Anna käsi

Reuna -kustantamon kirjoituskilpailussa vuosi sitten Anna käsi -novelli pääsi mukaan Mervi Vyyryläisen ja Harri Kivelän toimittamaan antologiaan - Joki – 33 kokijaa

ANNA KÄSI

Oiva polki. Pelle istui takana pyörän tarakalla. Hän piti satulan takaa kiinni varoen vieteripakkoja. Hän ojensi jalkojaan haralleen, jotta ne eivät jäisi polkupyörän pinnojen väliin.

Oiva oli opettanut Pelleä lukemaan. Hän osasi jo, vaikka kouluun oli vielä aikaa. Lukeminen oli kivaa, mutta vielä parempaa oli lähteä isoveljen kanssa joelle. Oiva osasi uida. Oiva oli iso, kävi kaupungissa oppikoulua ja kulki sinne itse linja-autolla, paitsi näin kesällä.

Pelle oli ollut Oivan kanssa keräämässä kasveja. Vinttikamarissa Oivalla oli kaksi isoa kiveä, joita Pelle ei edes yrittänyt nostaa ja kaksi vaneria, joiden väliin Oiva asetti kasvit painoon kuivumaan. Niitä piti kerätä neljäkymmentä kesän aikana. Oiva oli kerännyt neljäkymmentä myös edellisenä kesänä, mutta vasta tänä vuonna hän oli ottanut Pellen muutaman kerran mukaan keräämään kukkivia kasveja ojanpenkoilta, metsästä ja metsänrajasta, jossa heillä oli hyvä mansikkapaikka. Äidillä oli oikea mansikkamaa, mutta metsänlaidasta he saivat syödä ja kerätä heinään mansikoita ihan omin luvin.

He ajoivat äkkijyrkän vieton maantieltä alas peltotielle. Lato oli tienposkessa ja siinä oli ympärillä isoja puita varjostamassa. Se oli tunneli. Sitten tuli avointa peltoa kahden puolen, traktorin pyörien syvät urat ja niiden välissä ruohoa ja heinää kasvava keskiosa. Pyöränurien pohjat olivat harmaata savea, joka oli halkeillut pinnasta ja käpristynyt. Pyörä niiasi aina kun eteen tuli monttu.

He käänsivät toisen ladon kulman ohi ja ajoivat varsiojan vartta lehmiaitauksen viertä. Pajupensaat vilahtelivat ohi. Pusikon kohdalla Oiva pysäytti, nosti vauhdissa jalan tangon ja käsien välistä yli ja hyppäsi maahan. Sitten hän kallisti pyörää ja Pelle putosi kyydistä.

He olivat molemmat paljain jaloin ja heillä oli siniset verkkarit ja flanellipaidat. Oivan paidassa oli lyhyet hihat. Niissä oli käänteet ja uutuuttaan prässit. Valkoisella pohjalla oli harmaita raitoja, jotka tekivät paitaan ruutuja.

Varsiojasta pääsi tältä kohtaa yli. Oiva päästi pyörän kaatumaan pajupuskaa vasten ja meni edeltä ojan yli heitetylle vanhalle lankulle. Vesi oli siinä molemmin puolin syvää. Ojassa salamanteri hyppäsi ruohojen sekaan. Sillä ei ollut häntää.

”Anna käsi”, Oiva sanoi.

Pelle tuli varoen lankulle ja ojensi kätensä ja sitten Oiva veti Pelleä kädestä ja tämä juoksi äkkiä lankkua pitkin ojan yli.

He menivät eteenpäin viljapellon viertä. Korret olivat pitkiä. Tähkäpäät huojuivat ilmavirissä.

Mäellä haassa näkyi lehmiä piikkilanka-aidan takana. Ne eivät päässeet joelle asti, mutta ne olivat katsomassa, kun he kävelivät peräkkäin polkua, joka vei niityn poikki. Kun he tulivat taas traktoriuralle, joki näkyi jo, mutkan kohta, jossa se meni leveänä ja ruskeana alhaalla rantojen välissä. Sen selkä kiilsi.

Pyöreistä seipäistä tehty kapulasilta notkui jalan alla, kun he ylittivät toisen ojan ja tulivat haan puolelta taas pellolle ja silta näkyi. He menivät joen viertä, törmää pitkin tallaantunutta polkua. Silta oli harmaa ja maalaamaton, venytteli itseään joen päällä. Sen alla oli pimeä loukko, varjon paikka. Sillan edessä alhaalla jokeen työntyi lyhyt mattolaituri. Joki oli siltä kohdassa isompi, koska siihen oli laskettu toiselle puolelle pato, joka nosti veden pintaa.

Sillalla nojasi kaksi poikaa kaiteeseen. Niillä oli onkivavat. Ne olivat selin eivätkä nähneet heitä. Kolmantena heidän vieressään oli hoikka likka, jolla oli punainen kokouimapuku, tummanruskea tukka ja siinä rusettinauha. Iso rusetti. Pelle huomasi sen kaiken heti. Hän taisi pysähtyä, koska Oiva kääntyi katsomaan häntä.

”Tule, tule. Ei sun tarvitse pelätä.”

Pelle tiesi, että tämä oli rakastumista. Se tuli kerrasta. Se oli kuin pyörtyminen. Yhtä aikaa haikea ja hyvä ja samalla raskas olo. Hän ei ollut nähnyt tyttöä missään ennen.

”Se on Salme”, Oiva tiesi.

He riisuivat housut ja paidat sillan pieleen. Heillä oli molemmilla uikkarit housujen alla. Pojat onkivat ja katsoivat heitä aina välillä. Se, joka oli taaempana, kurkotti ja katsoi edessäolevan ohi. Salme katsoi myös. Hän seisoi paikoillaan. Pelle katsoi takaisin. Tytöllä oli kauniit jalat. Niissä ei ollut ollenkaan polvilumpioita. Hänellä oli kukka kädessä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan tuijotti mietteissään heitä.

”Pääsetkö sä itse laiturille?” Oiva kysyi.

Jokirinne oli jyrkkä, mutta Pelle vastasi pääsevänsä. Hän ei muistanut oliko koskaan ennen mennyt siitä ihan itsekseen.

”Älä putoa sitten tai hukut”, Oiva varoitti.

”En.”

”Mä sukellan sillalta.”

Pelle kuunteli veljen puhetta, mutta hän katsoi tyttöä ja niitä poikia. Pojat kyllästyivät ja kuiskuttelivat jotain keskenään. Salme kääntyi ja meni sillan yli ja kyykistyi keräämään lisää kukkia. Punainen uimapuku kaareutui puoliväliin selkää.

Kun tyttö kyykistyi ja oli selin, Pelle tunsi taas outoa tuskaa ja varmuutta: Tämä tyttö oli hänen tuntematon kohtalonsa. Hän halusi olla vain tämän kanssa. Hänen teki mieli mennä keräämään kukkia tytön kanssa, mutta hänen piti totella Oivaa. Oiva huolehti hänestä.

”No, mene nyt”, Oiva patisti.

Hän seisoi jo sillalla. Kohta hän nousisi kaiteelle ja sukeltaisi jalat edellä veteen.

Oiva viittasi kädellään Pelleä menemään rinnettä alas.

”Uskallatko?” Oiva kysyi.

”Uskallan.”

”Mä katson ensin, että sä pääset onnellisesti perille.”

Pelle piti ruohonkorsista kiinni laskeutuessaan jyrkkää, nurmettunutta rinnettä, jossa oli jalkojen painaumia. Sitten hän oli laiturilla ja näki enää sillan alusen ja ylhäällä sillan sivun, jossa Oiva nousi kaiteelle, hivuttautui sen yli, piti rohkeasti selin sillankaiteesta kiinni ja hyppäsi viimein. Vesi roiskahti ja Oiva oli hetken upoksissa, mutta nousi sieltä pintaan tukka päätä myöten ja vesi valuen kasvoja pitkin.

”Ihan savea!” hän huusi ja huitoi ja polski käsillään vettä, roiskutti ja tuli pitkän aikaa kohti laituria. Pelle jännitti pääsisikö hän kuivalle maalle tai kävisikö huonosti.

Oiva otti laiturin sivusta kiinni, sitten hän päästi itsensä vajoamaan alemmas veteen ja ponnisti ja ponkaisi kahden käden varaan, keikautti toisen jalan laiturin lankuille ja kellahti kyljelleen kuin iso kala. Kuiva laituri kastui siitä kohdasta.

”Voit riiputtaa jalkoja vedessä, mutta älä putoa siitä”, Oiva lupasi.

Kun Oiva lähti nousemaan rinnettä, Pelle istui laiturin päähän ja kurkotti varpaitaan niin, että ne koskivat veteen. Vain varpaat kastuivat.

Hän näki punauimapukuisen Salmen joen toisella penkalla ja toivoi, ettei tyttö vain putoaisi. Sitä hän ei kestäisi. Salme ei saanut hukkua. Kuka muu vain sai hukkua, mutta ei Salme.

Hän pyytäisi Oivaa kirjoittamaan vihkoonsa Salmen nimen.

Ajatus oli niin huima, että se alkoi hymyilyttää. Sen hän kyllä tekisi. Oiva osasi kirjoittaa. Oiva kirjoittaisi, jos hän pyytäisi.

Oiva hyppäsi toisen kerran. Vesi roiskahti taas. Pelle heilutti jalkojaan, viisti varpaillaan veden pintaa ja Pelle katsoi, kun Oivan märkä tukka nousi taas ruskeasta vedestä ja sitten hän katsoi jokirinteeseen Salmea. Salme asetteli kukkia kivien väliin niin kuin ne olisivat ruukkukukkia. Hän teki kotia itselleen.

Pelle ajatteli, että tyttö tiesi ja näki, että hän katsoi sitä ja että heillä kahdella on salaisuus, jota muut eivät tienneet. Muut eivät koskaan saisi tietää sitä.

”Mitä?” Oiva kysyi.

Hän nousi taas kalana tai valaana vedestä ensin kahden käsivarren varaan ja kaatui siitä laiturin päälle. Lankut kastuivat lisää siitä kohdasta. Sitten olivat Oivan märkien jalkojen jalanjäljet, kun tämä otti ensin kaksi askelta laituria pitkin ennen kuin kiipesi ylös jyrkän, savisen jokitörmän.

”Menikö hyvin?” Oiva kysyi.

”Meni.”

Oiva alkoi kiivetä taas rinnettä. Maata varisi hänen jälkeensä.

Pelle siirtyi niin, että meni vaihteeksi mahalleen ja kurkki laiturin alle. Siellä oli myös toinen hämärä mahanalunen, toinen maailma. Sinne ei tehnyt mieli työntää kättään. Hän katsoi vettä, mutta ei nähnyt pohjaa, koska se oli mutaista ja sekoittunutta jokivettä. Pohjalla oli savivelliä eikä kiviä.

Laiturin paalun vieressä ui kala. Se heilautti pyrstöään, Pelle näki, kääntyi ja oli taas liikkumatta paikallaan. Hän seurasi sitä. Kala pysyi paikallaan. Se on särki, hän tiesi.

”Mitä siellä näkyy?” Oiva huusi. ”Näkyykö mitään?”

”Särki. Laiturin alla”, Pelle vastasi.

”Odota!” Oiva huusi takaisin. ”Älä tee mitään. Mä tulen heti sinne.”

Pelle pysyi paikallaan. Laiturin lankut painoivat rintaa, sahatut, terävät lankunpäät sattuivat hieman, mutta hän riiputti siitä huolimatta päätään ja vahti kalaa.

Vesi pärskähti ja särki livahti pois. Se vilahti hetkessä. Oiva kauhoi jo lähellä ja kiipesi taas laiturille.

”Näytä”, Oiva sanoi innoissaan.

”Se lähti pois”, Pelle sanoi.

”Säikytitkö sä sen?”

”En.”

”Koskitko siihen?”

”En. En varmana.”

”Niin kai.”

Oiva nousi äkäisenä rinnettä ja pysähtyi sitten.

”Näit omiasi”, hän sanoi.

”Enkä”, Pelle vastasi. Hän räpytteli silmiään, mutta ei sentään itkenyt.

Sitten Oiva oli taas tyytyväisen oloinen ja kiipesi sillalle ja hävisi näkyvistä. Pelle ei tiennyt, menikö hän katsomaan niitä onkivia poikia.

Siitä Pelle muisti Salmen ja katsoi joen yli, mutta tyttöä ei näkynyt. Hän meni uudelleen mahalleen laiturin reunalle ja haki särkeään.

”Tule särki, tule”, hän sanoi sille ja juuri silloin se hyppäsi. Lankku keikahti ja Pelle tajusi, että nyt hän putosi.

Vesi tuli vastaan ja sitten oli hiljaista ja äänetöntä veden alla ja käsi tunsi pohjan, mutta se oli pehmeä eikä siitä saanut otetta. Hän teki uintiliikkeitä, mutta ei päässyt pintaan. Hauki ui hänen silmiensä editse, mutta se ei tehnyt mitään. Sen takana oli särki ja se tuli hänen suuhunsa.

Oiva nosti hänet ylös vedestä ja hetken oli kirkasta, mutta hän ei kuullut mitään. Hän näki veljen kasvot. Niillä oli hurjistunut ilme. Pelle näki, että veli puhui koko ajan, suu aukesi ja meni kiinni ja aukesi taas, mutta hän kuuli vain pulputusta. Veljen ohi hän näki punapukuisen Salmen, joka oli siinä rinteessä toinen jalka ylempänä kuin toinen. Hän katsoi tämän uimapukua. Jos hän olisi tyttö, hän haluaisi samanlaisen. Olkaimet ja kaikki.

Kala pulahti hänen suustaan. Klups. Se särkyi siihen laiturille. Siitä jäi pelkkä märkä läimäre.

Salme näki, että melkein hukuin, Pelle ajatteli. Hänestä tuntui hyvältä se, että Salme tuli ja kiipesi siihen alas katsomaan, kuinka hän voi.

Pelle tunsi kasvaneensa ja varttuneensa. Hän oli melkein aikuinen nyt. Hän voisi mennä vaikka kouluun jo ensi syksynä, jos äiti vain päästäisi.

”Paha tuli pois”, Oiva sanoi. Hän touhusi siinä. ”Huh huh.”

Pelle istui laiturilla. Häntä syletti, mutta hän ei kehdannut sylkeä, kun Salme katsoi koko ajan. Miltä se olisi näyttänyt?

”Me lähetään”, toinen onkijapojista sanoi Salmelle. Tyttö kääntyi ja konttasi nelinkontin ylös.

Pelle huomasi, että hän kuuli, vaikka ensin hän ei ollut kuullut mitään.

”Oletko sä kunnossa?” Oiva kysyi.

Veljen äänestä erotti, että hän pelkäsi ja oli huolissaan. Pelle oli veljen vastuulla. He tiesivät sen molemmat. Veljellä oli iso vastuu.

Sitten Salme ja ne pojat olivat menneet ja Oiva auttoi Pellen ylös sillalle. He pukivat housut ja paidat ja lähtivät hitaasti kävelemään.

”Ei puhuta kotona mitään”, Oiva muistutti. ”Eihän? Onneksi selvittiin säikähdyksellä.”

Päiväkirja

24.5.2020

On muuton aatto. Elämme odotuksen aikaa. Kurkotamme mielessämme huomiseen. Silloin on avainpäivä ja teemme muuton kenraaliharjoituksen. Torstaina, neljän päivän päästä, on ensi-ilta.

Eilen irrotin astianpesukoneen liitännän ja tulppasin hanan vesiyhteyden. Pestävät astiat ovat käsissä. Yksiä haarukoita, veitsiä, lusikoita ja kuppeja, kippoja ja laseja. Vaatteet ja varavaatteet. Kännykät, läppäri, tietokone. Nettiyhteys. Ilmoitukset ja muutokset on tehty. Kaikki hoidossa. Huominen odottaa itseään.

25.5.2020

Eilen kauppareissulla Helena otti valokuvia kukkimaan avautuvista tuomista. Varhainen aamuaika, kello puoli kymmenen. Voikukkia oli keltaisenaan Sammontorin idän puoleisella nurmikolla.

Tänä aamuna makuuhuoneen ikkuna oli raollaan ja ennen kellonsoittoa pihapiirissä pesivät kalalokit kirkuivat äänekkään hyvän huomenensa. Aika nousta muuttamaan.

Kaksi tiikerintaljaa on sivulla 203. En kirjoita sitä tänään enempää. James Joycen Finnegans Wake on jäänyt jälkeen. Olen siinä sivulla 189.

Tunnin päästä lähden bussilla keskustaan ja haen pakun. Päivä paistaa.

26.5.2020

Vietimme eilen retkipäivän. Kasasimme pakettiauton perään kaikenlaista tavaraa, joka vaati erityishuolenpitoa, ajoimme Taavettiin, saimme avainkokoelman, parkkeerasimme uuden asuinkerrostalomme huoltotielle, tyhjensimme auton ja siirsimme tavarat, osa hissillä ylös kolmanteen kerrokseen ja suurin osa varastoon – maalaukset, puolivalmisteet, piirrokset, kankaat ja rekvisiitat.

Poikkesimme kahvilla torilla, haimme kaupasta kaikkea tarpeellista, palasimme tulevaan kotiimme, vedimme henkeä ja takaisin Lappeenrantaan. 

Uutena kokemuksena kiersimme Ratakadun Mäkkärin eli asioimme syötävät, nautimme virkistävän lounaan ja jatkoimme Sammonlahteen.

Seuraavaksi pääsimme lähtemään kohti Taavettia viiden, kuuden välillä iltapäivällä. Tunti tunnilta, hetki hetkeltä askel lyheni ja kävi raskaammaksi. Otimmeko liian ison satsin?

Nautimme auringonlaskusta parvekkeella ja söimme loput mukana kulkeneista eväsleivistä, joimme limpparia ja kahvia. Kello oli melkein yksitoista, kun palasimme autolle ja ajaa hissuttelimme vanhaa tietä Lappeenrantaan. Kuunsirppi nousi taivaalle. Järvi näkyi tyynenä tummien rantojen ja taivaan punertavien pilvenhahtuvien alla.

27.5.2020

Eilisiä muistellen - kävin järvessä. Olisi liioittelua puhua uimisesta. Kahlasin reisiä myöten, menin eteenpäin, uikkarit kastuivat ja sen jälkeen kyykkäsin kaulaa myöten. Se oli kauden avaus.

Eilen julkistin Anna käsi -novellin uutena Kaunis kesäpäivä -blogissa.

Muu on ollut puolittaista odotusta. Koska meillä ei ole televisiota - se muutti jo uuteen kotiin, luen Helenalle ääneen yhtä vanhaa tekstiäni. Repe. En kirjaa sitä ääneen luettujen tilastoon. Huomasin, että joudun muuttamaan käsikirjoitusta, se pitää korjata, tehdä perusteellinen remontti. En hyväksy tekemääni. Siinä on yksi uloke, joka häiriköi pahan kerran. Poistan sen, mutta ehkä joudun tekemään sen lisäksi muita säätöjä.

Tuomet kukkivat ja tuoksuvat. Pääskyset piirtävät sirppejä taivaalle. Sanoimme hei hei rannalle ja hei hei satakielelle, joka laulat niin hienosti ja mielikuvituksekkaasti ja hei hei matonpesupaikalle. Huomenna vasta lähdemme, mutta eroamme jo tänään. Näkemiin toistamisiin.

Tipit(15)

Näyteteksti vuodelta 2020 - lisätty 22.5.20

>>>jatkuu>>>

Kymmenen: Kaikki ennallaan

Isäntä työnsi lastenvaunut ensin rappukäytävään, kurkotti sen jälkeen kätensä Eteiseen ja sammutti valot seinäkytkimestä. Corgi seurasi kuinka Eteiseen valahti samanlainen pimeys kuin siellä oli vallinnut siihen asti, kun he saivat sähkön. Sähkö oli parempi, se ajatteli.

Mies, jolla oli lammaskarvavuorellinen farkkutakki, pidetyn näköiset farkut, buutsit jaloissa, intiaanihattu päässä ja siinä hattunauhana nyöriksi kierretty liina, jonka päät roikkuivat selkäpuolelle, uutena punainen kaulahuivi kaulassa, kirpparilöytö ja käsissä torilta ostetut nahkahanskat, työnsi edellään ja veti välillä perässään ovesta ulos mennessään vanhoja haalistuneen sinisiä lastenvaunuja, jotka palvelivat viimeisessä käytössään. Vaunuissa oli koristeina vaaleasta matonkuteesta leikattuja nauhoja. Kolmantena kulki mukana koiraseuralainen, corgi pembroke -rotua oleva, hyväturkkinen koira, jonka turkkiin oli sidottu samanlaisia hapsuja kuin vaunuihin ja jonka talutushihnan vetokahva oli pyöräytetty lastenvaunujen sankaan roikkumaan. He tulivat ulos kerrostalon alaovesta ja ylittivät pihalaatoituksen, josta koira ei pitänyt, vaan yritti loikata laattojen yli, turhaan.

Ulkona oli kymmenen asteen pakkanen. Maassa oli viiden senttimetrin paksuudelta uutta lunta. Se oli satanut yöllä, mutta nyt taivas oli seljennyt ja idän puolella rusotti päivänkoitto.

Corgi-Lukukoira-Nuku piti kiirettä lyhyillä koivillaan, mutta se pysähtyi silti haistelemaan tärkeimmät hajukohteet. Isäntä pysähtyi myös aina silloin ja vaunut pysähtyivät, vesikanisteri päästi loiskahduksen, ei päästänyt, se oli kuvitelmaa, sillä vesi ei ollut kanisterissa vaan termoskaatimessa, mutta Corgi kuuli aivan kuin loiskahduksen ja muovipussiin kerätyt tyhjät tölkit rapisivat. Ne olivat kaikki tuttuja ääniä. Myös autot, ratikat, liikenne, kaikki ne äänet olivat tuttuja entisiä.

Lisänä Isäntä kopisteli ja potki lastenvaunujen kuluneita pyöriä sillä aikaa, kun Corgi veti vainua. Se oli uutta.

Pasilasta Aleksis Kiven -kadulle vievällä kävelysillalla Corgi haistoi heti sillan alussa ketun. Jälki oli tuore, mutta se ei kulkenut varsinaisella sillalla. Sillalla oli vanhaa tuoksua, mutta tuore ketun katku tuli alempaa. Nuku pysähtyi. Se työnsi kuonon sillankaiteen rautapienojen väliin ja ketun haju pysyi vahvana ja samassa se näki ruskeaturkkisen, hoikan ketun jolkottavan esiin sillan alta, juoksevan kiirettä pitämättä jäljet uuteen lumeen.

Corgi haukahti, kaksi tai kolme kertaa ja Isäntä kurkotti katsomaan kaiteen yli.

”Kettu Repolainen”, Isäntä sanoi. ”Antaa ketun mennä.”

Ketun jälkeen Corgille tuli sellainen olo kuin se olisi tehnyt suuren teon vainuttuaan sen. Merkittävä saavutus koiralle. Se kulki pitkän matkaa jäämättä erikseen haistelemaan. Se veti vainua edelleen kaikesta vastaantulevasta, mutta ei pysäyttänyt kulkuaan.

Onneksi katuja ei ollut hiekoitettu. Tuore hiekoitus oli ikävä asia, sillä se sattui herkkiin polkuanturoihin. Corgi epäili, että se oli saanut geeniperimänä poikkeuksellisen herkkähipiäiset polkuanturat tassuihinsa. Ikään kuin siinä asiassa olisi sattunut suunnitteluvirhe. Vasta hiekoitetut, jäiset ja kovat jalkakäytävät tai muuten karkeistetut pinnat sattuivat sen herkkiin tassuihin, sattuivat samalla lailla kuin Kotiin tullessa ulko-oven edustan laatoitus, johon oli istutettu teräviä kivensärmiä pystyyn vieri viereen.

He ylittivät kadun ja Isäntä tarinoi hetken aikaa: ”Mietitäänpä mitä reittejä myöten kettu tulee tänne keskustaan asti? Se on helppoa niin kauan, kun se pysyttelee yhtenäisen Keskuspuiston vaiheilla, mutta sen jälkeen kettu joutuu ylittämään Pasilan ratapihan kiskoja. Ennemmin tai myöhemmin. Se voi valita alikulkutunnelin, jolloin se törmää taatusti ihmisiin ja mahdollisesti koiriin, mutta näin joka tapauksessa.”

Puhe taukosi siksi aikaa, kun he ylittivät risteyksessä poikkikadun ja jatkui taas, kun he olivat onnellisesti jalkakäytävällä. Asiayhteys oli kuitenkin toinen. Asiat hyppelehtivät niin kuin Isännän jutunaiheet. Ehkä ne tulivat samasta lähteestä?

”Vaikuttaa ensi näkemältä siltä, että Veli, hyvä Veli hankki turhaan sen uuden kaasuletkun ja venttiilin. Jos soitan ja kerron hänelle, hän käskee viedä pullon myyntiin kirpputorille. Voiko sen viedä sinne? En tiedä? Veli ei ymmärrä sitä yksinkertaista asiaa, että jos en viihdy sähköavusteisessa taloudessa, sanon sopimuksen irti ja sen jälkeen me tarvitsemme taas kaasua.”

Isäntä vilkaisi Corgia vieressään tai muutaman askeleen taaempana, koska koira oli jäänyt jälkeen, vilkaisi tätä ja hidasti askellustaan. Seuraava kadunylitys tapahtui yhtä hartaan hiljaisuuden vallitessa kuin aina.

”Veli saa olla tyytyväinen siihen, että vein kaikki ilmaisjakelusanomalehdet keräykseen. Eikö vain? Pelastusviranomaiset samoin. Vähensimme vapaaehtoisesti palokuormaa. Myönnän, että samalla Eteinen tuli tilavammaksi. Eteinen olisi vielä tilavampi, jos meillä ei olisi vaunuja, mutta missä silloin kuljettaisimme leiritarpeet?”

Se korttelinväli oli lyhyempi. He eivät menneet kuitenkaan kadun yli, vaan kääntyivät sivukadun kapeammalle jalkakäytävälle ja alkoivat nousta ylämäkeen. Tästä he olivat kulkeneet ennen. Tämä oli moneen kertaan kuljettua tuttua tietä.

”Sähkö tai ei. Kaasu tai ei. Elämä tai ei. Koira tai ei. Vaihtoehtoja on ja ei ole. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin ja eräänä päivänä ehkä jatkan. Koittaa päivä ja sitten uus, se on sama kuin ihanuus. Paljonko annat pisteitä? Annatko ollenkaan? Jos koiralla olisi kyky arvioida, paljonko antaisit pisteitä?”

Corgi-Lukukoira-Nuku oletti, että Isäntä kysyi siltä tätä, mutta mitä? Se katsoi Isäntää, tämän kasvoja sivusta ja Isäntä käänsi päätään ja vilkaisi päin. Kymmenen asteen pakkanen oli saanut Isännän posket rusottamaan.

Ratikka saapui kerrostalojen välisestä kuilusta ja pysähtyi.

Isäntä pysähtyi kesken kulun katsomaan sitä: ”Tervehdys sinä kuljettajien kuningas. Oli talvi tai kesä, syksy tai kevät, sinä olet aina mielessämme. Me arvostamme sinua. Me pidämme sinusta.”

Ratikka oli ilmeisesti jäljessä aikataulusta, sillä se lähti saman tien uudestaan liikkeelle. Isäntä saattoi sitä katseellaan: ”Tervehdys. Me näemme vielä. Me olemme olemassa toisillemme. Me olemme kanssaystäviä.”

Mies halpahalli- tai kirppariasusteissaan, lastenvaunut, jotka voisivat lojua yhtä hyvin kaatopaikalla tai mieluummin ehkä siellä kuin liikenteessä yhtenä mukana ja koira, joka kantoi ylpeänä nauhojaan, ylittivät suojatien ja tulivat tutulle puistonpenkille. Mies työnsi vaunut penkin ohi, käänsi ne siihen jatkeeksi, kiersi vaunut kertaalleen ympäri ja potki mennessään pyöriä, jotka valittivat ja mies alkoi irrottaa koiran talutushihnan vetopäätä vaunujen sangasta.

”Me odotamme hyvää vastaanottoa ja uskomme siihen. Me asennoidumme positiivisesti ja olemme iloissamme ja innoissamme jokaisesta meihin luodusta hyväksyvästä silmäyksestä. Me emme petä teitä ja uskomme hartaasti, että kukaan ei petä puolestaan meitä. Kaikkeus ja yhteiskunta, ihmiset ja eläimet, kaupunki ja maaseutu eivät ole vastakohtia, vaan ne täydentävät toisiaan ja rikastuttavat olevaisuuden kirjoa omalla olemassaolollaan.”

Isäntä otti lastenvaunujen kopasta kaatotermarin ja koiranjuomakipon, nosti molemmat penkille, kiersi termarinkorkin auki-asentoon ja täytti osin kirkkaalla, höyryämättömällä vedellä kipon. Kauempaa katsoen se saattoi näyttää siltä kuin mies kaataisi siinä itselleen teetä tai kuumaa vettä termarista kylmänä pakkaspäivänä ja että vain juoma-astia oli outo, mutta vesi oli kylmää, kraanasta laskettua ja se oli termoskannussa, jotta neste ei vetäisi jäähän.

”Kaadan hyvä koiraystävä vettä sinun tarpeiksesi, mutta kaadan vain vähän, jotta tuima pohjolan sää ei hyydyttäisi sitä. Tämä on Päijänteen vettä, jota kalliisti kuljetetaan, suodatetaan ja puhdistetaan kaupungin asukkaiden vesivaraksi. Tässä Suomi on mukana kokonaisuudessaan tukemassa pääkaupunkia ja pääkaupunkilaisia heidän elinpyrkimyksissään.”

Isäntä asetti vesikipon jäiselle asvaltille koiran kuonon eteen ja Corgi-Lukukoira-Nuku kastoi kielen siihen tottelevaisena. Isäntä siirtyi lastenvaunujen ääreen, sovitti termoskaatimen takaisin muiden tarvikkeiden sekaan, kääntyi takaisin Corgia kohti ja käveli tämän eteen: ”Joko joit Luojan luoma? Joko sammutit janosi?”

Asiaa tuntemattomasta ja sellaisesta, joka ei ollut nähnyt tätä spektaakkelia, loistotonta sellaista, mutta spektaakkelia kuitenkin, tällaisille uusille, tarkkaavaisille ja arvosteleville silmille tämä toimitus saattoi näyttää kirkoissa tutummalta palvelusmenolta ja josta voisi joku herkkähipiäinen henkilö loukkaantua jopa, luulla, että Isäntä ei ollut tosissaan, vaan rienasi ja pilkkasi, mutta sellainen ei ollut Isännän tarkoitus eikä ollut ollut koskaan.

Nuku vastasi Isännän katseeseen, seurasi miehen liikkeitä, seisoi kaikilla neljällä tassullaan, ei palellut varsinaisesti, mutta tunsi ilman olevan talvinen, seurasi Isäntää, joka kumartui, otti koiranjuomakipon ja kävi tyhjentämässä sen sadevesikaivon ritilään. Ritilä oli kymmenen metrin päässä, ajoradalla ja Nuku saattoi katseellaan Isäntää ritilän luo ja takaisin. Tullessaan ja palatessaan Isäntä ravisteli peltistä juomakippoa yrittäen siten varistaa siitä pois viimeiset vesihelmet.

”Meidän osamme on vähäinen, niin kuin kaikkien vähäosaisten, mutta se ei tarkoita silti, että olisimme vähälahjaisia tai lahjattomampia kuin muut, paremmin menestyneet, paremmin elämän haasteista selvinneet. Kunnioituksen kaipuumme on yhtä suuri ja jatkuva. Se pysyy kaikkina aikoina ja aikojen taa.”

Heidän lastenvaunurekvisiitasta löytyi nykyään myös pieni, froteinen pyyhe, melkein uusi, kirpparituote ja Isäntä kuivasi juomakipon pyyhkeellä ja kietoi kipon sen jälkeen pyyhkeen sisään.

Corgi seisoi neljällä koivellaan, seurasi ja odotti. Odotus oli sen työtä. Se ajatteli, että voisi messuta Isännän tavoin, jos osaisi. Se voisi puhua ja kertoa kaikelle maailmalle, että koiran osa on ikuinen odotus ja yhtä ikuinen epätietoisuus ja että koira on orjan kaltainen, mutta ei tavallisen orjan, vaan hyödyttömän ja tarkoituksettoman orjan kaltainen. Se voisi veisata siihen lisänä, että palveluskoirat ovat asia erikseen, koska ne ovat palveluksessa, työssä ja virantoimituksessa. Palveluskoirista poiketen tavallinen seurakoira on oikkujensa varassa käyttäytyvän isäntähenkilön leikkikalu ja huvi.

Corgi ajatteli tällaisia lyhyinä sanoina, pelkkinä aavistuksina, mieleennousemina tai vaistoina tai tunteina, mutta se uskoi niiden olevan yhtä todellisia kuin ihmisten viisaammat ajatukset ja ajatuskulut.

Heidän rekvisiittansa oli lisääntynyt myös hapertuneella, muotoon istutulla styroxinpalalla, joka ei ollut enää kaikkein puhtain eikä valkein. Jos ei tuullut, Isäntä saattoi nostaa sen seuraavaksi penkille, mutta jos tuuli ei sallinut tehdä niin, Isäntä tarttui styroxalustaan vasta, kun istui penkille ja sujautti sen istuutuessaan pakaroittensa alle.

Isäntä otti Raamatun esiin, etsi virsikirjan. Nuku huomasi tarkkana koirana, että Isäntä etsi virsikirjaa ja jupisi: ”Etsii ja etsii ja soisi löytävänsä, mutta jos ihminen ei löydä etsimäänsä, hän voi vain ristiä kätensä ja tulla toimeen ilman, tulla toimeen sillä mitä on.”

Tamburiini, helistin löytyi ja tippipurkki. Isäntä suori ensin nauhat kunnolla ja käveli sen jälkeen kantaen tippipurkkia kädessä, molemmissa käsissä kuin munkki tai vastaava pitämässä itämaista juomarituaalia, käveli penkin päähän asti ja laski ja sijoitti tippipurkin maahan, kääntyi, tarttui tamburiiniin, heläytti sitä kahdesti toista kämmentään, rannettaan vasten ja asetti tamburiinin tasapainoon tippipurkin päälle.

”Meidän elämämme tarkoitus on elää elämämme. Sen voi tehdä vaikeasti ja sen voi tehdä helposti. Se on odottamassa edessämme joka päivä, joka aamu kun heräämme ja karkotamme kultaisen unen silmistämme. Jokainen aamu teemme sen uudestaan niin monina aamuina kuin luonto on nähnyt tarpeen myöntää meille. Me emme ole sen suurempia kihoja.”

Styrox-alusta kahahti kuivasti, kun Isäntä istui sille. Corgi-Lukukoira-Nuku piti katseensa Isännässä, joka vaikeni, etsi omiin silmiinsä yhden, sopivan pisteen läheltä tippipurkkia, se saattoi olla jokin roska jäisellä jalkakäytävällä tai ei välttämättä näkynyt ollenkaan.

Corgi ei huomannut Isännän käsien liikettä ennen kuin tämä levitti paljain käsin Raamatun auki kahden käden peukalolla. Isäntä oli riisunut nahkahanskat varta vasten, sulki silmät, vei oikean käden etusormen sokkona Raamatun sivulle, aukaisi silmät ja alkoi lukea.

Corgi laski takapäänsä kylmälle kamaralle. Se ei kuunnellut tätä lukuosiota. Jostain syystä se ei ollut kuunnellut sitä kertaakaan ja siitä tuntui, ettei sen edes tarvinnut.

Vanha nainen käveli hitaasti ohi. Nuku ei ollut varma olivatko he nähneet tai tavanneet tämän ennen, ei välttämättä eikä haju ollut tuttu.

Isäntä ei keskeyttänyt Raamatun lukua. Se olisi ollut ehkä sopimatonta. Raamatun luku oli sellaista. Joka tapauksessa Isäntä jatkoi ja luki eteenpäin välittämättä vanhasta naisesta.

Corgi veti vainua. Se oli huomannut, että haju heikkeni merkittävästi, kun sää oli kylmä ja kuiva. Kirsu meni kohmeeseen. Ja kun kirsu oli kohmeessa, se ei haistanut kunnolla. Hajut hävisivät. Ehkä ne toisiaan hävisivät osin, mutta enemmän siinä voi olla sitä, että se ei haistanut, sen hajuaisti ei toiminut samalla lailla kuin lämpimämmällä säällä.

Se ajatteli toisinaan, että ehkä koiria tai tiettyjä koiria ei ollut luotu eikä tarkoitettu elämään ja olemaan kylmissä oloissa. Jokin oikku oli saanut sen tulemaan tänne arktisten alueiden tuntumaan. Mitä se ei ollut tietenkään valinnut itse.

Pulu laskeutui siivet lepattaen muutaman metrin päähän. Harmaan eri sävyinen ilmestys. Corgi katsoi lintua, sen höyhenpeitettä, tunsi halun hyökätä äkkiä kiinni lintuun, iskeä hampaansa siihen, tunne, joka meni kuin aaltoina sen selkää pitkin ja kaksi muuta pulua laskeutui ensimmäisen seuraksi, siivet viuhuen, pitäen niillä vastaan ja tasapainotellen, kun ne laskeutuivat koivilleen, varpaat harassa ja alkoivat liikehtiä heti, jatkoivat liikehtimistään päät kääntyillen ja katsoen milloin toisella, milloin toisella silmällä koiraa vaarallisen lähellä.

Corgi-Lukukoira-Nuku nousi kaikille neljälle koivelleen. Se muisti samassa, että sen talutushihna oli kieputettu penkin pystypienan ympärille ja tyytyi vain katsomaan puluja, katsoi, kun vielä yksi lintu liittyi muiden seuraan ja joka tuntui joltain viestiltä tai lähtökäskyltä, sillä kaikki neljä pulua räpistelivät saman tien ilmaan, siivilleen ja lensivät kadun yli kerrostalon editse vievälle jalkakäytävälle, laskeutuivat sille ja alkoivat heti liikuskella jälleen edestakaisin, kääntyillä, nokkia hiekanmuruja tai ylipäänsä muruja jäisestä maasta ja taas jokin häiritsi niitä, jokin ei ollut lintujen mieleen ja ne lähtivät jälleen, siivet läpsyivät, vaikka linnut olivat nyt niin kaukana, ettei sitä kunnolla kuullut, mutta näki kuitenkin siipien pieksevän ilmaa ja kaikki neljä lintua nousivat ilmaan ja lensivät yhtenä parvena taas kerran kadun yli ja hävisivät jonnekin talojen taakse näkymättömiin.

Corgi odotti hetken, seisoi yhä neljällä koivellaan, mutta antoi sitten takapään painua kylmälle kamaralle.

Isäntä sulki Raamatun.

”Laulamme ulkomuistista säkeistön tutusta virrestä, jonka numeroa en muista.”

Isäntä oli vaiti hetken ja lauloi omalla tavallaan ja tyylillään: ”Totuuden henki johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä, tietämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa.”

Se oli ilmeisesti säkeistö, Corgi päätteli.

Vanha herra kävelykepin kanssa ohitti heidät. Isäntä oli heti jalkeilla, tarttui tamburiiniin, heläytti sitä, nosti tippipurkin maasta ja työnsi sen miehen eteen.

”Hyvälle asialle”, mies sanoi. Hän otti kolikon taskustaan ja pudotti sen tippipurkkiin. Kolikko kilahti. ”Kannatuksen vuoksi.”

”Kiitoksia, armollinen herra”, Isäntä kiitti. Hän kumarteli: ”Meidän tehtävämme on tuottaa iloa kanssaihmisillemme ja olemme onnellisia, jos onnistumme siinä.”

”Enemmän tai vähemmän”, mies sanoi, nojasi keppiinsä, jatkoi kävelyä ja katsoi koiraa ohittaessaan. Corgi-Lukukoira-Nuku vastasi katseeseen.

Virret oli veisattu ja alkoi runohetki: ”Kylmänä pakkaspäivänä otan luvan lausua runoa ulkomuistista. Pahoittelen, jos muistissani on runonmentäviä tai vielä isompia tai aavistuksen pienempiä aukkoja. Ne ovat aukkoja myös yleissivistyksessä, jota kutsutaan yleisesti sivistykseksi.”

Corgi odotti. Isäntä asetteli puhuessaan tippipurkin takaisin penkin eteen ja tamburiinin sen päälle. Sen jälkeen Isäntä tarkisti, että styrox-pala oli kohdallaan istui ja lausui Saima Harmajaa. Ainakin Nuku oli tunnistavinaan runoilijan ja runon: ”Pikarijäkälä nosti pikarinsa hauraan ja sade täytti sen ja pisarassa näkyi taivas tuulta pidättäen. Kohottakaamme malja elämämme rikkaudelle.”

Corgi ajatteli, että runo ei ollut oikein sopiva talveen. Se olisi toivonut jotain muuta ja oli kuin Isäntä olisi arvannut sen toiveen, sillä samassa Isäntä aloitti reippaan rekilaulun: ”On lunta tulvillaan nyt raikas talvisää ja liinakkomme tää ei enää talliin jää. Rekehen, rekehen, lähde matkaamaan, lumi alla jalasten se laulaa lauluaan.”

Corgi-Lukukoira-Nuku istui alas kuuntelemaan, suu auki, vilkaisi sivulleen, poispäin kävelevän, vanhan miehen selkää, tipinantajaa, käänsi pään takaisin Isäntään ja kun säkeistössä tuli sopiva kohta, se päästi mukaan pari haukahdusta kuono taivasta kohti.

Päiväkirja

20.5.2020

Haltiat herättivät minut aamuyöstä ennen kellonsoittoa. Mainitsen tästä aina silloin tällöin. Mieli kirjoittaa siinä tilassa. Tänään ajatus leijaili aineettomana Kaksi tiikerintaljaa -fiktiossa, sen solmu- ja käännekohdissa ja sen jälkeen toisena ohjelmanumerona tässä blogin seuraavan päivän kirjoituksessa.

Tajusin puolinukuksissa, että on virheellistä sanoa, että mieli kirjoittaa, se puhuu ennemmin. Henkilöt puhuvat päässäni ja tarinan minä tai kertoja puhuu itsekseen, pitkää monologia. Se on siis puhetta, ei kirjoitusta. Ensin oli puhe ja vasta perässä syntyi kirjoitus.

21.5.2020

Kuvittelin, että joudun pitämään muuton takia väliä Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen teossa. Onneksi ei. Olen kirjoittanut sitä päivittäin kahden kuukauden ajan. Tänään on menossa sivu 192.

Jatkan sitkeästi. Ensin aamurupeama puoli kuudesta seitsemään. Sitten kauppareissu ja käynti uimarannalla. Välttämätön liikunta. Tänään oli seitsemän metriä pohjoistuulta ja aallot vaahtoharjaisia. Tuuli pieksi pyyhkeen ja vaihtovaatteet lepattamaan vaakana, mutta se ei estä uimasta.

Keskipäivällä jatkan kolmea päiväkirjaa – tavallista, kaunokirjoituspäiväkirjaa ja Kaunis kesäpäivä -blogin päivittämistä. Pakkaan muuttoa varten vasta iltapäivällä ja illalla.

Lukeminen jää tässä tilanteessa välistä ja samoin ääneen lukeminen. Televisiota katson ja katsomme myöhäisillasta jonkin filmin tai dokumentin. Sen jälkeen istumme hetken parvekkeella ja puhumme niitä näitä.

22.5.2020

Tipit -tarina, käsikirjoitus päättyy tänään. Tarkistin ajankohdan, jolloin kirjoitin sen - viime vuoden lopussa. Pidin sen tallessa tämän vuoden maaliskuuhun asti, jolloin lähetin sen muutamille kustantajille arvioitavaksi. Lähetin samalla kolme eri käsikirjoitusta, kaikki novelleja tai pienoisromaaneja. Olen saanut kohteliasta palautetta muutamalta kustantajalta, mutta ei mitään suurta innostusta.

Kun aloitimme Helenan kanssa Kaunis kesäpäivä -blogin vajaa kaksi kuukautta sitten, pidin selvänä, että liitän siihen myös tekstinäytteitä. Tipit valikoitui ensimmäiseksi. En ajatellut etukäteen, että julkaisisin sen pala palalta kokonaan, mutta näin on käynyt. Olen antanut tekstille mahdollisuuden. Olen tehnyt siitä kirjallisen ympäristötaideteoksen.

23.5.2020

Kotirusakko on loikkinut viime päivinä sekä etu- että takapihallamme. Se on ollut liikkeellä aamulla, kun päivä on jo valjennut ja keskipäivällä ja alkuillasta. Eilen kun tulimme rannalta rusakko loikki suojatien poikki.

Kanadanhanhiparilla oli neljä kuoriutunutta poikasta. Eilisen ja toissapäivän tuulet olivat kasanneet mätänevän kaislankorsivyön rantaan. Seassa oli särkyneitä linnunmunia. Ehkä ne ovat naurulokkien pesistä joutuneet veden varaan ja ajautuneet maihin.

Toista päivää aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Kesä koitti.

Tipit(14)

Näyteteksti numero 14 - vuodelta 2020, lisätty 18.5.20

>>>jatkuu>>>

Yhdeksän: Valkenee aamun koi

Aamu oli kylmempi kuin edellinen. Corgi-Lukukoira-Nuku haistoi sen heti, kun he menivät ulos. Se oli mielissään siitä, että he käyttivät tällä kertaa takaovea ja pääsivät sieltä suoraan takapihalle ja sitä reunustavalle puisto-osalle. Kävelylenkki oli myös muuten erilainen kuin muina aamuina, lyhyempi ja pikainen ja he palasivat takaisin sisälle samaa reittiä, jota olivat tulleet, ohi pyykkituvan pesuainetuoksujen, raput ylös, oven avaus ja Kotiin Eteiseen.

Isäntä annosteli nappuloita kuppiin ja Corgi söi ne. Sen jälkeen se sai vettä. Kesken kaiken se hoksasi kaasupytyn, vilkaisi sitä ja totesi, että pytty oli entisellä paikallaan, oranssi letku kaartui samalla lailla jäykkänä ja ei aivan jäykkänä niin kuin aina ylös hellan päälle näkymättömiin, mutta tuoksu oli vain ohut tuoksahdus. Se ei vaivannut pahemmin.

Lyhty valoi omaa hohdettaan tiskipöydän päältä, enemmän Komeron seinustalle ja patteriin kuin lattianrajaan.

Kun Nuku oli syönyt, se palasi tapansa mukaan Eteiseen, töykkäsi kuonollaan lastenvaunuja, jotka helähtivät ja nitkahtivat vastaukseksi. Se haisteli aikansa kynnysmattoa, löysi siitä tuttuja, omimpia tuoksuja, kääntyili siinä ja asettui pitkäkseen.

Isäntä alkoi syödä, nauttia omaa aamiaistaan. Sen kuuli. Nuku tiesi, että se piti tapahtua ensin. Vasta sen jälkeen he lähtisivät päivävaellukselle. Ensin Isäntä nautti aamiaisen ja sen jälkeen hän meni vessaan, lyhty mukanaan ja Nuku saattoi pitää silmällä vessan ovenraosta tulevaa valokiilaa ja kuunnella erilaisia ääniä, joita kuului.

Sille tämä aamu ei ollut ratkaisevasti poikkeava. Poikkeavaksi se muuttui vasta, kun Veli tuli paikalle yllättäen ja soitti samalla lailla äänekkäästi ovikelloa kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa Corgi yllättyi ja säpsähti sillä lailla, että silti pääsi haukku.

Isäntä tuli vesikanisterin ja kipon kanssa Eteiseen avaamaan oven. Veli katsoi niitä. Hän hymähti: ”Kuten sanoin, koirat ovat pelkkiä riesoja. Kaikki lemmikit.”

Isäntä ei vastannut. He lähtivät kaikki ulos käytävälle ja Veli kysyi onko kaikki tarpeellinen mukana?

”Avain?”

”On.”

”Kaasu poissa päältä?”

”On poissa päältä.”

Veljellä oli heti seuraava kysymys mielessä: ”Vuotaako kaasu vielä vai ei enää? Auttoiko venttiilin vaihto?”

”Auttoi. Se ei vuoda enää”, Isäntä vastasi.

”Tällaisista asioista ei pidä kärsiä vapaasti ja vapaaehtoisesti”, Veli sanoi. ”Asiat ovat korjattavissa.”

”Niin”, Isäntä myönsi.

Kaikki tapahtui niin oudosti ja eri tavalla kuin yleensä, että Corgi älysi lastenvaunujen puuttuvan joukosta vasta, kun Isäntä oli sulkenut Kodin oven perässään. Corgi jäi seisomaan paikalleen tarkoituksella merkiksi, mutta Isäntä ei huomioinut asiaa, vaan nykäisi talutushihnaa. Isännällä oli edelleen vesikanisteri ja juomakippo toisessa kädessä ja talutushihnan pää toisessa.

Isäntä nykäisi hihnaa ja Corgi pani vastaan, mutta Isäntä nykäisi uudestaan ja koira antoi periksi.

Corgi joutui hyppimään taas kerran ikuisen harminaiheen, ilkeiden pihalaattojen yli ja sen jälkeen oli puolittain jalkakäytävällä tientukkeena musta, kiiltävä auto. Veljen ja Isännän katseista Corgi tajusi kymmenen metriä ennakkoon, että he olivat menossa tämän auton luo. He menivät ja pysähtyivät auton viereen. Corgi pysytteli sivummalla, poissa tieltä ja odotti milloin he voisivat jatkaa matkaa, mutta Veli esitteli autoa, aukoi sen ovia ja sitten Isäntä laittoi vesikanisterin takapenkin eteen jalkatilaan ja kipon myös ja veti taas talutushihnasta.

Corgi-Lukukoira-Nuku ymmärsi, että sen piti hypätä kyytiin. Sen tajuaminen vihlaisi sitä vatsasta. Se ei pitänyt autoista, autokokemuksista. Se oli unohtanut ne kokonaan. Se oli unohtanut millaista autokyydissä oli, vaikka näki autoja päivittäin liikenteessä. Se oli ollut auton kyydissä yhden tai oikeastaan kaksi kertaa siihen aikaan, kun se oli vielä Emännän ja Tyttöjen hoivissa. Isännällä ei ollut autoa eikä Isäntä liikkunut edes busseissa eikä ratikoissa. Isäntä vain käveli ja Nuku oli oppinut sen hänen seurassaan. Siitä oli tullut kävelykoira. Se oli mielestään hyvä siinä lyhyistä koivista huolimatta.

”Koira on hyvä ja istuu”, Veli sanoi, taputti takapenkillä olevaa huopaa tai liinaa ja naurahti. ”Laitoin varta vasten pyyheliinan alustaksi. Se on paksu hotellin kylpypyyhe, kerran käytetty.”

Veli nauroi edelleen: ”Eilen illalla kuivasin siihen itseni, mutta se oli yön putkella kuivumassa ja on nyt lämmin ja kuiva. Ole hyvä.”

Corgi pysyi paikoillaan. Se katsoi Isäntää ja Veljeä ja mustakylkistä autoa, henkilöautoa, jonka kylki oli auki edessä ja näytti sellaisena siltä kuin se olisi yhtä aikaa irvistänyt ja työntänyt kielen esiin.

”Luulen, että sitä pitää auttaa”, Veli sanoi ja jolloin Isäntä kumartui alas ja Corgi ajatteli, että jokin yksittäinen hapsuliina sen selässä oli irtoamassa tai huonosti, sotkeutunut turkin karvoihin, mutta Isäntä koppasi sen syliin käsivarsien väliin, toinen käsi etujalkojen editse ja toinen takapään taitse. Se tapahtui hetkessä, nopeammin kuin ajatus ja saman tien Isäntä nosti Nukun ilmaan, astui pari askelta eteenpäin ja laski alas takapenkillä odottavalle hotellin pyyheliinalle.

Voi ei, Nuku ajatteli. Se uikahti vastalauseen, mutta Isäntä torui sitä: ”Hiljaa. Paikka.”

Isäntä jatkoi, kun Nuku aikoi ja yritti pysyä seisaalla, pystyssä seisomassa kaikilla neljällä koivellaan pehmeällä penkillä: ”Etkö sä osaa olla autossa? Takapää alas. Maahan. Maahan asti. Paikka.”

Corgi teki sen, vaiheittain. Isäntä ei ollut hyvillään eikä tyytyväinen ennen kuin se makasi penkin pyyhkeellä viimein pitkänään.

”En tiedä onko saatavissa koirien turvavöitä”, Veli huomautti. ”Tai mulla ei ole ainakaan. Ei ole ollut sitä tarvetta ja jos sanon toden, menen ennen hoitoon ennen kuin järjestän itseni sellaiseen liemeen.”

Veli seisoi jalkakäytävällä Isännän takana ja kun Isäntä väistyi sivulle, Veli löi oven kiinni. Ovi tuli melkein Corgi-Lukukoira-Nukun kuonoa vasten. Se kurkotti kuonoaan lähemmäs ovesta ulospäin eli sitä päin kasvavia pullukoita tai kumpareita ja haistoi niitä. Haju oli muovinen. Pyyhe haisi paremmalle tai paikoin paremmalle, mutta sen läpi tuntui sama muovinen perushaju.

Se muisti saman tien Emännän auton, vaikka ei tiennyt oliko se Emännän vai vain käytössä. Leasing oli sen nimi tai merkki ja Corgi pääsi kerran sen kyytiin, kun he ajoivat mökille. Emäntä ajoi, Tytöt olivat takana telineissä tai vöissä ja Corgi kyyrötti kerällä edessä jalkatilassa kumimatolla. Se luuli tulevansa hulluksi. Kyyti keikkui ja heilui ja Corgi painui oudon voiman viemänä milloin jotain rautoja vasten, jotka olivat sen selän puolella ja toisin hetkin voima vei mielivaltaisesti eteen tai sivulle. Se ei nähnyt ympärilleen muuta kuin outoja seiniä eikä kyennyt ennakoimaan tapahtumia. Siltä pääsi useamman kerran mahanesteitä suuhun ja sille kumiselle räystäsmatolle ja se tahri turkkinsa siinä sivussa.

Perillä Tytöt halusivat pestä ja suihkuttivat sen pihalla moneen kertaan. Corgi oli siinä vaiheessa niin voimaton, että horjui koivillaan eikä päässyt juoksemaan karkuun, vaikka olisi halunnut.

Se oli kuitenkin onnellinen, koska oli päässyt ja selviytynyt pahasta pinteestä ja oli yhä hengissä ja elossa. Tietenkään se ei tajunnut etukäteen, että heidän piti tulla vielä takaisin, mutta tämän toisen kerran ja suunnan se pääsi matkustamaan onneksi ja lohdutukseksi oikeassa koirankuljetushäkissä. Sellainen oli siellä mökillä, sellainen farmariauto ja Corgi teki matkaa siellä ristikkohäkissä, auton takatilassa, näki ikkunoista ulos, mutta vapisi silti koko matkan. Se ei mahtanut vapinalle mitään.

Autonovet paukkuivat ja Corgi kuuli, että Veli oli sen kanssa.

”Malmi?” Veli kuului kysyvän. Corgi tunnisti Veljen äänen. Se oli hyvä tunnistamaan ääniä, melkein erehtymätön ja pystyi siihen myös nyt, vaikka sydän pamppaili niin, että se kuuli kaiken pohjana samantapaista suhinaa kuin Kotona kaasu oli pitänyt pahimmillaan.

”Malmi”, Isäntä vastasi. Isäntä puhui. Isännän ääni, tuttu ja siksi turvallinen. Heti sen kuullessaan Corgin pahin ja ikävin tunnetila väistyi hieman. Se ymmärsi, että Isäntä oli vielä sentään mukana. Sitä ei ollut kaupattu tälle Veljelle tai muuta pahinta ei ollut tapahtunut, vaikka enteet olivat ilmassa.

Helpotus ja huojennus sai sen vinkaisemaan ja Veli kysyi heti sen vointia: ”Hyvä olla? Huono olla?”

Veli ei odottanut vastausta, vaan jatkoi puhetta: ”Se ei taida olla tottunut autoihin, olla autojen kyydissä? Vai?”

”Niin”, Isäntä vastasi, ei aivan omalla äänellään, mutta Corgi-Lukukoira-Nuku kuuli, että Isäntä se oli. Isäntä oli äänessä. ”En kysynyt, kun hain koiran.”

Auto kävi ja alkoi liikkua. Sillä oli hierova käynti. Hyvin, hyvin heikko värinä tuli läpi sinne takapenkille asti, jossa Corgi makasi ja levitti, asetteli koipiaan paremmin tueksi. Se ei muistanut oliko auto värissyt silloin aiemmin? Tällä lailla, millä lailla vai enemmän? Ne ikävät muistot olivat haihtuneet mielestä täysin tai Corgi oli luullut niin ja hämmästyi, kun ne palasivat tietymättömistä takaisin sen tajuntaan.

”Kaipasitko sä seuraa, kun lankesit tähän koira-ansaan?” Veli kuului kysyvän.

”Ei se ollut ansa”, Isäntä vastasi.

”Otan takaisin”, Veli jatkoi. ”Mulle on jäänyt yhä hämäräksi haitko sä oma-aloitteisesti koiraa, lemmikkiä vai mikä tässä on takana? Kysynkö mä liian monta asiaa yhtä aikaa?”

”Et.”

Auto liikkui ja kääntyili. Corgi totesi tämän kuljetuksen olevan siinä mielessä samanlaista kuin silloin ensimmäisellä kerralla, että se ei nähnyt parhaillaan kunnolla ympärilleen. Se antoi kuononsa painua alas penkille toisen tassun päälle ja haisteli sitä. Hajut rauhoittivat tai ainakin tasoittivat vähän.

”Eli kysyn”, Veli kuului sanovan. ”Milloin sä olet käynyt viimeksi tutkimuksissa?”

Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä?

”Siitä on aikaa, niinkö?” Veli teki arvauksen. ”Sosiaalitoimiston taholta sua ei ole työnnetty tai patistettu käymään tutkimuksissa?”

”Ei.”

”Ei vai etkö tiedä?” Veli kysyi.

”Ei.”

”Siitä voisi tehdä virallisen kyselyn.”

Siihen ei kuulunut Isännän vastausta.

Veli ei lannistunut: ”Jätämme kaiken sen tuonnemmaksi. Sopii varmaan sulle?”

Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä?

Pelkkä kuunteleminen kävi tylsäksi. Corgi-Lukukoira-Nuku ei jaksanut kuunnella, keskittyä ja puheet ja äänet menettivät vähitellen varsinaisen merkityksensä sen korvissa ja se kuuli ne enää hälynä. Se vajosi turtumukseen, havahtui, kun meno pysähtyi, pysähtyi muutaman kerran ja joka kerta se ilahtui ja odotti ja luuli pääsevänsä ulos ja vapaaksi, mutta niin ei tapahtunut.

Kunnes vihdoin juuri ja juuri tuntuva taustavärinä loppui.

”Perillä”, Veljen ääni ilmoitti. ”Ainakin näytön mukaan. Sain poistettua navigaattorista äänen, jos huomasit? Sitä ei kuuntele kukaan.”

Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä?

Ovi aukesi, ovet, mutta takaovi Nukun edessä pysyi yhä kiinni.

”Onko koira autossa vai ulkona?” Corgi kuuli Veljen puhuvan. Koira tarkoitti sitä, se tiesi.

Tällä kertaa Isäntä puhui: ”Parempi ottaa se ulos.”

Sen jälkeen ovi aukesi ja Corgi aikoi hypätä ulos, mutta älysi samassa, että pudotus oli liian suuri. Onneksi Isäntä nosti sen maahan. Se lipaisi Isännän rannetta kiitokseksi.

”Hetki”, Isäntä sanoi. ”Paikka. Laitan hihnan paikoilleen.”

”Vesikanisteri, vesi?” Veli muistutti.

Corgi huomasi Isännän pudistavan päätään. Hän kaatoi kuitenkin vesikipon puolilleen ja laski sen maahan auton viereen. Corgi joi.

”Ei ollut jano”, Veli totesi.

”Nuku, juo vielä”, Isäntä kehotti. ”Joudut odottamaan ulkona, kun me olemme kirkonmenoissa.”

Paikka oli uusi ja ennenkokematon. Tuuli pyörteili kivimuurin seinustalla. Corgi-Lukukoira-Nukun talutushihnan toinen pää oli kiinni kiven ruosteisessa rautalenkissä. Hihnan vetopää roikkui lenkin alapuolella ja heilahteli ja kääntyili ilmavirissä. Siinä vieressä oli kartiomainen hiekkakumpare. Nuku haisteli sitä. Kissan kirpeä haju kävi kirsuun ja se tuhautti kuonoaan ja siirtyi kauemmas kasasta. Kivimuuri päättyi mustaan rautaporttiin. Portin molemmat puoliskot olivat auki. Isäntä ja Veli olivat menneet siitä ja heidän jälkeensä muita ihmisiä, enimmät vanhoja naisia, jalat rahisten hiekalla, mutta joukossa oli aina myös joitain nuorempia. Nuoremmat huomioivat Nukun ja siitä tuntui, että vanhemmat ihmiset myös, mutta he eivät näyttäneet sitä yhtä selvästi.

Kivimuurissa kasvoi sammalta ja jäkälää. Corgi siirtyi lähemmäs muuria, ojensi kuonoaan ja haisteli. Se seisoi neljällä koivellaan, haluttomana laskemaan takamustaan alas hiekalle, haluttomana paneutumaan pitkäkseen. Tuulenpuuskat vaivasivat ja pörröttivät sen turkkia ja saivat sen kääntämään selkänsä tuulta päin.

Portinaukon toisella puolella kasvoi iso kuusi, jonka pitkät havuoksat olivat syvänvihreät. Corgi katsoi sitä, talitiaisia, joita lenteli oksistossa, katsoi muutamaa, yksittäistä ohikulkevaa ihmistä. Kirkonkellot kajahtivat. Toisen kerran, se huomasi. Ne soivat myös silloin, kun Isäntä sitoi talutushihnan lenkkiin, mutta sen jälkeen oli ollut hiljaista, mutta nyt kellot kajahtelivat jälleen. Ääni oli kova ja kaikuva. Corgi katseli ympärilleen. Hiekkakasa sen takana esti sitä näkemästä sinne suuntaan. Toisella suunnalla oli kadunvieri, joka ei ollut aivan katu. Se oli kai parkkipaikka. Sieltä he tulivat muurin luo.

Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat ilmassa. Corgi seurasi niiden kieppumista tuulessa. Muutama yksittäinen, edellisiä isompi lumihiutale laskeutui sen kuonolle ja Corgi pudisti päätään ja ravisti ne pois. Mutta lisää lumihiutaleita satoi, satoi koiran kuonolle ja turkille ja Corgi ravisti jälleen itseään. Se nuoli turkkiaan, nuoli siinä kiinni lepattavia, kapeita nauhoja, painoi katseensa alas soralle, katsoi kuin miettien paneutuisiko sittenkin siihen pitkäkseen, mutta sen ei tehnyt mieli. Sen teki mieli haukkua, uikahtaa. Se pidätti mielihaluaan, aukaisi kitansa ammolleen ja haukotteli, peitti leveään haukotukseen uikahduksen, joka pääsi väkisin.

Lumi satoi äänettömänä ja jäi paikoitellen koiran turkille, selkään, päälaelle. Välillä Corgi-Lukukoira-Nuku ravisti itseään ja sai lumen varisemaan, mutta sitä kertyi sen keskiselän päälle ja päälaelle korvien väliin. Viimein Corgi antoi takapäänsä painua tantereeseen, tunsi sen kylmänä ja märkänä allaan, nosti itseään, siirtyi hieman, siirtyi uudestaan, mutta antoi sen jälkeen takapään painua maata vasten. Sen kuono osoitti avoimelle portille muurissa. Isäntä ja Veli olivat menneet siitä ja Corgi oli niin viisas, että se tiesi niiden tulevan siitä takaisin. Ainoa kysymys oli milloin? Satoi lunta ja lumi kasaantui koiran turkkiin, mutta se ei tiennyt yhtään kuinka kauan se oli odottanut jo eikä kuinka kauan sen oli odotettava vielä?

Matala vinkuna pääsi sen kuonosta. Se tuli jostain syvältä eikä sitä saanut vaiennettua kokonaan. Se ei haukkunut haukkumalla, mutta vikisi ja vinkui levottomuuttaan eikä se lakannut enää vinkumasta. Lumi ei lakannut satamasta ja Corgi ei kyennyt vaientamaan sisikuntansa ääniä. Pitkään aikaan kukaan ei ollut kulkenut sen ohi, mennyt sisälle rautaportista eikä kukaan ollut tullut sieltä takaisin. Maassa oli kerros valkoista, koskematonta lunta ja Corgi laski kuononsa ja haistoi sitä. Se vaikeni sen lyhyen hetken ajaksi, mutta kun se nosti kuononsa uudelleen ylös, siltä pääsi taas vinkaisu ja se jäi kuulumaan hiljaisena, yhtäjaksoisena valituksena.

Kun Corgi oli menettänyt toivonsa ja vajonnut apatiaan, se tajusi yhtäkkiä, että sade oli lakannut. Taivas ei varistanut enää valkoisia hiutaleita sen päälle ja ympärille maan pintaan. Taivas oli yhä harmaa, mutta lumihiutaleiden leijailu oli tauonnut. Samassa kirkonkellot moikasivat ja Corgi ryhdistäytyi. Sen toivo virisi ja heräsi. Se vinkaisi taas, vaikka oli tuskin tietoinen siitä. Se kuuli lähestyvän narinan, äänen, kuuli jalkojen rahisevan hiekalla ja ihmiset palasivat kirkosta. Mukana tuli portista isopyöräiset kärryt ja niiden päällä oli ruumisarkku. Kulkue meni koiran ohi, kiersi hiekkakumpareen ja hävisi näkyvistä. Hetken aikaa erottui päitä ja hartioita kumpareen yli, mutta sitten ne hävisivät.

Corgi-Lukukoira-Nuku kääntyili paikallaan. Se pelkäsi, että se oli unohdettu siihen. Se laski kuonon maahan ja maistoi valkoista lunta, sai soraa suuhunsa ja sylkäisi kivenmurut pois. Se siirtyi lähemmäs rautaporttia, niin paljon kuin talutushihna antoi myöten. Se aikoi haistaa ohikulkijoiden askeleiden jäljiltä paljastunutta hiekkaa ja kärrynpyörien tekemiä uurteita, mutta hihna oli niin lyhyellä, ettei se päässyt sinne asti. Se jäi seisomaan koivet tanassa, talutushihna tiukkana kaulaa vasten ja nojasi hihnaan, vetäytyi hieman, ei kääntynyt, mutta meni takaperin, kääntyi puolittain ja palasi istumaan entiselle paikalleen.

Vaikka Corgi kuvitteli vahtivansa hyvin, olevansa tarkkana koko ajan ja vaikka se luuli, että mitään ei voinut tapahtua eikä kukaan voinut kulkea sen ohi ilman, että se huomasi, Isäntä ja Veli olivat yhtäkkiä siinä vieressä. Nämä yllättivät. Miehet eivät tulleet portin läpi, vaan sorakeon takaa. Corgi innostui. Se ei tiennyt miten olisi. Se nosti etutassunsa ja hyppäsi Isäntää vasten.

”Rauha”, Isäntä sanoi. ”Maahan.”

Corgi pudotti etutassunsa alas lumelle, joka ei ollut enää kunnon lunta, vaan oli hieraantunut osin sen alla takaisin hiekalle, hieraantunut niiltä kohdin, johon sen talutushihna ylsi.

”Onneksi ei satanut enempää”, Veli totesi. ”Mulla on kesärenkaat alla. Ei luvattu vielä lunta.”

Isäntä ei sanonut mitään. Corgi tunsi kuinka Isäntä pörrötti sen turkkia, ravisti lunta pois ja alkoi irrottaa talutushihnaa lenkistä.

”Pyyheliina tuli tarpeeseen”, Veli huomautti.

Corgi ei katsonut häntä, vaan Isäntää tai vielä enemmän se katsoi talutushihnaa, maata, lunta siinä. Se oli kangistunut paikallaan olosta ja seurasi verkkaisesti Isännän ja Veljen perässä, kun he kolme ohittivat ison kuusen, joka ojenteli vihreitä oksiaan ja jotka tippuivat vettä ja melkein heti Veli ja Isäntä pysähtyivät mustan auton viereen, ovi avautui ja Isäntä nosti Nukun sylissään takapenkille.

Tällä kertaa Isäntä löi oven kiinni. Jälleen ovi oli siinä niin lähellä Corgin kuonoa, että se ei voinut vastustaa, vaan kurotti kuonoaan eteenpäin ja veti vainua. Haju oli sama tai melkein sama kuin ennen. Vähän miedompi, mutta muuten sama. Ehkä ero oli siinä, että haju oli kylmä.

Ovet paukkuivat ja moottori hyrähti käyntiin.

”Aja asemalle. Me voimme mennä paikallisjunalla”, Isäntä sanoi näkymättömistä penkin selkänojan takaa.

”Tokko sentään”, Veli vastasi. ”Mä heitän teidät Pasilaan.”

Auto lähti liikkeelle. Corgi tunsi penkin kääntyvän allaan, vaikka se ei kääntynyt kuitenkaan. Se kohotti päätään, mutta antoi sen painua uudelleen alas, haistoi omia tassujaan, märkiä karvoja, nuolaisi ja haistoi. Vilu värähdytti sitä.

”No”, Veli sanoi. ”Joko päätit muutatko Äidin asuntoon vai et?”

”En.”

Isännän ääni oli hiljainen. Nuku kuuli sen juuri ja juuri.

Veli puhui lujempaa, mutta ei ärtyneenä eikä vihaisena: ”Muuttuuko mieli, jos harkitset asiaa?”

Isäntä ei vastannut.

Veli toisti kysymyksensä: ”Mä haluan tämän selväksi. Muutatko sä Äidin asuntoon vai et?”

”En”, Isäntä vastasi. Hän kovensi ääntään: ”En muuta.”

Auton suunta kääntyi. Siitä kuului hetken aikaa ylimääräinen, säännöllinen nakutus.

”Iso tie on sula”, Veli sanoi.

Corgi tunsi, että vauhti kiihtyi. Se kuuli veden tai jonkin kohisevan auton pohjapeltiin.

”Eli me annamme kiinteistöyhtiön panna asunnon rahoiksi?” Veli kysyi.

Isäntä pysyi vaiti.

”Tarkoitan, että minä annan luvan”, Veli jatkoi. ”Uskottumies saa puhua sun puolestasi. Mitkä ohjeet ja evästykset annat hänelle? Annatko luvan myydä asunto-osakkeen?”

”Vaikka”, Isäntä kuului vastaavan.

”Kyllä vai ei?” Veli tivasi. ”Mä haluan suoraa puhetta.”

”Kyllä.”

”Kyllä mille?”

”Uskottumies saa mun puolesta myydä Äidin asunnon.”

Veli mietti hetken.

”Hyvä.”

Auton vauhti hiljeni ja kohina lakkasi melkein kokonaan. Corgi ei ajatellut eikä päätellyt siitä kuitenkaan mitään. Se ei tiennyt mihin he olivat matkalla ja menossa? Se makasi pitkänään kostuneella pyyheliinalla auton pehmeällä takapenkillä eikä ajatellut mitään. Silti se kuuli.

”Voinko laittaa asian vireille heti tänään?” Veli kysyi.

”Voit.”

”Eli jos hyvin käy, voin palata takaisin Ruotsiin tänään tai huomenna.”

Veli odotti hetken ja jatkoi puhetta: ”Haluatko, että mä teen jotain sun puolesta?”

”Mitä?” Isäntä kysyi.

”Käyn esimerkiksi viemässä koiran takaisin sen omistajille.”

”Ei tarvitse.”

”Eikö?”

”Ei.”

”Sä uskot pystyväsi huolehtimaan siitä?” Veli jatkoi tenttimistään. ”Sä et epäile, että et pysty siihen?”

Isäntä odotti hetken ennen kuin vastasi: ”Pystyn.”

>>>jatkuu>>>