi: ”Ei haittaa. Ei todella.”

He menivät ulos suoraan puiston puolelle. Ulkona oli pikkupakkanen. Sen tunsi heti ilmasta ja tunsi anturoiden alla. Corgi-Lukukoira-Nuku kyykkäsi ja laski höyryävät yökuset puskan juureen, nousi ja haistoi mitä muuta? Kaninhaju ja rotan tuntuivat vahvimpina. Orava, se tajusi samassa ja heti, kun se sai siitä vainun, se näki vilahduksen oravasta ja kuuli sen kiipeävän puunrunkoa ylös.

Pesutuvan ja pyykkipulverin, kaiken sen keinotekoisen, synteettisen hajuyhdistelmän jälkeen tuntui hienolta päästä raikkaan luonnon helmaan. He kiersivät kalliolla ja pensaitten välissä, ruohokentällä ja Nuku tunsi paineen voimistuvan hetki hetkeltä. Se loi katseen Isäntään, katsoi kenttää ympärillä, pusikkoa, kiersi ja tallasi kehän puistokäytävän hiekan viereen nurmelle ja kyykistyi puristamaan lortin. Se tunsi miten se puhkaisi vastustuksen, putkahti, puhkaisi tullessaan puhkun käynyttä ilmaa, tuhnu haisi ja lortti jatkui pitkänä ja yhtenäisenä. Nuku tunsi, että nyt se oli maassa kiinni, kakkaran toinen pää lepäsi nurmea vasten ja se heilautti itseään ja kakkara irtosi kokonaan, mutta toinen teki tietään ulos ja Nuku veti itseään takaisin, jännittyi ja toinen pökäle alkoi puristua ulos. Se tuli melkein kokonaan. Nuku luuli, että sitä tulisi lisää, mutta persereikä meni kiinni ja vaikka se odotti, toiminto ei käynnistynyt enää.

Isäntä odotti rauhassa ja kiirehtimättä, kahisteli kakkapussin esiin, suori sitä, poimi tuoreet pökäleet pussiin, käänsi ja sulki pussinsuun ja teki solmun. Sen jälkeen he kulkivat tarkoituksella tolpan päässä olevan tahriintuneenvihreän koirankakkaroskiksen ohi ja Isäntä työnsi pussin sen nieluun. Corgi ei jäänyt siihen haistelemaan, mutta se nuuhki antaumuksella kauempaa roskiksen ympäristöä.

He jättivät päiväretken kokonaan väliin. Isäntä kävi välillä yksinään pesutuvassa. Välillä Isäntä levitti märkää pyykkiä kuivumaan pattereille. Nuku havahtui aina, kun tapahtui, mutta vajosi väliaikoina uneen tai siihen melkein uneen, joka täytti osin sen valveen ajan.

Kerran Isännän kännykkä soi ja Nuku nousi jaloilleen.

”Terve”, Isäntä kuului vastaavan. ”Kyllä. Oikea osoite. En tiedä. Sä kielsit laittamasta asioita vireille. Aivan oikein minun mielestäni. Voit olla täällä yötä, mutta mulla on vain yksi sänky. Ei ole varapatjoja. Osta, jos haluat. Tiedoksi vain, että mulla ei ole sähköä.”

Corgi-Lukukoira-Nuku kuunteli. Isäntä oli hiljaa jonkin aikaa ja tuntui siltä, että puhelu lakkasi, mutta samassa Isäntä puhkesi taas ääneen: ”Ei minkään takia, mutta minä en aio maksaa siitä. En saa korvausta. En tiedä mitä ne rahat on, jotka tulevat sossun kautta. Hengissä vielä. Otin koiran.”

Taas oli pitkään hiljaista ennen kuin Isäntä puhui uudelleen: ”Sijoituskoti koiralle. Niin. Sen aiemmalla omistajalla puhkesi allergioita. Miten niin tyhmä? Myönnän, olen tyhmä ja hullu, mutta näin ovat asiat. Vedä siitä. En muuta. En muuta minnekään. Mitä keskustelemista siinä on?”

Corgi laskeutui pitkäkseen.

”Perunkirjoitus ja hautajaiset. Ymmärrän. Ymmärrän eron, mikä on omalla asunnolla ja vuokra-asunnolla. En voi muuttaa sinne. Ihminen on kuollut siellä. Kärsin. Kärsin ennakkoon ja kärsin milloin vain. Siitä ei tule mitään. En keskustele siitä.”

Corgi oli torkahtamassa, kun Isäntä jatkoi: ”En voi puhua pitempään. Akku loppuu. Se on tässä ainoa ongelma. Niin. Lataan missä milloinkin. Tähän mennessä se on onnistunut.”

Isäntä otti kännykän ja laturin ja vei ne mukanaan rappukäytävään. Mennessään Isäntä jätti Kodin oven auki ja kun Isäntä palasi, hän ei sulkenut ovea, veti sen kiinni, mutta lukonkieli ei loksahtanut ja kun Isäntä irrotti otteensa, ovi narahti ja nitkahti vähän matkaa auki. Sen näköisesti kuin joku olisi tulossa sieltä, mutta joku ei tullut, vaan tilanteen kehitys päättyi siihen.

Corgi otti vahtiasennon. Se kääntyi niin päin, että käytävältä puhaltava, kevyt ilmaviri tuli sen kuonoon. Sen oli hyvä niin.

Isäntä alkoi kokkailla Komerossa. Sen kuuli, ensin poksahduksen ja sihinän, kun kaasu syttyi. Samaan aikaan astiat ja kattilat kolisivat, veitset ja haarukat kilahtelivat, kaikenlaisen toimeliaisuuden äänet kiirivät Eteiseen asti ja Nuku kurotti kuonon kynnykselle asti. Se oli hyvillään siitä, että ovi oli raollaan. Kaasu ei päässyt samalla tavalla Eteiseen asti kuin muulloin. Käytävällä liikkui milloin ketäkin. Valot syttyivät sinne aina silloin tällöin ja sammuivat ajastaan. Vaikka oli päivä, vuodenaika oli pimeä. Joskus valojen syttyessä joku kulki siitä läheltä ohi ja katsoi Nukua kynnyksellä.

Rapun susikoira havahdutti Corgi-Lukukoira-Nukun toden teolla. Se nousi varolta jalkeille. Ensin syttyi rappukäytävän valo, sitten käynnistyi hissi, joka ajoi reittinsä edestakaisin, ensin ylös, pysähtyi, askeleet kuuluivat, hissinovi kävi ja sen jälkeen hissi alkoi laskeutua ja sen lähestyessä alatasannetta Corgi varautui tulevaan, siihen hetkeen, kun hissin ovi aukeaisi. Susikoira ryntäisi varmaan syöksyen ja poukkoillen ulos rapputasanteelle. Sillä oli energiaa riittämiin. Corgi pelkäsi, että susikoira voi olla irti ja saattaisi jopa yrittää tulla heille Kotiin sisälle. Eli susikoira syöksyisi pahimmillaan, ikävimmillään ja harmillisimmillaan ovensuuhun Corgin eteen ja sen tehtävä olisi estää sitä tulemasta sisään ja puolustaa omaa ja Isännän reviiriä. Jos niin kävisi, että se joutuisi tähän ei-toivottuun tilanteeseen, se haukkuisi, se päätti niin, haukkuisi ehdottomasti, vaikka Isäntä sanoisi mitä.

Hissi kolahti alas, ovi aukesi ja susikoiran kynnet rapisivat rapun kiveyksellä. Kodin ovi oli toisin päin raollaan, joten Corgi ei nähnyt suoraan hissin edustalle, mutta se kuvitteli, että susikoira yritti kääntyä ja karata, tulla Kodin ovelle, mutta koiraa taluttamassa oleva teinipoika kuului käskyttävän sitä: ”Älä hypi. Alas. Alas!”

Corgi tiesi, että poika kuului susikoiran perheeseen. Se kuuli ja kuunteli, kun koirankynsien rapina etääntyi, ulko-ovi kävi ja äänet lakkasivat. Se kuunteli yhä, kun valot sammuivat rappukäytävässä. Siinä vaiheessa Isäntä tuli Eteiseen ja käveli suoraan ohi ovelle.

”Mikä siellä meni?” Isäntä kysyi ja työntyi Corgin kuonon ohi rappukäytävään. Valo syttyi taas. Corgi päätteli, että Isäntä meni tarkastamaan oliko kännykkä latautunut? Oliko tilanne hallinnassa vai ei? Isännällä ei ollut kuitenkaan mitään mukana käsissään, kun hän palasi takaisin.

”Sori”, Isäntä sanoi. ”Emme ole lähdössä minnekään. Ei huvita, jos ymmärrät, jos ymmärrät mitään.”

Corgi ei ymmärtänyt. Se oli valmis myöntämään sen.

Se seisoi edelleen vahdissa. Se unelmoi, ajatukset kiertelivät ja kaartelivat ja se unohti aina välillä olevansa vahdissa, mutta ei niin pahoin, että olisi laskeutunut pitkäkseen. Aina kun se oli vajoamassa unohduksen unenomaiseen tilaan, rappukäytävässä tapahtui. Siellä liikkui päiväsaikaan väkeä, vanhempia ja nuorempia ihmisiä, raskaasti liikkuvia paino-ongelmaisia ja puoliksi ilmassa rientäviä keijuja.

Corgi unohti silti tyystin susikoiran ja tajusi sen vasta, kun teinipoika palasi koiran kanssa. Silloin Corgi tajusi ja muisti heti oman virkansa. Se painoi päätä alemmas. Se kävisi susikoiraa koipeen kiinni ja purisi, jos tämä yrittäisi tulla lähelle. Ulko-ovi päästi tyypillisen avautumisäänen, päästi ovenavauksessa kaukaisia kadunääniä ovesta sisälle tulevan porukan mukana ja Corgi haistoi kauas susikoiran hajun, kuuli kynsien raapivan sileää portaikkoa ja kuuli susikoiran uikahtavan.

”Hiljaa”, teinipoika komensi matalasti ja susikoira pysyi säädyllisen hiljaa, hissi piti oman äänensä, tuli alatasanteelle, ovi aukesi, koirankynnet rapisivat taas muutaman askeleen ajan, hissinovi sulkeutui, sen kuuli juuri ja juuri ja sitten hissi oli nousussa ja Corgi astui etutassut kynnykselle, työnsi pään ovenrakoon, käytävän puolelle ja valmistautui kuulemaan teinipojan ja koiran kulun ylempää portaikosta. Jotain ääniä kuului, vahvimpana oven kolahdus, kun se sulkeutui. Sen jälkeen tuli hiljaista. Sen jälkeen valot räpsähtivät pimeäksi ja Nuku katseli pimeään, pimeästä pimeään, Eteisen pimeästä käytävän pimeään, joista ensimmäinen oli syvempi ja varsinainen pimeä.

He tekivät oudon liikkeen ja lähtivät kaupalle ilman lastenvaunuja. Corgi-Lukukoira-Nuku käsitti sen, kun he lähtivät Eteisestä rappukäytävään. Vaunut eivät olleet päässeet koko päivänä ulos eikä ulkoilemaan. Corgi ei tiennyt lastenvaunujen tarpeista, mutta sen kävi silti sääliksi niitä. Se teki niin poikkeuksellisen tempun, että haukahti kerran kiinnittääkseen Isännän huomion.

Se tehosi. Yleensä haukkuminen tehosi aina. Isäntä pysähtyi kesken liikkeen. Hän oli työntämässä ovea kiinni, jätti sen kesken, tunnusteli taskuja, työnsi käden milloin mihinkin taskuun ja katsoi lopulta Corgia.

”Kaikki mukana”, Isäntä vakuutti. ”Me käymme vain kaupassa. Me suremme Äitiä tällä tavalla. Muistatko sä vielä Äidin? Mä luulen, että sä pidit Äidistä, ainakin Äiti piti susta. Sä olit Äidille nätti koira. Nätti koira.”

He lähtivät menemään ilman lastenvaunuja. Talutushihna oli kuitenkin Corgin kaulassa, mutta liikkuminen ovissa, oven avauksissa ja myös muuten, oli erilaista. Jotain puuttui. Oliko se olennaista vai ei?

Corgi haistoi haisteltavat niin kuin aina ja Isäntä odotti eikä hoputtanut, mutta kun lastenvaunut eivät olleet mukana ja suojana, se tunsi puutoksen ja surua siitä. Oli kuin olisi menettänyt kaverinsa. Vaunujen suhteen Corgi olisi voinut puhua parhaasta kaverista. He olivat erottamattomat. Tietenkin olivat erikseen aamu- ja iltakävelyt, jolloin vaunut eivät olleet mukana, mutta ne olivat oma ohjelmanumeronsa. Lastenvaunuja ei otettu joka paikkaan mukaan, mutta aina, kun he tekivät pitempää matkaa, vaunut olivat itseoikeutetusti mukana. Siitä ei edes puhuttu.

Corgi koki tämän puutteen vakavana ja häiritsevänä. Sen teki mieli haukkua. Se tunsi hädän ja huolen sisässään. Se katsoi Isäntää ja odotti tämän tuntevan samoin, mutta Isäntä ei avautunut yhtä helposti. Tosin Isäntä ei puhunut muutenkaan tällä kertaa samalla lailla kuin yleensä, ei kertonut mitään pitkää, loputonta tarinaa astellessaan, vaan Isäntä oli tavallista hiljaisempi.

Ehkä se oli myös sitä suremista.

Tietyllä tapaa Isäntä puhui kyllä niin kuin ennen, mutta hän oli varautuneempi ja laskelmoivampi. Hänellä ei ollut tavanomaiseen tapaa liutaa asioita selvitettävänä koiraystävälleen.

Koiraystävä oli yksi nimitys, jota Isäntä käytti myös ja jonka hän lausui silloin tällöin Corgille: ”Kuulehan koiraystävä, sopiiko, että jäät vahtimaan lastenvaunuja, kun Isäntä käy apteekissa.”

Se oli yksi esimerkki, joka tuli Corgi-Lukukoira-Nukun mieleen. Apteekki oli paikka, jossa he eivät käyneet yleensä, eivät olleet käyneet, mutta sellainen erikoisliike, lähin oli olemassa Pasilassa heidän normaalilla reitillään. Nuku ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, ei ennen kuin muutama päivä sitten, toissapäivänä tai sitä edellisenä tai joskus viime viikolla, kun Isäntä pyysi sitä odottamaan ja vahtimaan lastenvaunuja: ”Koiraystävä, kuulehan, Isäntä poikkeaa apteekissa. Vahdi sen aikaa vaunuja.”

Ilman muuta. Se on selvä. Nämä ajatukset kävivät Corgin mielessä ja kun Isäntä hävisi apteekin ovesta, se katsoi ympärilleen ja hämmästyi, että he olivat tutuilla, omilla kulmilla. Tästä he kulkivat päivittäin mennen tullen. Corgi ymmärsi, että se ei seurannut näemmä aina niin tarkkana kaikkia tapahtumia, vaikka luuli niin. Tai ei tarkkaillut siinä mielessä, että pyrkisi muistamaan asioita ja paikkoja.

On monta tapaa katsoa.

”Muistatko?” oli toinen kysymys, jota Isäntä peräsi Corgilta myös. Sitä tapahtui epäsäännöllisesti silloin tällöin.

”Muistatko tämän paikan?” Isäntä saattoi pysähtyä ja kysyä jossain kadunkulmassa. Toisinaan Nuku muisti ja toisina kertoina ei, mutta se ei osannut sanoa sitä Isännälle. Se törmäsi mahdottomuuteen. Sen olisi pitänyt haukkua, mutta Isäntä ei olisi kuunnellut, vaan olisi käskenyt päinvastoin Nukua olemaan hiljaa. Joten Nuku ei voinut edes yrittää vastata.

Tietenkin kysymys saattoi olla retorinen ja silloin se ei olisi lainkaan kysymys.

Corgi ajatteli, että Emännän ja Tyttöjen luona sen verbaalinen tietämys oli kasvanut huimasti, mutta samaa kasvua ja kehitystä oli tapahtunut myös Isännän luona. Sillä oli ollut onni mukana, kun se oli päässyt sellaisten ihmisten luo ja hoiviin, jotka pyrkivät sekä huolehtimaan että sivistämään sitä.

Kaupalla Isäntä sitoi Corgi-Lukukoira-Nukun talutushihnan kiinni raskaaseen polkupyörätelineeseen.

”Paikka”, Isäntä komensi ja jäi katsomaan ja odotti niin kauan, että Corgi laski takamuksen asvaltille. Maa oli edelleen kylmempi kuin oli ollut viime päivinä. Corgi huomasi vasta, että aurinko paistoi sentään. Se ei paistanut suoraan siihen, missä se istui takapää maassa, istui ja odotti ja vahti, vaikka mitään vahdittavaa ei ollut. Aurinko paistoi kauempana olevan talon seinään, seinän yläosaan ja Corgi mietti oliko paiste ollut olemassa jo silloin, kun he tulivat ulos omasta kerrostalorapusta vai liittyikö tämä pilvisyyden asteeseen?

Ihmisiä kulki sen editse sisälle kauppaan ja toisia tuli ulos. Ulostulevilla oli kaikilla pulleita muovikasseja tai kangaskasseja, joillain myös reppu selässä, mutta kantamusten koko vaihteli. Corgi katsoi ohikulkijoita, katsoi ajorataa kauempana, autoja, joita oli liikkeellä silloin tällöin, katsoi kaupan seinää ja älysi etsivänsä ja kaipaavansa parasta ystäväänsä, vaunuja. Aina ennen siniset, persoonalliset lastenvaunut olivat kulkeneet mukana ja ne olivat olleet siinä vierellä ja lähellä, turvallisina ja isoina. Niihin saattoi laskea. Ne olivat yhtä tukevia kuin kaikki kiinteät rakenteet, sillä erolla, että ne liikkuivat ja kulkivat samalla lailla kuin auto ja ihmiset ja koirat ja kanit, linnut.

Kun Corgi ajatteli lintuja, se katsoi uteliaana taivaalle, mutta lintuja ei ollut lennossa parhaillaan eikä niitä tepastellut maassa. Ei näkynyt puluja eikä varpusia. Se ei pohtinut syytä asiaan eikä jäänyt siihen ajatukseen, vaan käänsi huomion kaupan lasioveen, joka aukesi ja sulkeutui sitä mukaa kuin ihmisiä liikkui edestakaisin, katsoi ja odotti Isäntää. Ovi liikkui, se sulkeutui siinä melkein Corgin edessä ja avautui. Corgi kuuli sen äänen ja jos se katsoi muualle, sen piti kääntää heti huomionsa oveen, kun ovi liikkui suuntaan tai toiseen. Se ei tiennyt pitikö se ovesta vai ei? Se oli kahden vaiheilla. Se tunsi halua haukkua, mutta se ei ollut niin pakottava, että olisi ollut pakko nostaa kuononsa ja antaa ääni.

Isäntä palasi ja Corgi-Lukukoira-Nuku otti sen huojentavana muutoksena. Sillä olisi mennyt muuten hermot.

Emännältä meni tai oli mennä muutaman kerran peräkkäin hermot, mutta Corgi ei tiennyt mistä syystä tai kenen kanssa?

”Nyt menee kyllä hermot näiden tossujen kanssa. Tytöt, heti tänne! Kummat tossut on kummat?”

Kummat tossut on kummat, toistui Corgin mielessä, kun kaupan ovi kävi ja Isäntä tuli siitä muovipussi käsipuolessa ja kyykistyi aukomaan talutushihnan solmuja.

Sitten he olivat taas liikkeellä ja Corgi oli hyvillään. Se tajusi tarvitsevansa liikuntaa. Sen elämä täyttyi liikunnasta ja toisaalta oli paikallaan pysyvä odottaminen, liittyneenä vahtimiseen ja paikan pitämiseen. Paikka tarkoitti aina sitä, että ei saanut lähteä minnekään. Sai liikkua, sai esimerkiksi juoda vettä vesikiposta, venytellä, oikoa koipiaan, mutta siinä se melkein oli. Paikka oli tarkkarajainen, vaikka se liittyi eri paikkoihin. Se oli selkeä juttu ja se ei ollut ollenkaan selkeä.

Paluumatka oli tapahtumaköyhä. Kaksi koiraa tuli vastaan, mutta siinä ei tapahtunut muuta. Huomaamattomat tervehdykset tai lähinnä huomioimiset puolin ja toisin.

Corgi-Lukukoira-Nuku oli malttamaton. Sillä oli kiire päästä takaisin sisälle. Pelko ja hermostus lakkasi vasta, kun Isäntä oli avannut esteinä olevat ovet yksi kerrallaan ja he palasivat Kotiin Eteiseen ja Corgi näki ja haistoi, että lastenvaunut olivat siellä yhä. Se ymmärsi pelänneensä, että vaunut olisivat hävinneet tällä välin. Pelko oli turha ja tarpeeton. Se ymmärsi sen hyvin, mutta vasta näin jälkikäteen, vasta tässä vaiheessa, kun se pääsi varmistumaan asiasta omin aistein.

Ulkolenkki väsytti Corgia poikkeuksellisesti. Sillä oli jano, joka tykytti nielussa, mutta se kesti sen mieluummin kuin meni Komeron kaasunhajuun vesikipolle. Se unohti puoliksi olevansa janoinen tai paremmin sanoen päätti unohtaa sen ja laskeutui ja paneutui pitkäkseen aivan kiinni lastenvaunuihin, jotka helisivät ja natisivat, kun Corgin kylki osui niitä vasten. Se kohotti äkkinäisesti päänsä ja jäi odottamaan ja kuuntelemaan huomauttaisiko Isäntä siitä, mutta tämä pysyi hiljaa, paitsi että Isäntä liikkui Huoneessa, sytytti valon lyhtyyn ja istui sängylle. Nuku katsoi miestä. Isäntä silitti peittoa kädellään tai Nuku luuli ensin niin, mutta Isäntä oikoi hapsuja, veti sen jälkeen käsityökorin sängyn alta ja Nuku antoi pään painua ja sulki silmänsä. Se nielaisi, janotti yhä, mutta sen oli silti hyvä olla siinä, riittävän hyvä eikä se aikonut nousta heti uudestaan. Kaikki mikä oli, voisi odottaa.

Korvat valvoivat kuitenkin. Huoneesta kantautui kahina, saksien ääni, kun ne leikkasivat matonkuteesta pätkiä. Corgi oli nähnyt sen kaiken ennen ja tiesi miltä puuha näytti. Alkuaikoina Isännän luona se oli seurannut Isännän tekemisiä ja askarruksia samalla innolla kuin se oli tottunut seuraamaan ja olemaan mukana ja osallisena Emännän ja Tyttöjen päivittäisissä puuhissa, mutta nykyisin sitä ei kiinnostanut enää yhtä paljon.

Corgi-Lukukoira-Nuku kuuli selvästi sen pienen, rauhallisen, rauhoittavan ja tunnistettavan kahinan, kun Isäntä veti matonkudetta suoraksi ja odotti seuraavaa, terävämpää rapsahdusta, kun sakset leikkasivat kuteen poikki ja metalliset saksenleuat viilasivat ja hioivat toisiaan vasten. Saksien sivalluksen ääntä alkoi odottaa. Ensin se ei tuntunut miltään, mutta pitemmän päälle se tuntui hampaissa ja päänluussa. Corgi ei tiennyt pitikö se siitä tai mitä se piti siitä? Sillä oli ollut samanlaisia tuntemuksia aiemminkin.

Se tiesi, että kun Isäntä sai saksittua mieleisen määrän kuteita nauhoiksi, Isäntä silitti ja oikoi niitä kädellään sängynpeitettä vasten, keräsi ne yhdeksi kimpuksi ja vei mukanaan Komeroon ja otti lyhdyn matkaan. Siellä Isäntä valmisteli nauhat, maalasi niihin symboleita ja jätti ne kuivumaan.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

4.5.2020

Muutama ilta sitten katsoimme Helenan kanssa elokuvan Tanssii susien kanssa. Puhuimme siitä seuraavan päivän aamuna. Meistä molemmista elokuva oli hyvä ja tasapainoinen. Hallittu. Se ei tuntunut liian pitkältä eikä venytetyltä. Hienoa oli myös, että intiaanit puhuivat elokuvassa omaa kieltään. Intiaanit oli esitetty ja tuotu esiin ymmärtävämmin, luonnollisempina ja autenttisempina kuin perinteisesti lännenelokuvissa. Yksinäinen susi oli hieno myös. Yksinäisen miehen suhde hevoseensa ja hevosen suhde mieheen. Ihmisen suhde eläimiin ja luontoon.

Toissailtana katsoimme dokumentin Grateful Dead -yhtyeestä, jossa ohjelmassa oli Bob Weir lähikuvassa. Tämä musiikkimies ja kitaristi ei ollut naureskeleva, piloja laskeskeleva huulenheittäjä, vaan vakava ja totinen persoona. Hiukset ja parta olivat jo harmaantuneet, mutta silmissä oli ajatusta. Filmikoosteista päätellen hän jatkaa musiikin tekoa ja esiintyy yhä.

5.5.2020

Aamulla ennen kuin lähdimme kaupalle Helena katseli googlen säätietoja. Tuulta oli sen mukaan oliko se nyt kahdeksan vai yksitoista yksikköä. Se oli ristiriidassa tai epäsuhdassa sen kanssa mitä olin kertonut olevan ilmatieteenlaitoksen sivuilla, kaksi metriä sekunnissa. Vei puoli minuuttia ennen kuin jähmeä aivokoneisto kääntyi ja muistin jalat. Amerikkalaiset puhuvat jalkoina, ei metreissä.

Tähän liittyy tositarina vuosikymmenien takaa. Moninkertainen seiväshypyn maailmanennätyksen haltija Sergei Bubka ylitti ennätysten tiellään myös kuusi metriä, pyöreän siistin lukeman ja korottaessaan rimaa eri kilpailuissa, säännöstellen sarjatulostamistaan hän ylitti aikanaan myös kunnioitettavan lukeman kuusi yksi nolla. Sattumalta olimme palaamassa joltain reissultamme Helsingistä kotikulmille ja ostin junalukemiseksi ja kotiinviemiseksi englanninkielisen sanomalehden asemahallista. Osui olemaan amerikkalainen journaali. Siinä oli Bubkan kuva. Hän oli tehnyt uuden maailmanennätyksen, hypännyt tasan kaksikymmentä jalkaa. Se oli rajapyykki. Ensimmäinen ihminen ylitti riman kahdenkymmenen jalan korkeudessa. Metrijärjestelmän sentteinä se on 610. Jalka on metreiksi muutettuna 0,305. 30,5 senttimetriä on yksi jalka. Tuuma on jalka jaettuna kahdellatoista eli kaksi ja puoli senttimetriä ja karva päälle.

6.5.2020

Matkustimme bussilla Lappeenrannan Sammonlahdesta Taavettiin katsomaan vuokra-asuntoa. Se oli sopiva meille, joten teimme sopimuksen ensi kuun alusta ja nyt olemme päässeet mukaan muuttosirkukseen muun kulttuuririennon ohessa. Keväällä on aina uusi alku ja uusi alku tietää kevättä.

Tipit(9)

Näyteteksti 9 - vuodelta 2020, lisätty 3.5.20

>>>jatkuu>>>

Viisi: Päivän pituutta ei voi mitata

Uskottumies oli iäkäs eläkeläisnainen. Siis Corgi arvioi ja luuli ensin niin, kun ei ollut tajunnut vielä yhteyttä. Se piti henkilöä eläkeläisenä. Lyhyt, hoikka, hauras, harmaatukkainen nainen tuli ovesta käytävälle. Naisella oli jakkupuku. Siitä Corgi oli kuullut aiemmin maininnan Emännän puheista: ”Se on niitä kaikkitietäviä jakkupukunaisia. Voi olla, en sano, mutta pelkkä ulkonäkö on jotenkin liian ollakseen, viestii kauas, että tässä on pätevä henkilö, viimeisen päälle tiptop ja hallittu, tuoksua myöten.”

Corgi veti vaistomaisesti vainua. Tuoksu ei ollut voimakas. Se oli hyvän ja taivaallisen väliltä, niitä hajuja, joita se haisteli mielellään.

Uskottumiehen katse harhaili käytävässä ja hän huomasi tietenkin myös siniset lastenvaunut ja koiran niiden vieressä. Katse ei jäänyt kuitenkaan vaunuihin, vaan sivuutti ne ja huomioi Nukun.

Corgi-Lukukoira-Nuku vinkaisi. Se oli vikissyt jo jonkin aikaa, alkanut sen melkein heti siitä, kun Isäntä oli lopettanut soittonsa, mutta vinkuminen oli ollut vielä sen verran hiljaista, että kukaan käytävälle pistäytyvä ei kiinnittänyt siihen huomiota. Mutta kun Uskottumies katsoi sen puoleen, Corgilta pääsi vastustamaton haukahdus, joka päättyi vingahdukseen.

”Sinut on jätetty tänne odottamaan”, Uskottumies totesi. ”Ilman vettä. On sinulla raukalla olemista.”

Uskottumies meni vanhan naisen kävelyä tai se oli hyväkuntoisen, vanhan eläkeläisrouvan kävelyvauhtia, meni käytävää, aukaisi oven ja jätti sen levälleen takanaan.

Nuku vinkui. Se ei kuullut sanoiko joku jotain, puhuiko joku sille, tapahtuiko mitään, mutta se katsoi auki käytävälle olevaa ovea ja sieltä tuli Isäntä ja riemuissaan Nuku haukahti kerran, mutta pidätti sen jälkeen, sai pidätettyä muun, mutta se vinkui silti ja Isäntä torui tietenkin: ”Paikka. Hiljaa.”

Corgi yritti pitää äänen sisällään, mutta se valitti koko ajan tukahtuneesti, kun Isäntä tuli lastenvaunujen luo, nosti yhdellä liikkeellä vesikanisterin vaunuista lattialle ja otti sen jälkeen vesikipon ja täytti sen. Corgi työnsi kuonon veteen ja sammutti hörppien ja lipoen janonsa. Kun se nosti päänsä, Isäntä täytti vesiastian uudelleen. Isännän vieressä seisoi Uskottumies ja katsoi päältä.

”Pitääkö koiraa käyttää ulkona?” Uskottumies kysyi järkevästi ja Isäntä jäi miettimään asiaa.

Corgi huomasi, että Isännän kasvot olivat muuttuneet myös. Outoja tapahtui. Ääni oli ollut kuin toisen miehen, kun Isäntä puhui kännyyn ja nyt kun Isäntä katsoi Corgia suoraan silmiin, katsoi suoraan kasvoista kasvoihin, miehen kasvot olivat vääristyneet. Hänellä oli paineita, vaikeuksia. Corgi tajusi sen ja sitä hävetti, että se ei ollut pystynyt odottamaan niin rauhassa kuin koiran tulee, vaan oli alkanut vinkua ja valittaa.

Se olisi pyytänyt anteeksi ja kertonut kuinka pahoillaan oli, jos olisi tiennyt, miten toisi sen julki.

”Voimme käydä yhdessä ulkona”, Uskottumies puhui. Naisella oli tasainen ja rauhallinen ääni. Nuku piti tästä välittömästi. Se vilkaisi Isännästä Uskottumieheen ja taas Isäntään.

”Nämä lastenvaunut ja kännykkä, joka on latauksessa, voivat odottaa tässä. Ne eivät häiritse ketään.”

Uskottumies puhui tyynesti. Hän ei hymyillyt, mutta ääni oli hymyilevä.

”Juo”, Isäntä komensi ja Corgi kastoi kuonon veteen. Se joi vähän. Vaikein ja pahin olo helpotti ja janon tunne meni osin pois heti, kun se näki ja tiesi, että vettä oli saatavissa.

Kun Corgi nosti pään toisen kerran vesikiposta, Isäntä kieputti talutushihnan vetopään irti vaunujen sangasta ja he lähtivät kolmisin Toimiston käytävältä rappuun, hissille ja alas.

”Menemme puistoon”, Uskottumies opasti.

Corgille tuli mieleen, että Uskottumies tunsi todella hyvin lähitienoon ja pystyi olemaan heille ja kelle hyvänsä oppaana tarvittaessa.

”Kakkapussit jäivät ylös”, Isäntä sanoi sillä erilaisella äänellä. Ikäänkuin toinen mies puhuisi hänessä.

”Ei haittaa. Ei hätää”, Uskottumies vakuutti. ”Koira voi tehdä tarpeensa. Jos kuka hyvänsä puuttuu asiaan, selvitän sen. Se kuuluu toimenkuvaan. Onko vieras sana, toimenkuva?”

Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli ensin, että Isäntä ei vastaa ollenkaan. Se katsoi pikaisesti Isännän puoleen ja katsoi Uskottumiestä, joka seurasi lempeillä vanhuksensilmillään vuoroin Isäntää ja vuoroin sitä, mutta Isännällä kesti vain löytää sanoja: ”Toimenkuva on selvä.”

”Se on hyvä.”

Isäntä nyökkäsi.

He menivät suojatietä yli rantapuistoon. Corgille se oli rantapuisto, koska se oli meren rannalla. Aallot loiskuivat kauempana rantavalliin, meri levitti suolaista, leväistä tuoksua ja sorsat parveilivat nurmikolla. Sorsat innostivat Corgia ja viekoittelivat sitä juoksemaan niitä kohti, mutta se ei tiennyt oliko se sopivaa vai ei ja sitä paitsi sen oli hätä. Heti ensimmäisessä sopivassa kohdassa se pysähtyi ja kyykkäsi laskemaan ison virtsasuihkun. Virtsatessa se katseli ensin sorsia parvessaan ja sen jälkeen nopeasti Uskottumiestä ja Isäntää.

Se oli tuntenut Uskottumiehen vasta muutaman hetken ajan, mutta tämä riitti. Se oli saanut naisesta luotettavan vaikutelman. Jossain mielessä Uskottumies vaikutti jopa luotettavammalta kuin Isäntä. Isäntä taas oli ainakin yhtä luotettava kuin Emäntä oli ollut Nukulle, mutta nämä kaksi jälkimmäistä henkilöä poikkesivat paljon toisistaan ja näiden vertaaminen oli siksi hankalaa.

”Milloin koira tekee yleensä ison asian?” Uskottumies kysyi Isännältä.

Ison asian? Nuku mietti. Oliko se antanut liian aikaisin tälle naiselle täydet pisteet? Mistä ihmeen isosta asiasta Uskottumies puhui? Nukusta vaikutti, että Isäntä ei ollut sen paremmin perillä asiasta kuin sekään?

”Aamulla? Illalla?” Uskottumies jatkoi kyselyään.

Isäntä sanoi jotain ja Uskottumies hymyili, enemmän sisäänpäin kuin näkyvästi.

”Anteeksi, jos puutun asioihin, jotka eivät kuulu minulle.”

Uskottumies puhui ja hymyili. Hän oli tyytyväinen elämäänsä. Nainen, jolla oli kaikki hyvin. Se henki Uskottumiehestä.

”Tarkoitan lähinnä voimmeko palata toimistolle jatkamaan asioiden hoitoa? Jos sopii?”

Ulkokierros jäi lyhyeksi, mutta Corgi ei voinut valittaa. He palasivat ulko-ovelle, hissille ja hetkeä myöhemmin Isäntä sitoi talutushihnan vetopään takaisin lastenvaunujen sankaan, teki kaiken, mitä piti, mietteliäänä, vaitonaisena, hiljaisempana kuin yleensä, ikäänkuin Uskottumiehen kanssa liikkuessa ei saisi puhua liikoja, mutta komento tuli silti: ”Paikka.”

Isäntä jopa painoi Corgin alas lattialle ja toisti: ”Paikka.”

”Hieno koira”, Uskottumies sanoi.

Isäntä ei vastannut.

Corgi oli luullut, että he lähtisivät ja että tämä pysähdys olisi hoidettu pois, mutta Isäntä ja Uskottumies menivät molemmat käytävää pitkin asioilleen. Corgin teki mieli nousta ylös, jaloilleen, mutta se odotti niin kauan, että molemmat menijät hävisivät näköpiiristä ja kohottautui vasta sen jälkeen ja siirtyi haistelemaan vesikippoa, maistoi vettä ja rauhoittui, kun huomasi veden olevan tallessa.

Siinä missä he liikkuivat ennen kolmisin, Isäntä, lastenvaunut ja Corgi, oli nyt neljäntenä Uskottumies. He menivät seuraaviin toimistoihin. Toimisto ei ollut mikään yksi asia ja kokonaisuus, vaan niitä oli monia ja vaihtelevia. Corgi-Lukukoira-Nuku ei pysynyt laskuissa oliko niitä kaksi, kolme vai neljä vai kuinka monta eri toimistoa, mutta jokainen niistä merkitsi pitkää, uuvuttavaa odotusta ja sitä levottomuutta, kun vanhat tutut kuviot eivät palanneet, vaan elämä oli yhtä outo ja kummallinen kuin se oli ollut oikeastaan aamusta alkaen.

Yksi paikka oli tutumpi, joka Isännän ja Uskottumiehen piti selvittää. Pankki. Sama pankkilaitos, konttori, jonka edessä, tuulikaapissa, Corgi oli odottanut joskus ennen, odottanut ja pitänyt vahtia, vartioinut vaunuja.

Isäntä ei unohtanut enää koiran vesikippoa. Isännällä oli hyvä muisti. Corgi huomasi, että Uskottumies ei muistuttanut kertaakaan Isäntää vedestä ja silti Isäntä muisti ottaa joka pysähdyksellä vesikipon esiin ja täyttää sen.

Jossain välissä Isäntä ja Uskottumies poikkesivat yhdessä kahville. Kahvila ei ollut sama, jossa Isäntä oli lukenut eilen lehteä ja tällä kertaa Isäntä ei lukenut mitään. Tai luki jotain muuta. Uskottumiehellä oli salkku mukana. Corgi ei ollut huomannut missä vaiheessa salkku tuli mukaan, mutta ehkä se oli ollut naisen käsipuolessa koko ajan tai koko ajan muulloin paitsi sillä kertaa, kun he kävivät kolmisin pikaisesti rantanurmikolla. Paperit tulivat salkusta, siirtyivät pöydälle Isännän eteen ja palasivat Uskottumiehen haltuun.

Eri kahvila ja Corgi-Lukukoira-Nuku odotti tietenkin ulkona, ulkopuolella, lastenvaunut vierellään ja vesikippo edessä. Se seurasi lasin läpi Isännän ja Uskottumiehen tekemisiä, mutta siinä ei tapahtunut mitään kiinnostavaa ja Corgi alkoi katsella ylös korkeuksiin kohoavan lasiseinän heijastuksia ja puluja ja variksia, joita lensi valaisinpylväältä toiselle. Varikset pysyivät enemmän pylväänvarsissa, kun pulut kerääntyivät yhteen muutaman linnun parviksi ja tepastelivat ja käyskentelivät jalkakäytävällä. Ne tulivat lähemmäs katsomaan Nukua ja se valpastui huomattavasti.

Seuraava toimisto. Corgi päätteli, että se oli samassa rakennuksessa kuin kahvila. He kiersivät rakennuksen kulman ympäri, tulivat sen toiselle puolelle ja tällä kertaa lastenvaunut ja koira pääsivät myös sisälle. Corgi haisteli. Se ei ollut haistanut koskaan mitään tällaista. Se ei osannut määritellä, mitä tämä haju oli? Se ei ollut mitään herkullista tai hyvää, mutta Corgi ei löytänyt suoraa vertailupohjaa. Haju oli erikoinen ja poikkeava.

”Ei anneta ulkonäön hämätä”, Uskottumies selitti arvoituksellisesti Isännälle, joka ei ollut Corgin mielestä erityisen hämääntyneen näköinen, vaikkei ollut palautunut vielä omaksi entisekseen.

Uskottumies puhui paljon. Hänellä oli asiaa. Corgi ajatteli, että siinä kaksi oli vaihtanut paikkaa: Ennen jatkuvasti puhunut Isäntä oli luovuttanut puheenvuoron kokonaan Uskottumiehelle ja joka käytti sen täysin, puhui lauseen tai kaksi, piti väliä ja puhui taas lauseen tai pari ja Isäntä kuunteli enimmäkseen.

”Täällä on totuttu näihin asioihin”, Uskottumies vakuutti. ”Veli on tulossa siis. Oliko siitä sovittu päivämäärä vai ei? Pitäisikö minun soittaa hänelle? Aivan. Teemme niin.”

Lastenvaunut ja Corgin juomakuppi tulivat puoliksi pehmeän maton päälle ja puoliksi lattia oli osin valkoista, sileää, kovaa kiveä. Tuoksuva nainen kävi keskustelemassa heidän kanssaan. Isäntä istui varoen pehmeään sohvaan. Corgista se näytti pehmeältä. Se haisi kankaiselta. Isäntä ja Uskottumies istuivat vierekkäin, Uskottumies päätä lyhyempänä ja Isännän katsellessa vaitonaisena, puhumattomana eteensä, Uskottumies puhui pitkään ja perusteellisesti.

Nuku huomasi vasta jälkikäteen, paljon myöhemmin, että Uskottumies puhui kännykkään. Hän soitti. Nuku lakkasi kuuntelemasta. Sillä oli katsottavaa ja ihmeteltävää niin paljon, niin paljon kaikkea uutta, että enin osa puheesta meni korvien ohi.

”Asia on hoidossa ja etenee”, Uskottumies puhui, piti väliä, otti jonkin pienen kirjan esiin ja kynän käteen: ”Voimmeko sopia tällä puheella tarkan päivämäärän?”

Nuku tarkasteli Isäntää Uskottumiehen vierellä. Se ei tiennyt mitä Isäntä kuunteli? Isäntä vaikutti olevan enemmän ajatuksissaan, mutta Isäntä piti suun kiinni ja vaikutti siltä, että Isäntä ei edes aikonut lausua mitään. Nuku olisi kuunnellut mielellään, jos Isäntä olisi lausunut vaikka runoa, mutta tänään ei tainnut olla sellainen päivä?

Corgi yritti muistella milloin Isäntä oli ollut viimeksi runotuulella. Se oli eilen. Vasta tänään Isäntä oli muuttunut, mutta eilen hän runoili viimeksi.

”Emme ole käyneet vielä hautaustoimistossa. Perunkirjoitus.”

Puhelu eteni. Corgi ajatteli niin, vaikka se ei tiennyt minkälaista tämä eteneminen oli? Uskottumies jatkoi: ”Parhaillaan. Seuraavaksi. Vasta alustava.”

Nuku siirtyi lähemmäs juomakippoa ja varmisti, että siellä oli vettä. Se lipaisi kielellään, mutta ei juonut muuten. Sillä oli nälkä. Aina tähän aikaan päivästä ja retkestä sille tuli nälkä.

Matto tuoksui. Se oli hyvä tuoksu. Corgi painoi kuonon nukkaa vasten, siihen kiinni ja haisteli. Nukka oli lyhyttä, mutta pehmeää ja hyväntuoksuista. Se ajatteli, että jos tätä olisi Kotona Eteisessä, se ei pyytäisi ikinä mitään muuta, ei muuta kuin tilkan vettä tarvittaessa, aamuin illoin koirannappuloita ja muutamat ulkokeikat päivittäin. Muun ajan se viihtyisi ja viruisi tällä matolla ja hengittäisi sen läpi.

Uskottumies puhui aina vain: ”Ymmärsinkö oikein, että emme tee tämän enempää tänään?”

Corgi-Lukukoira-Nuku katsoi Uskottumiestä ja joka ei katsonut Isäntää, ei koiraa, ei lastenvaunuja, vaan tätä aulatilaa, toimistoaulaa, mikä olikaan. Corgi ei pystynyt määrittelemään sitä. Se ei ollut ollut ennen tällaisessa paikassa. Missään ei ollut tällaista kuin täällä.

”Ehdoton kielto?” Uskottumies tarkensi. ”Selvä. Teemme niin. Milloin tarkalleen voimme odottaa?”

Uskottumies sulki suunsa. Hän katsoi muistiinpanojaan: ”Työpaikka oli? Ooppera? Lavastaja? Ymmärrän. Viikon vapaa. Uskon, että koko hanke on läpi siinä ajassa. Annan seuraavaksi päämiehelle.”

Corgi seurasi, kun Isäntä tarttui ojennettuun kännykkään ja puhui siihen vieraalla, vasta oppimallaan äänellä: ”Olen. Kyllä. Siinä tapauksessa odotamme niin kauan, että tulet paikalle. Saat minuun yhteyden kännykällä. Sama kännykkä, jolla soitin. Eli se on ylihuomenna.”

Kännykkä siirtyi takaisin Uskottumiehelle: ”Kuulin sivusta. Asia on käsittääkseni tähän asti selvä. Korostan, minun palveluni eivät ole ilmaiset, mutta niiden hinnoittelu ei ole mielivaltaista. Pidän aina asiakkaan puolta. Asiakas on ensimmäinen.”

Puhelu päättyi. Corgi-Lukukoira-Nuku seurasi Uskottumiehen liikkeitä. Tämä laittoi kauan kännykkää pois. Ehkä siinä oli jokin vika? Corgi mietti. Tai ehkä siinä oli myös akku ja se oli punaisella tai Uskottumies joutui odottamaan ennen kuin näyttö ilmoitti asiasta.

Corgilla ei ollut varsinaisesti aikaa, jota laskea, mutta siitä tuntui, että Uskottumies käytti kaksi tai kolme minuuttia siihen, että sulki kännykän. Sen jälkeen kului vielä kauemmin, kun vanharouva kirjoitti muistiinpanoja. Hän ei häiriintynyt tai antanut minkään häiritä itseään, vaan kynä liikkui ja suihki paperilla ja samaan aikaan Isäntä istui liikkumatta aloillaan, ei nojannut rennosti sohvan selkänojaan, vaan istui suorassa ja antoi katseensa liikkua hieman. Corgi tarkasteli molempia. Tällä kertaa Uskottumies ei huomioinut sitä.

”Emme pidä kiirettä”, Uskottumies sanoi, puhui melkein kuin Isäntä tavallisesti, sillä vanharouva katsoi eteensä, ei Isäntää eikä Nukua, vaan hän katsoi eteensä ja puhui siihen.

”On asioita, joiden kanssa ei ole hyvä kiirehtiä.”

Corgin seuratessa Uskottumies nousi sohvalta.

”Hetkinen”, hän sanoi Isännälle ja käveli sen jälkeen maton poikki. Kun Uskottumies oli ylittänyt hyväntuoksuisen, ison maton ja tuli jonkin pöydän ääreen, vasta siinä vaiheessa Nuku tajusi, että siinä oli pöytä ja tuoksunainen istui pöydän takana. Tämä oli istunut siinä varmaan koko ajan. Nukulle tuli mieleen myös, että ehkä tuoksunainen aiheutti olemuksellaan kaiken tämän erikoisen ja hyvän tuoksumaailman, joka vallitsi tätä toimistoa.

Uskottumies kävi pöydän ääressä ja palasi. Hän katsoi tullessaan ensin Nukua, hymyili tälle ja käänsi katseensa sen jälkeen Isäntään, jolle vanharouva ei hymyillyt, paitsi silmillään: ”Ilmoitin, että perumme tämänpäiväisen tapaamisen. Miten on, onko mahdollista, että käymme ohimennen hautaustoimistossa?”

Isäntä heräili hitaasti. Corgista näytti tosiaan, että Isäntä oli vajonnut jonkinlaiseen uneen ja että sieltä kesti palata. Uskottumies seisoi lyhyenä, vanhana ja hauraana Isännän edessä ja odotti hoputtamatta. Hän ei menettänyt malttiaan. Se näkyi ja huokui tästä ihmisestä. Corgista se oli iso ja merkittävä tekijä yleisessä luotettavuudessa. Tällaiset ihmiset ja henkilöt olivat luotettavia. Heidän sanansa pitivät. Heidän sanansa ja tekonsa olivat yhtä.

He lähtivät, pakkasivat tavarat eli Isäntä kävi tyhjentämässä Corgin juomakipon, laittoi sen mukaan lastenvaunuihin ja hetkeä myöhemmin he poistuivat ulos kadulle. Heidän kulkunsa vei jälleen lähemmäs rantaa ja merta. He ylittivät sillan, jonka patinoituneet kiviseinät viestivät Corgin nenään menneestä ja nykyisestä maailmasta. Meri, silta, liikenne, vastaantulevat ihmiset, Uskottumies, Isäntä, lastenvaunut, kaikki tuoksuivat omilleen ja erilaisille. Corgi veti näitä kaikkia erilaisia hajuja kuonoonsa. Se ymmärsi, että jokin osa äskeisestä, hyvänhajuisesta toimistosta oli jäänyt sen kirsuun ja pysyi matkassa, mutta sitten se käsitti, että haju oli samaa tai melkein samaa kuin Uskottumiehen ominaishaju.

Corgi-Lukukoira-Nuku kurotti kuonoaan lähemmäs Uskottumiestä ja veti vainua. Haju oli samaa sukua kuin äskeisessä toimistossa. Ehkä Uskottumies tuli sieltä. Ehkä toimisto oli hänen kotinsa?

Sillalla oli kapeaa ja ahdasta ja hetken aikaa tuntui kuin he kulkisivat tunnelissa, mutta silta päättyi, jalkakäytävä leveni, oli katu, joka jäi vasempaan ja he jatkoivat suojatietä sen yli ja matkaa eteenpäin.

Nuku ei tiennyt kuinka pitkälle ja kauas he kävelivät ennen kuin Isäntä pysähtyi ja asetteli lastenvaunut jalkakäytävälle rakennuksen seinän tuntumaan. Maisema muistutti kotikulmia. Kapea katu korkeiden kerrostalojen välissä. Liikenne jyrisi läheltä ohi. Isäntä otti esiin vaunun kopasta vesikanisterin ja koiranjuomakipon ja kaatoi vettä kippoon. Isäntä laski vesikipon vaunujen taakse, seinänviereen ja Nuku meni haistelemaan sitä. Kun se kohotti päänsä, Isäntä ja Uskottumies olivat hävinneet molemmat. Nuku katsoi etsien jalkakäytävää lastenvaunujen ohi, katsoi toiseen suuntaan, näki kaksi lasta kulkemassa reppujen kanssa, tulossa kohti ja nämä katsoivat sitä.

Corgi-Lukukoira-Nuku haistoi jotain muuta, parfyymin ja sen kuono lähti melkein mukaan, kun se nosti päätään. Nuori nainen meni ohi. Sen jälkeen reppulapset olivat kohdalla ja pysähtyivät.

”Silitä vaan, mä ainakin silitän”, toinen lapsista sanoi kirkkaalla äänellä.

Nämä olivat melkein kuin Emännän Isotyttö, Corgi totesi, mutta tunnisti silti, että nämä olivat eri henkilöitä. Toinen tytöistä silitti sen päätä ja sen jälkeen toinen työnsi kätensä sen päälaelle.

”Sillä on hapsuja sidottu turkkiin”, toinen tytöistä sanoi. Molempien äänet olivat kirkkaat. Corgi katsoi heitä, katsoi sivuun jalkakäytävää ja taas tyttöjä.

”Juupeli, me olemme myöhässä”, toinen tytöistä sanoi ja he lähtivät molemmat astelemaan eteenpäin.

Jalkakäytäväliikenteessä tuli väli. Corgi seisoi yhä aloillaan neljällä tassulla, jäykin, suorin koivin, odottaen ja samalla lähtövalmiina ja harkitsi laskisiko takapään asvaltille, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan.

Corgi oli nukkunut silti puolittain, pysyen kaiken aikaa seisaallaan kuin hevonen. Se tajusi ikään kuin kesken unien, että he olivat liikkeellä. Äänet kertoivat sen, vaunujen pyörät, jotka vierivät asvaltilla. Corgi luuli uneksivansa, mutta Isäntä työnsi lastenvaunuja täyttä päätä ja Corgi pinnisteli, jotta pysyi vauhdissa menossa mukana. Kun se ehti katsoa ensimmäisen kerran tarkemmin ympärilleen, se tajusi, että Uskottumies ei ollut mukana. Sitä naista ei näkynyt missään.

Corgi yritti katsoa ja katsoa katua ja jalkakäytävää takanaan, mutta ei nähnyt ketään sen näköistä, vanhaa ihmistä ja sen jälkeen se keskittyi jälleen kipittämään lyhyin koipinensa, juoksi ja juoksi.

He menivät siltaa pitkin, joka oli eri silta kuin aiemmin. Corgi-Lukukoira-Nukusta tuntui, että tämä silta oli moninkertaisesti pitempi kuin se, jota myöten he olivat kulkeneet aiemmin. Pitkää siltaa ja sitä pitkin tuli kaksi outoa koiraa vastaan. Jälkimmäinen oli isompi, susikoira ja Corgi katsoi sitä sen lähestyessä asianmukaisesti hihnaan kytkettynä ja hihnan toinen pää susikoiran isännän käsissä ja aivan arvattavasti susikoira nykäisi hihnaa, pääsi melkein irti, mutta sen isäntä kohensi otettaan ja sanoi jotain, mitä Corgi ei kuullut. Se vilkaisi Isäntää ja totesi, että tältä koko hoito meni ohi huomaamatta. Isäntä ei paneutunut kaikkeen eikä kaikkiin. Se oli asenne.

Vasta kun silta oli kokonaan takana, Isäntä pääsi enemmän omilleen. Isäntä alkoi päästellä suustaan kuin kuplina yksittäisiä sanoja pienin välein, sanarihmoina ja joiden välissä oli pitkiä taukoja. Ei mikään tyypillinen kävelyjutustelu: ”Ohjeet. Huomiseen ja ylihuomiseen. Vasta ylihuomenna Veli tulee paikalle. Siihen asti asiat pysyvät siltään.”

Corgi mietti, että suurin syy Isännän erilaiseen käytökseen saattoi olla se, että he liikkuivat erilaisella alueella. Ehkä myös Isäntä kärsi, kun tavallinen päivärutiini mureni?

Mitä pitemmälle he palasivat omille kulmilleen ja Kotia kohti, sitä enemmän Isäntä tointui: ”Oli se hauska juttu. Niin kuin olisin liikkunut Äidin kanssa. Uskomatonta. Äiti tuli takaisin, mutta toisessa hahmossa. Tietenkään hän ei ole Äiti. En ole niin hullu, että luulisin niin, mutta se on hauska ajatus.”

He tulivat jyrkän mäen ylös, ohittivat puistoläntin ja Isäntä muisti näemmä, että hänellä oli koira mukana ja pysähtyi. Corgi kyykkäsi ja virtsasi. Sen jälkeen se jäi haistelemaan muita merkkejä ja merkityksiä. Isännällä ei ollut enää kiire. Kiire jäi jonnekin keskustaan ja Hakaniemeen, merenrantaan. Corgi haisteli aikansa ja asettui sen jälkeen paikoilleen lastenvaunujen viereen odottamaan. Se kurkotti kuonoaan ja haistoi vaunuja ja lastia. Siellä oli ruokatarpeita.

”Tänään voi olla, että pesutupa on varattu, koska asukkaat pesevät pyykkiä iltaisin, joten pyykki jää huomiseen, mutta huominen on tällä kertaa hyvä päivä.”

Isäntä vaikeni ja Corgi-Lukukoira-Nuku odotti edelleen lähtevätkö he liikkeelle vai ei, nyt heti vai ei ihan vielä, odotti ja katsoi Isäntää, mutta Isäntä ei huomannut sitä, vaan huomasi jotain puistonpenkillä tai sen vaiheilla.

”Miten se meni? Ei huomenna, mutta ylihuomenna. Sitä paitsi huominen on aina hyvä päivä. Minun on turha ajatella muuta. Huomenna tämä päivä on unohdettu ja vaikka se ei katoaisi eikä katoa välttämättä mielestä, se on menneisyyttä. Se on ohitettu ja se on jäänyt. Huomenna meitä ei enää ole. Syvällisessä mielessä se pitää paikkansa tai siinä mielessä, jos huomisella tarkoitetaan rajoittamatonta tulevaisuutta. Tulevaisuudessa, edessä päin on aika, jolloin meitä ei enää ole ja onko silloin ketään muutakaan? Ehkä maailma katoaa kokonaisuudessaan?”

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

1.5.2020 

Vappu.

Katsoimme eilen illalla elokuvan ja sen jälkeen dokumentin Miles Davisistä. Toinen kerta, kun katsoimme sen. Näiden jazzsävelien jälkeen tuntui parhaalta istua keittiön pöydän ääressä katulampusta lankeavassa hämyssä, mehumukit edessä ja tarinoida. Taustaksi tuli kännystä lisää Miles Davisiä. Oivalsin, että voin verrata Joycen tekstiä Finnegans Wakessä jazziin, sen kolmenkymmenen sivun osalta, jonka olen lukenut Wakeä. Lukenut – suureellinen sana. Sama hyvän ja mielikuvituksekkaan tekstin tuntu ja jazzissa puolestaan, kun se on hyvää, ekstaattinen kuunteluelämys, yksityiskohtien runsaus kokonaisuudessa.

Eilen oli hiljainen vappuaatto, myöhäisilta. Laskimme kapakoita asuinalueellamme Sammonlahdessa: Ennen peräti kolme, nyt nolla.

2.5.2020

Luin eilen loppuun Emmanuel Carreren kirjan Viikset. Se oli numero 18 tänä vuonna. Alku siinä hankasi vastaan, mutta loppua kohti vauhti parani.

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitus on sivulla 142.

Ilmanala oli jo aamusta lämpimämpi. Askel kohti kesää. Odotan iltapäivän lukusiestaa parvekkeella. Paistaa aurinko tai ei, voin istua siellä ja antaa James Joycen Finnegans Waken sivujen pyörittää ja pyörryttää minua. Aamulla rannalla keksin tuoreimman vertauksen kuvaamaan tunnetta, kun lukee tätä erikoista opusta: Lukea Wakea on kuin katsoisi rannan aaltoja, jotka hipovat rantahiekkaa, nostavat ja työntävät edellään rantaan ajautunutta korsivyötä ja mustaa ryönää ylös hiekalle, vetäytyvät ja työntävät taas loputtomassa, rauhattomassa liikkeessä, keinahdus keinahdukselta.

3.5.2020

Eilen oli ensimmäinen sellainen myöhäisilta, jolloin jäimme television suljettuamme istumaan hetkeksi parvekkeelle. Varhemmin illalla näkyi kuu, puolikas kuu ja Venus, mutta kun istuimme puolen yön aikoihin parvekkeen rauhassa, taivas oli vetänyt pilveen, kunnes yllättäen utuinen kuun puolikas kurotti esiin pilvien raosta ja iski silmää.

Aamulla aikaisin alkoi sataa. Odotimme niin kauan, että rankin sade meni ohi ja hellitti ennen kuin lähdimme rannalle. Helena ui ja minä pidin hänelle pyyhettä ja venyttelin sen jälkeen reisilihaksia. Valkoposkihanhipari on viihtynyt muutaman päivän ajan leikkikentän lyhyellä ruohikolla. Ne päästivät aika lähelle kuvaamaan.

Tipit(8)

Kahdeksas näyteteksti, vuodelta 2020, lisätty 30.4.20

>>>jatkuu>>>

Samat asiat toistuvat. Corgi tiesi sen hyvin. Sen koko elämä koostui keskenään samaa tyyppiä olevista päivistä. Ne olivat rutiineja. Väki suoritti niitä kurinalaisesti ja orjallisesti. Isäntä ei ollut maininnut sitä puolta ja piirrettä koskaan, mutta Emäntä kyllä.

”Kumpi tässä on kumman orja?” Emäntä kysyi kerran suoraan, kun he olivat kahden iltapissalla ja Corgi oli väkertänyt tujun tortun nurmikolle.

”Taivas”, Emäntä sanoi myös.

Corgi muisti sen hyvin, muisti, että käsitti Emännän sanat, vilkaisi taivasta ja totesi, että taivaanranta punersi näyttävästi, mutta tähdet eivät olleet tulleet vielä esiin eikä näkynyt kuuta.

”Taivas”, Emäntä huokaisi, aukoi muovipussia kädensuojaksi, kyykkäsi ja poimi kakkaran pois. Samalla tuli ajatus: ”Kumpi tässä on kumman orja?”

En tiedä, Corgi muisti oman mietteensä.

Emäntä jatkoi: ”Ihminen on hullu, kun ottaa koiran vaivoikseen. Siinä ei ole pienintä järkeä.”

Äänensävy oli sellainen, että Emäntä ei olisi puhunut niin, jos Tytöt tai jompikumpi näistä olisi ollut matkassa ja paikalla kuulemassa. Emäntä oli tarkka siitä, mitä voi puhua Tyttöjen kuullen ja mitä ei.

He menivät Isäntä tuuppien, työntäen lastenvaunuja edellä samoja katuja ja kadunkulmia kuin viimeksi eilen. Corgi-Lukukoira-Nuku teki parhaansa pysyäkseen vauhdissa mukana. Talutushihna, joka oli kiinni vaunujen kahvassa, nykäisi sitä tasaisin välein. Se oli outoa ja epätavallista. Talutushihnasta oli tullut ruoska, joka viuhui.

Jossain vaiheessa Isännän askellus tasaantui sentään onneksi ja vihdoin, vihdoin viimein ja hän palautui liki normaaliksi tai astetta normaalimmaksi. Isäntä pääsi puheen alkuun. Vasta silloin Corgi tajusi, mikä oli ollut sitä ennen toisin ja vialla: Isäntä harppoi mennä suu tukossa, kun normaalioloissa hän puhui kaiken aikaa. Liikkuessa sai puhua. Käveleminen oikein vaati sitä. Se kuului kävelemiseen, puheen harjoittaminen ja liikkuminen, siirtyminen paikasta toiseen.

”Niin kuoli Äiti. Niin kuoli, kuoli hän. Voi anteeksi, anteeksi. Minkä pahan tein? Onneksi Äiti kuoli vanhuuttaan. Lääkäri sanoi, että ennen tarkempaa tutkimusta, hän voi veikata, että sydän loppui. Lääkitys oli sellainen. Sydän pysyi lääkityksen voimalla ja avulla toiminnassa, pumppu jatkoi toimintaa niin kauan kuin pystyi, niin kauan kuin sydänlihas sai välttämätöntä happea ja sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Niin, niin.”

Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt puhuiko Isäntä tätä sille, puhuiko tarkoituksella vai oliko tämä itsetutkiskelua? Toisinaan Nuku oletti, että jokin yksittäinen edeltävistä piirteistä oli vallitseva, mutta toisinaan ja nyt muun muassa tuntui, että Isännän puheessa olivat mukana kaikki mahdolliset piirteet.

”Katkeraa aikaa. Jää nähtäväksi olisiko Äiti voitu pelastaa, jos sosiaalipuoli olisi toiminut niin kuin pitää ja ollut aktiivisempi asiassa? Syytös voi kohdistua sinne ja heihin. Ainakin moraalisesti. He ovat vastuullisia. Heillä on muuta, kyllä, tiedän, olen varma ja vakuuttunut eikä minulle tarvitse suoltaa sitä. Totta kai ihmisillä on muuta. Sitä on aina ja aina enemmän, jos tällainen köyhä menee ja tarvitsee apua ja tukea. Aina on muuta, tähdellisempää ja tärkeämpää. Asioita, jotka menevät edelle. On asioita ja asioita. Niistä ei ota selvää, mutta lääkäri sanoi aivan selvästi, että tämä oli odotettavissa kaikkenaan ja että se ei tullut yllätyksenä kenellekään. Ei yllätys kyllä, mutta olisin suonut silti Äidin elävän vielä. Monia asioita olisin suonut, monien asioiden olisin suonut olevan toisin, mutta Äiti on yksi. Eilen hän eli vielä, oli ja eli, puhui minulle ja tänään hän on ollut kuolleena yöstä tai illasta asti. Hän oli kylmennyt jo. Kaikki elämä oli paennut. Jäljellä on vain siunaaminen haudan lepoon.”

Isäntä vaikeni hetkeksi. Tällä kertaa hänen kävelyvauhtinsa ja -rytminsä ei muuttunut siitä. Tosin vauhti oli yhä edelleen Nukun kykyjen äärirajoilla. Nuku pisteli neljällä, onnettoman lyhyellä koivellaan minkä ehti ja Isäntä oli välinpitämätön eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ei katsahtanut, ei mitään. Hänelle ei ollut olemassa tällä hetkellä muuta kuin Äiti. Kuollut.

Puistikon kohdalla Isäntä palautui taas kerran, tilapäisesti järkiinsä, huomasi realiteetit, pysähtyi ja Nuku kyykkäsi, päästi pitkät kuset, nousi kyykkyasennosta ja nuuhkaisi peltipönttöä, joka oli siinä vierellä. Se ei ollut sähköä säteilevä, vaan betonijalustalla seisova pönttö, jossa hallitsivat koirien jättämät hajut. Ja sanomalehdet, painomuste ja muu, mutta niitä ei nähnyt.

Toimittaessaan asiaansa Corgi-Lukukoira-Nuku odotti kaiken aikaa ja oli valmiina sen varalta, että Isäntä nykäisisi jälleen hihnasta, nykäisisi lähdön merkiksi, muuttunut Isäntä, joka oli poissa tolaltaan. Se oli myös yksi niitä asioita ja olotiloja, joiden yhteydet Nuku tiesi ja oli kuullut varhemmin, siltä ajalta, kun se oli vielä Emännällä ja Tytöillä. Se oppi siellä paljon verbaalista.

”Mä menin siis täysin tolaltani”, Nuku muisti, että Emäntä sanoi toisinaan ja pudisti päätä.

”En tiedä itkeäkö vai nauraa? Myönnän, olen poissa tolaltani.”

Kun Emäntä päästi suustaan tällaisia lauseita, se oli ollut samantapaisessa tilassa ja mielentilassa kuin Isäntä näkyi olevan parhaillaan.

Corgi huomasi, että Isäntä meni uudestaan hiljaiseksi ja vaikeni. Se ei ollut välttämättä paha merkki tai välittömän pahan merkki, mutta Corgi ei pitänyt siitä, sillä siinä oli olemassa riskejä ilmassa. Isäntä katsoi kadun yli tai katua, nosti hetkeksi katseen ylemmäs, käänsi pään ensin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet juuri ja sen jälkeen toiseen suuntaan, melkein kuin olisi arvioinut kuinka pitkän matkan he olivat tulleet tähän mennessä? Näiden katseen suunnanvaihtojen yhteydessä Isännän kasvoille tuli uutta eloa ja virkeyttä. Sen sanallinen muoto oli myös Nukun tiedossa. Se oli keksimistä.

”Nyt mä keksin”, Isotyttö sanoi esimerkiksi aika usein, kun Nuku oli vielä Emännällä ja Tytöillä. Isotyttö oli silloin aina innoissaan. ”Mä keksin, mä keksin.”

Corgi lopetti haistelemisen ja keskittyi katsomaan Isäntää ja odotti mitä tämä sanoisi seuraavaksi tai mitä tapahtuisi?

”Pitää soittaa Veljelle. Niin pitää, ehdottomasti ja ensimmäisenä. Se oli unohtua. Mitä muuta pitäisi ja ei pitäisi?”

Isäntä katsoi vaihteeksi Corgia ikään kuin asia liittyisi siihen. Corgi vastasi katseeseen. Se yritti ymmärtää.

”Sillä lailla elämä menee. Asioita tapahtuu. Kun luulee, että näin on aina ja mikään ei muutu muuksi, se muuttuu kuitenkin. Muuttuu kerrasta. Muutokset ovat elämää. Elämässä itsessään on muutos, sen suunta vain on arvoitus. Sen ken tietää, sen tietää.”

Corgi kuunteli. Sille tämä oli isolta osin outoa kieltä. Toisinaan se ymmärsi melkein kaiken tai ymmärsi puolesta sanasta, mutta nyt se koki suuren voimattomuuden tunteen. Se ei tavoittanut eikä saanut kiinni Isännän ajatuksesta. Se oli huono koira, koska ei kyennyt jakamaan Isännän murheita ja olemaan niissä mukana ja apuna.

”Sen kerran. Yksi vaihtoehto olisi palata takaisin Äidille. Avain on.”

Siinä vaiheessa Isäntä vaikeni jälleen hetkeksi ja penkoi taskuja. He seisoivat yhä. Corgi tiedosti asian. He seisoivat ja odottivat. Ehkä se oli lupa? Ehkä heillä ei ollut asianmukaista lupaa jatkaa matkaa?

Isäntä helisytti avaimia, kaivoi sen jälkeen kellertävän lammaskarvan seasta kännykän ja katsoi sitä hetken.

”Ei riitä koskaan elämässä, koska elämässä ei riitä mikään. Me olemme kasvaneet näissä onnettomissa, takapajuisissa oloissa. Ne ovat tartuttaneet meidät ja tarttuneet meihin. Niiden koukkukynnet pitävät, oo pitävät. Olemme onnettomat yhdessä ja erikseen, nyt ja aina, tänään ja tästedes ja kun tätä on jatkunut ikuisuuksiin, se jatkuu silti.”

Mies, lastenvaunut ja koira lähtivät liikkeelle jalkakäytävää pitkin. Mies puhui ja vastaantulevat luulivat ja olettivat todennäköisesti, että yksinpuhuja puhui kännykkään ja luulivat ehkä myös, että vaunuissa oli lapsi kyydissä ja että lastenvaunut olivat kierrätystavaraa, sen takia niin kulahtaneet, mikä piti paikkansa, se kaikki näkyi avoimesti ja koira oli hihnan päässä, piti kiirettä lyhyine koipineen, suu auki, kieli lerppuen melkein asvaltissa kiinni, korvat tarkkarajaisina pystyssä ja koiransilmien huomio pysyen jalkakäytävässä edessä ja muka näkymättömään puhelimeen kiihkeästi ja purkauksina puhuvassa miehessä, joka otti pitkiä askeleita kuluneilla buutseillaan.

”Äiti pitää saattaa hautaan, tämä on selvää ja yhtä selvä on, että Veljelle pitää ilmoittaa ensi tilassa. Se on soitto Ruotsiin, ensimmäisen kerran, kun soitan sinne ja tuotan puhetta suomeksi suomalaisten kesken ruotsalaisilla linjoilla. Jos ajantaju pitää kutinsa ja jos maailma kiertyy yhä samaa, loputonta spiraalirataa, jota se on noudattanut ja piirtänyt tyhjyyteen vuosimiljoonat vuosimiljoonien perään, siitä on vähintään viisi vuotta täynnä, kun on nähty viimeksi. Veljet keskenään ja veljet erikseen. Toki Veli sanoi, että on turha odottaa häneltä mitään, niin tosi, mutta tämä Äidin asia menee tietenkin kaiken sellaisen ohi. Me muutumme. Ensin on silti pakko ladata lisää virtaa.”

He pysähtyivät tämän takia toisen kerran. Tai pysähtyivät ylipäätään. Toisen kerran tuli yhtäkkinen täyspysähdys ja jota Corgi-Lukukoira-Nuku ei osannut ennakoida. Se oli niin hämmästynyt, että se ei tajunnut alkaa edes haistella ympärilleen, vaan tuijotti odottaen Isäntää sivusta, tämän paikalleen juuttunutta hahmoa. Isäntä katsoi jalkakäytävää pitkin ja Corgi oletti joltain osin, että sieltä on tulossa tai siellä on edessä jokin vältettävä ja kartettava, mutta se ei ollut kuitenkaan mitään vakavaa tai todellista, sillä Isäntä pääsi uudestaan liikkeelle, lastenvaunut niiasivat, nitkahtivat, hihna kuristi Nukua kaulan ympäri ja se sai taas tassunsa uuteen lentoon.

”Niillä on Veljen puhelinnumero tai sen saa numerotiedustelusta. Molemmin päin homma etenee. Se on helppoa, kun on nykyisin näitä keinoja. Miten siinä tapauksessa ihmisen pää voi olla näin hatara? Kuin risutarha. Ei sentään risutarha, vaan risukarhi tai risuaita. Ihminen on pelkkä puupökkelö, jos vertaa avaruuden kehittyneempiin, vieraisiin sivilisaatioihin. Tietää vain mihin verrata ja suhteuttaa.”

Hakaniemi lähestyi. Nuku tunnisti paikan ja paikat. Tuttu reitti. He ylittivät jälleen yhden kadun, alas hypähtäen korkealta katukiveltä ajoradalle, yli mennen valkoisten viivojen poikki, yli ratikkakiskojen ja Isännän buutsit pitivät kopinaa ja narinaa ja vaunut vierivät turvallisina siinä vieressä. Seuraavaksi hypähdys toisen puolen jalkakäytävälle, kivireunus ja musta asvaltti molemmin puolin ja Isäntä hidasti hieman, hidasti niin paljon, että Corgi ehti katsoa miestä ja näki tämän katseen tutkivan talon seinustaa. Oli kuin Isäntä laskisi ikkunoita siinä.

Katua ylittäessä Isäntä oli ollut hiljaa niin kuin piti, mutta ei enää, kun he lähestyivät taloa, rakennusta, jossa he kävivät ja olivat aikansa myös eilen. Toimisto, Corgi totesi. He olivat menossa taas sinne.

”Jos tapahtuu, että pyydän jotain, auta. Muistuta minua laturista, jos pystyt. Siitä olisi iso apu. Sinä tunnet minut. Sillä ne, jotka ovat nähneet avun sitä tarvitessaan, ovat onnen oikealla puolella.”

Corgin oli tappava jano. Se tiesi kaiken aikaa, että juomakanisteri ja -kippo olivat lastenvaunujen kopassa. Vesi haisi sen kuonoon. Vesi haisi myös juoma-altaasta, jonka alla puolittain se istui ja odotti. Veden läheisyys pahensi tuntemusta. Helpotus oli melkein kuonon kosketeltavissa, mutta saavuttamattomissa.

Isäntä oli unohtanut sen tykkänään eikä Nuku voinut tehdä asialle mitään. Se oli sijaiskärsijä, niin paljon se ymmärsi. Sen ei olisi kuulunut kärsiä, siihen ei ollut syytä, mutta näin oli silti.

Kirjaa kantava nainen ei ilmestynyt käytävälle. Vanhempi mies näkyi lattiapinnan toisella puolella avoimesta ovesta. Mies istui tuolilla ja nojasi selkää taaksepäin. Tietokoneen välähtelevä ja vaihteleva loiste paljasti välillä miehen kasvot paremmin ja välillä ne jäivät hämärään. Siinä huonetilassa ei ollut valoja, vaikka muu osa Toimistoa sädehti valojen kirkkaudessa.

Corgi-Lukukoira-Nukua väsytti. Sen teki mieli paneutua pitkäkseen, mutta se ei tehnyt niin, koska Isäntä saattoi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä ja he lähtisivät ehkä taas liikkeelle. Se ei tiennyt eikä osannut arvioida kuinka kauan se oli odottanut tähän mennessä? Toisaalta tieto oli turha ja tarpeeton. Se ei olisi auttanut kuitenkaan mitään eikä vaikuttanut mihinkään. Syvällä kurkussa voimistui tunne siltä, että teki mieli uikahtaa, mutta tähän asti se oli pystynyt pitämään äänen sisällään.

Nuku aisti, että tämä päivä oli poikkeava, tavallisuudesta eroava. Ne asiat, jotka toistuivat ja olivat rutiinia, olivat helppoja käsitellä, kohdata ja sisäistää. Poikkeavat olivat toisin. Nuku ei tiennyt tarkkaa sanaa eikä ilmausta sille, mutta tunne oli lievä ahdistus, kun jokin ei mennyt niin kuin piti tai kun sitä ei kyennyt ennustamaan eikä ennakoimaan. Siihen ei pystynyt suhtautumaan rennosti. Sitä ei voinut jättää huomiotta ja silti asialle ei mahtanut mitään.

Se ei pystynyt rauhoittumaan eikä asettumaan aloilleen. Se oli stressaantunut.

Corgi huomasi, että se kuuli jälleen mielessään Emännän äänen: ”Mulle tulee stressi tuosta koirasta.”

Sama vaiva ja vika.

Corgi onnistui kiinnostumaan viimein valaistuksesta. Valaisimien rivi näkyi katossa. Rivi jatkui koko käytävän matkan. Ne valaisivat lattian tasaisesti. Se oli erilaista valoa kuin Kotona. Kotona oli jopa päivällä, valoisaan aikaan, hämärää Eteisessä korkeiden, huojuvien sanomalehti- ja aikakauslehtipinkkojen välissä. Kodissa oli eri henki kuin täällä. Kotona oli pientä ja ahdasta ja täällä toisin avaraa ja valoisaa.

Täällä oli samanlaista kuin pankissa, jossa he olivat asioineet pari kertaa. Nuku pääsi pankkiliikkeessä vain isoon tuulikaappihalliin asti lastenvaunujen kanssa, mutta se riitti.

Jano riipi.

Corgi veti kielen suuhun ja nielaisi. Kohta se ei pystyisi enää nielemään. Kuiva kärsimys, voi sentään.

Lattialla lastenvaunujen toisella puolella oli kännykkä latautumassa. Isäntä pani sen siihen heti ensimmäisenä. Corgi oletti, että se oli yksi syy, miksi Isäntä ei muistanut kaikkea muuta tärkeää ja kiireellistä. Isännän ajatukset hajautuivat ja teot ja ajatukset eivät menneet yksiin. Hiirenhäntä tuli seinärasiasta, jolla oli kaksi silmää kuin millä hyvänsä eläimellä tai ihmisellä. Se oli virtaa, Corgi oli perillä. Toimettomuuden kiusaus sai sen siirtymään lähemmäs latauksessa olevaa kännykänlituskaa ja haistamaan sitä. Känny kihelmöi sen kuonoa, vaikka Nuku piti väliä siihen. Känny oli elävä, vaikka toisaalta ei ollut. Sillä ja radiolla oli yhteinen emo. Corgi ei muistanut tai tiennyt miten se pitäisi ilmaista, mikä olisi oikea ilmaus, mutta sen mielessä känny ja radio vertautuivat samanlaisiksi. Niissä oli samaa hajua.

Isäntä ilmestyi käytävälle nahanhajuisine buutseineen. Corgi-Lukukoira-Nuku innostui ja nousi kaikille neljälle koivelleen. Viimein, Corgi ajatteli ja heilutti häntää. Sen teki mieli haukahtaa tervehdykseksi, mutta se nieli sen halun ja Isäntä tuli vaunujen viereen ja istui lattialle selin seinää vasten ja alkoi näpelöidä kännyä.

Corgi katsoi ja odotti ja seurasi. Se seisoi lähtövalmiina neljällä koivella, innokkaana ja elätteli samalla toivoa, että Isäntä huomaisi ja antaisi sille vihdoin vettä, seisoi ja odotti, katsoi ja odotti ja Isäntä asetti kännyn korvalleen ja katsoi käytävän yli. Corgi vilkaisi myös: Seinä.

”Veljesi soittaa, yllätyit varmaan.”

Isännän ääni oli outo, kuin ei se olisi Isäntä, joka oli äänessä, vaan joku muu. Nukun selkäkarvat nousivat melkein pystyyn. Sitä pelotti, arvelutti ja hämmästytti ja sitä kaikkea niin paljon, että se unohti hetkeksi jopa tappavan janon ja kuivuvan, kurjan kurkkunsa ja kirsunsa. Kaikki huusi vettä, mutta niin vain se unohti sen, kun Isännän ääni oli tuntematon ja sellaisena merkillinen ja vieras.

”Äiti on kuollut. Se asia.”

Isäntä puhui. Nuku näki sen ja kuuli, vaikka ääni oli vieras ja vieraan. Isäntä puhui ja vaikeni välillä mietteissään. Sitä jatkui vaikka kuinka kauan.

”Olen sosiaalitoimistossa.”

Hiljaisuus. Isännän katse harhaili, mutta ikävä kyllä kaikessa muussa kuin Corgissa. Isäntä ei katsonut edes vaunuja.

”Sosiaalitoimistossa odottavat sinun soittoasi. He tarvitsevat sen. He ottavat yhteyttä uskottuunmieheen, ottivat jo, mutta se ei poista sitä, että sun pitää soittaa.”

Taas Isäntä vaikeni.

”Nyt heti. Mieluummin saman tien. Tulin käytävälle soittamaan. Mulla on kännykkä latauksessa.”

Isäntä sulki suunsa, odotti ja toisti: ”Tulin käytävälle soittamaan.”

Corgi työnsi kuonon lähemmäs Isännän farkunlahjetta, kun tämä nousi ylös lattialta, mutta Isäntä ei huomannut elettä. Corgi katsoi, kun Isäntä käveli käytävää ja hävisi. Sen teki mieli uikuttaa. Sen teki mieli kuolla.

>>>jatkuu>>>