Terveisiä Taavetista

 14.10.2020  

Kuunsirppi ja Venus ovat rinnakkain idän taivaalla. Illalla pulu tuli yöpuulle parvekkeen ikkunalaudalle. Tai se on lentänyt päin ikkunaa tai seinää, pudonnut istuvaan asentoon ikkunalaudalle ja seisoo siinä kuin nukkuen. Meillä on tällainen kyyhkyslakka. Eikö sellaisia ole ollut ennen? Eikö ennen ollut kirjekyyhkyjä?

Sähkökone ja magneetti. Goethe mainitsee ne. Nuorena hän purki magneetin kankaan sisästä, mutta ei tullut siitä sen viisaammaksi. Hugon kirjassa mainitaan kerran sähkö. Sähköilmiöt olivat tiedossa, mutta sähköä ei tiedetty eikä osattu käyttää ja hyödyntää.

Lisää vuosilukuja. Minusta tuntuu, että ne alkavat pysyä paremmin päässä nyt kuin nuoruudessani. Onko jokin tietty aivojen osa kehittynyt ja samaan aikaan, kun muu, yleinen lahoaminen saa aivot ja ihmisen kokonaisuudessaan hapertumaan? Hubertsburgin rauha solmittiin helmikuun 15. päivä 1763. Lainaan Goetheä: ”...mainitun vuoden helmikuun 15. päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten vallitessa suuri osa elämääni oli kuluva.”

Ajattelin tässä, että eikö Ranskan suuri vallankumous ollut silloin aika lähellä? Siitä tulee varmaan oma mainintansa.

Wertheriin Goethe sai aiheen, kun hän joutui pulaan. Hän oli liikkunut epämääräisessä porukassa, kirjoitellut toisten puolesta lemmenkirjeitä ja rikolliset olivat käyttäneet hyödyksi hänen käsialaansa ja allekirjoitustaan – jos ymmärrän oikein. Sitten oli eräs tyttö. Goethe oli rakastunut, viisitoistavuotias poika seitsemäntoistavuotiaaseen kaunottareen. Goethe parani tästä vaivasta, kun hän kuuli miten tyttö oli puolustanut nuorta kavaljeeria: Tyttö sanoi, että Johann Wolfgang oli lapsi ja hän oli yrittänyt pitää poikaparan poissa pahoilta teiltä. Tuhat tulimmaista – lapsi.  

15.10.2020

Maa on märkä sateella. Asvaltti kiiltää. Toissailtana parvekkeen ikkunanaluspellille asettunut pulu nuokkui samassa asennossa yli kaksitoista tuntia. Se ei välittänyt, vaikka otin siitä pimeässä salamavalolla kuvia. Eilen puolen kahdeksan aikoihin aamusta, kun menin katsomaan sitä, se käänteli päätään. Meillä oli lasi välissä, mutta etäisyyttä alle puoli metriä. Hain kännykän, otin kuvan, mutta kun menin vielä lähemmäs, lintu havahtui ja räpytteli siivilleen.

Rokonarpisia kasvoja on Goethen Tarua ja totta -kirjassa. Goethe lähti Leipzigiin yliopistoon opiskelemaan ja hänelle naurettiin, koska hän puhui eri tavalla, murre vaihtui ja hänen vaateparrelleen virnuiltiin. Kuosit ja mallit olivat vanhentuneet. Pilkkanäytelmässä päähenkilöllä oli samanlaiset muodista pois menneet vaatteet kuin Goethellä ja hän ymmärsi, että pitää seurata aikaansa ja uudisti vaatevarastonsa. Saksalaisen kirjallisuuden taso ei saanut suurta arvoa Goethen silmissä. Hänestä latteus oli vallalla. Masennuksissaan hän poltti vanhat käsikirjoituksensa eli totesi ne huonoiksi.

16.10.2020

Talon mittari epäröi puolen asteen ja asteen välillä. Joissain paikoin on taatusti pakkasasteita.

Joyce Carol Oates ja Margaret Atwood ovat kaksi kestosuosikkia, jotka mainitaan nykyään, kun tiedotusvälineet arvuuttelevat seuraavaa kirjallisuuden nobel-palkinnon voittajaa. Näitä kahta naista, kirjailijaa ei onni suosinut vielä tänä vuonna, mutta nainen, runoilija voitti: Glück. Onneksi.

Luin eilen illalla Blondin loppuun. Lopun lähestyessä kuva muuttuu aina järkyttävämmäksi. Blondi oli 38. tänä vuonna lukemani kirja. Hieno ja hyvä kirja ja hyvä aihe. Amerikkalaisena kirjana siinä on nämä pakolliset turvalausekkeet, mutta kirjailija ei väitä sentään, ettei romaani käsittele Marilyn Monroeta, vaan on löytänyt hienon sanamuodon, että se pitää lukea romaanina.

Nautin kirjasta romaanina ja nautin Marilynin tarinana. Kirja toimi. Se kertoi myös vallankäyttäjistä ja vallankäyttäjien armeijasta, miesvaltaisesta kaveriporukasta, joka kuinka hurskaita ja rehellisiä ovatkaan, kuvittelevatkaan olevansa, ovat niitä kaksinaamaisia lurjuksia, joita kumma kyllä hyysätään, paapotaan ja ylistetään.

Luimme illansuussa myös muutaman tunnin ajan Goethen Tarua ja totta. Aikaa kauan sitten, kun kynttilät olivat öisenä valaistuksena ja miehillä oli polvihousut, -sukat, solkikengät, peruukki tai hiuslaite ja miekka kupeella. Aatelisilla, se pitää muistaa. Muilla oli kai nahkasandaalit tai puukengät, sandaalit kuin Asterixilla sarjakuvassa.  

17.10.2020

Aamulla katsoin silmät harittaen eteisessä pientä näyttöä, josta saa klikattua ulkoilman lämpötilan: Kuusi ja puoli. Helena löysi vähäisen miinus -merkin näytön laidasta ja heti keli kylmeni. Talvi tekee tuloaan.

Aloin lukea Irvingin kirjaa Garpin maailma. Jäin sivulle viisikymmentä ja vähän yli. Pulut kujersivat ja poika yritti kalastaa niitä haavipallomailalla räystäiltä.

Goethen Tarua ja totta -lukuprojekti on puolivälissä. Nuori mies palasi ränstyneenä kesken opintojen Leipzigista, sairasteli kotonaan Frankfurtissa, toipui ja lähti Strassburgiin päättämään opintonsa. Niskahiukset olivat liian lyhyet seurapiireihin ja hän käytti tukkalaitetta. Hän otti tanssitunteja ja opettajan nuoret tyttäret olivat tanssikavereina. Siitä seurasi sydänsuruja. Ennustajaeukko ennusti korteillaan – tähän oli näemmä lupa uskoa, vaikka samaan aikaan uskonasiat olivat pyhiä. Antoinette viivähti Strassburgissa matkallaan Itävallasta Ranskaan kuninkaan puolisoksi.

Päivä on valjennut. Aurinko paistaa rivitalojen lumikuuraisille katoille.

Me puhallamme kynttilöitä(14)

 >>>jatkuu>>>  

ME menemme pesulle. Olemme yhdessä pienen asuntoni vessassa. Jään istumaan pöntölle, avaan bideen hanan ja Aldous Tsitsis käy sermin taakse. Hän kääntää suihkun päälle ja kaikki äänet häipyvät veden virtaukseen ja solinaan. Kun Aldous on peseytynyt ja kuivaa itseään pyyhkeeseen, pääsen vuorostani pesulle. Jonotan kotonani.

Viisi minuuttia tai kymmenen minuuttia myöhemmin istumme rinnatusten olohuoneen sohvalla. Minulla on kylpynuttu päällä ja pyyhe kiedottuna turbaaniksi päähän. Aldouksella on t-paita ja farkut. Hän näyttää nuorelta. Muistan taas, että meillä on kymmenen vuotta ikäeroa, Aldouksen eduksi. Naisen korkeampaa matematiikkaa.

Ensin otin itseäni vanhemman miehen, huomattavasti vanhemman ja sitten muutteeksi selvästi nuoremman miehen. On vertailupohjaa.

Me istumme käsikkäin kuin katsoisimme elokuvaa televisiosta tai ylipäänsä jotain televisio-ohjelmaa, mutta ruutu on pimeänä.

”Maanantaina Heppu soitti?” Aldous jatkaa siitä, mikä keskeytyi.

”Niin”, vastaan. Elämä muisteluissa.

”Mutta et muista milloin hän pyysi sua menemään vihille kanssaan?”

Aldous kysyy ja mietin hetken: ”En. Muistin ennen. Luulin, että muistaisin sen aina, mutta ihminen näemmä unohtaa asioita.”

”Näemmä”, Aldous sanoo, ilman ilmeitä. Ilman sarvia ja hampaita. Koska Aldouksella ei ole niitä. Aldous ei ole koskaan ilkeä eikä pyri pahoittamaan toisen mieltä. Aldousta ei saa panettelemaan ketään.

Heppu soitti sunnuntaina illalla myöhään. Sydämeni sykähti, kun känny hälytti. Totta kai soittaja olisi voinut olla kuka muu hyvänsä, paljon suuremmalla syyllä vaikka minun äitini kuin Heppu, mutta arvasin heti, että se on Heppu ja että tämä soittaa maanantain takia, haluaa sopia siitä.

”Olit ilahtunut”, Aldous kommentoi.

”Olin rakastunut”, myönnän.

Me kaksi istumme kädet toistemme lomassa ja nojaan Aldous Tsitsistä vasten eikä minua vaivaa sanoa, että olin rakastunut Heppuun.

”Minä rakastin Heppua niin kauan, kun se oli mahdollista”, sanon.

”Halvaantunut mies ei ollut enää Heppu?” Aldous tietää.

”Ei.”

Maanantaina söimme illalla yhdessä. Heppu olisi vienyt minut elokuviin, mutta pidin parempana, että söisimme yhdessä. Se tapahtuu pienemmässä piirissä. Menimme kiinalaiseen ravintolaan, vietimme kiireettömän, levollisen, nautinnollisen tuokion ja tarinoimme niitä näitä.

”Heppu kertoi ex-vaimostaan?”, Aldous arvaa.

”Niukasti”, vastaan mietteissäni. Silloin hän kertoi vaimostaan. Sen kerran.

En kysynyt, kysellyt enkä udellut. Se verilöyly, joka oli tapahtunut, oli silloin vielä kovin tuore. Ehkä juuri sen takia en kysellyt. Vanhoista voi jutella, mutta ei auki olevista haavoista.

Me puhuimme enemmän kirjoista, kirjamessujen annista. Heppu kysyi minun elämästäni ja asioistani, otti selvää, kysyi ne tärkeimmät eli oliko minun elämässäni ketään miestä, joka oli minulle rakas, tärkeä, oliko ollut koskaan ja mitä odotin elämältäni?

Naurahdin: ”Mitä kukin odottaa elämältään. Voi, en tiedä.”

”En usko, että vastasit noin”, Aldous Tsitsis epäilee.

Naurahdan: ”Et ollut paikalla. Vai olitko?”

”En.”

Kiusoittelen: ”Sä olit silloin vielä liian pieni pelehtimään.”

”En ollut. Mä olin täysi-ikäinen.”

Heppu saattoi minut asunnolleni.

”En pyytänyt häntä sisälle”, kerron. ”Kiitin illasta ja illallisesta.”

”Niin?” Aldous kysyy.

Tajuan tuijottavani Hepun muotokuvaa seinällä. Se on jäänyt siihen. Se on siinä, ei kopio virallisesta muotokuvasta, mutta sen on tehnyt sama taiteilija ja se on tehty samaan aikaan kuin virallinen kuva. Virallisen kuvan jälkeen. Tietenkin Heppu maksoi sen itse eikä mikään taho.

Kukaan ei voi vaatia minua luovuttamaan sitä pois. Muotokuva periytyi minulle niin kuin kaikki muukin. Perin kaiken. Se ei ollut vähän. Rahan takia ja tullakseen toimeen minun ei tarvitse käydä töissä. Minun ei ole pakko tehdä päivääkään töitä tästä syystä.

Pidän kuvasta.

”Heppu katsoo meitä”, huomautan.

”Häneltä ei jää mikään huomaamatta”, Aldous Tsitsis lisää.

Ajattelen vaihteeksi syntymäpäiviä, tätä syntymäpäivää ja näitä kaikkia syntymäpäiviä. Ajattelen niitä kynttilöinä, kynttilöiden kautta, Prinssin päivinä. Ensimmäisenä syntymäpäivänään Prinssi oli liian pieni puhaltamaan kakkunsa kynttilän sammuksiin, yhden kynttilän päivänä, mutta toisena ja kolmantena syntymäpäivänään hän suoriutui tehtävästä.

Meillä oli väkeä näillä syntymäpäiväkekkereillä: Heppu pyörätuolissaan, Hepun äiti, minun vanhempani, veli taisi olla mukana yksillä synttäreillä. Sitten olivat erikseen kaverisynttärit. Kun Prinssi täytti kaksi ja kolme, hänellä oli muutama kaveri, jotka tulivat käymään.

Jos Heppu ei olisi halvaantunut, me olisimme asuneet Hovissa ja olisiko se tarkoittanut silloin, että Prinssin kaverisuhteet olisivat olleet tavallisesta poikkeavat? Ne olivat sitä joka tapauksessa. Ne olivat sitä myös takautuvasti.

Prinssi ei päässyt eroon siitä, että hänen isänsä oli Heppu.

Prinssin kaverit yrittivät olla luonnollisia pojan seurassa, mutta heistä paistoi se, että heidän vanhempansa olivat muistuttaneet vekaroille Prinssin uljaasta sukupuusta. Prinssi ei ollut jokamies, pikkuinen tietenkin, vielä, mutta varustettu suvun leimalla.

Kolmet synttärit näin. Neljännellä kerralla ei ollut enää virallisia kekkereitä, oli vain minun ja Aldouksen, meidän kahden yhdessä pitämät salaiset menot. Muut eivät nähneet mitään aihetta häilätä kynttilöiden kanssa.

Saako menehtyneen lapsen, ihmisen, syntymäpäiviä juhlia? Saa, ilman muuta. Mutta niistä ei kannata tehdä numeroa.

Kuolleet kuuluu unohtaa. Mutta jos ei pysty?

Neljänsillä syntymäpäivillä oli kakku, jossa tökötti kolme vihreää ja yksi keltainen kakkukynttilä. Minulle oli selviö, että kattauksessa pitää erottua se, että Prinssi ei ollut läsnä. Keltainen merkkasi laimeaa vihreää. Keltainen oli Heppu. Ja kun seuraavana vuonna ei ollut enää Heppua, Prinssi ja Heppu olivat molemmat poissa, asetin viidenneksi kynttiläksi punaisen. Koska musta olisi ollut liian synkkä.

Siitä eteenpäin uudet kynttilät ovat olleet punaisia iltaruskon muistoja.

Muotokuvan mies kuoli, kun hänen poikansa menehtyi. Kaiken muun Heppu kesti, mutta ei sitä, että hänen perillisensä kuolevat yksi toisensa jälkeen, kuolevat kuka mitenkin ja kun hänen viimeinen rakkauden sulkansa taittui kovan maailman puhurissa, se vei myös Hepun hautaan.

Me muutimme. Emme me, vaan minä yksin. Hyvästi sviitti. Hyvästi muistot. Jos näemme vielä, raamit ovat ainakin toiset.

”Haluatko, että käyn vielä luonasi?” Aldous Tsitsis kysyi sen jälkeen, kun Prinssi oli haudattu ensin ja hänen jälkeensä pojan isä.

”Haluan”, vastasin rakastajalleni. ”En halua olla lopullisesti yksin.”

Halusinko, että hän, Aldous muuttaisi luokseni?

”Ei.”

Se oli välitön vastaukseni.

Ristiriitainen, rajojaan varjeleva ihminen: ”Mä haluan olla yksin.”

Käsitin, että sanoin jotenkin väärin ja vikaan, mutta en jaksanut miettiä sitä. Vetosin mielessäni siihen, että Aldous ymmärtää.

”Ymmärrän”, Aldous nyökkää. Nyt. Hän on siinä vieressä, lähellä.

”En halua pidätellä sua”, sanoin, kun hän ja minä olimme haudanneet ne.

”Miksi ajattelet niin?” Aldous kysyi silloin.

Ajattelin erikoisesti, oudosti, että ehkä Aldous Tsitsis haluaa perustaa oman perheen, oikean perheen? En halunnut olla siinä tiellä.

En ajatellut, suunnitellut enkä harkinnut Aldousta rakastajanani enkä ollut tehnyt niin koskaan. Minulle Aldous oli, on ollut ja pysyisi perheystävänä. Ystävien kesken ei ole salaisuuksia. Ystävät voivat pitää toisiaan kädestä, pitää toisistaan kiinni ja he voivat myös rakastella. Mikään ei riko ystävyyttä, jos se on tosiystävyyttä.

Ajattelin, että Aldouksen on parempi löytää ja hänen pitäisi löytää joku ikäisensä, kiva tyttö, johon hän rakastuisi ja he kiintyisivät toisiinsa ja menisivät naimisiin. Se olisi oikea loppu.

Minun pitäisi vieroittaa nappulani.

Olimme tunteneet toisemme seitsemän vuotta, ennen kuin kysyin Aldous Tsitsikseltä ensimmäisen kerran, mistä hän tuli, ketkä ovat hänen vanhempansa, hänen perheensä, siskonsa ja veljensä?

”En tiedä”, Aldous vastasi.

”Et tiedä?”

Kuinka vähän tiedämme lähimmäisistämme, tajusin. Tiedämme vain itsestämme, koska olemme sellaisia kurjia olentoja, joiden katse on kääntynyt pysyvästi sisäänpäin. Omaan napaamme.

”Sä asut jossain?” kysyin. En tiennyt sitäkään tai en muistanut tai en ollut painanut mieleeni.

”Kyllä sinä sen tiedät”, Aldous vastasi. ”Hoivakodissa niin kuin tähänkin asti.”

Se tulee ja palaa mieleen kuin kaukaa mereltä lähtenyt aalto, joka saavuttaa viimein rannan: Aldous Tsitsis kertoi silloin heti ensimmäisellä tapaamisellamme, että hän asui hoivakodissa. Pitihän minun tietää se, mutta en muistanut. Ehkä en ollut kiinnostunut? Aldous ei tiennyt omista vanhemmistaan eikä tiennyt oliko hänellä siskoja tai veljiä. Ei hänen tietääkseen.

”Ovatko vanhempasi kuolleet?” kysyin.

”En tiedä”, Aldous vastasi. ”Minulla ei ole kunnia tuntea heitä.”

Sinä tulit tuntemattomasta / lähettilääni / tiesit tehtäväsi / lohduttaa toista tuskassa / pitäen oman tuskasi piilossa / kätkien sen unohduksen sammalten alle.

”Saanko minä sen?” Aldous Tsitsis pyytää.

Ojennan runon hänelle. Runon lautasella. Runon vihossa. Aldous kopioi sen.

Katson, kun Aldous Tsitsis kopioi runon hellyttävin, lapsellisin kirjaimin. Lapsi ja mies yhtä aikaa. Mitä muuta voisin pyytää? Minulla on molemmat Aldouksessa. Aldous vastaa yhtä miestä ja yhtä pikkupoikaa. Hän selviytyy hyväksyttävästi kummastakin roolista. Sen lisäksi hän kantaa minulle kukkia, käy käsiksi rintoihini ja pakaroihini ja painaa minut alleen hetken kiihkossa.

”Nätti runo”, Aldous kehuu.

Kehut vain, ajattelen. Orpo Aldous.

Muuttuiko meidän väleissämme jokin silloin, kun tajusin todella, että rakastajani, joka oli kaikella tapaa viallinen ja muotopuoli, oli myös tulokas tuntemattomasta? Ei. Se maustoi lisää tätä elämän käsittämättömyyttä.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 10.10.2020  

Aleksis Kiven päivän aamu ja hieno päiväys. Yön sateen jälkeen pilvet väistyivät ja puolikuu, Venus ja Mars tulivat näkyviin, kun pyöräilimme rannalle. Vesi oli tyyni. Helena ui ja minä kokeilin kuvata kännykällä. Aamun sarastus valaisi taivaanrantaa, kun palasimme. Keltaiset koivut hehkuivat ja leimusivat.

Victor Hugon kirja Pariisin Notre-Dame 1482 oli 37:s tänä vuonna lukemani kirja ja kuudes ääneen tänä vuonna. Hugo puhui kuolemaantuomion poistamisen puolesta, mutta vasta sata vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen Ranska oli sivistynyt tarpeeksi tekemään sen päätöksen. Kirjan teksti oli hyvää, mutta en innostu lukemaan lisää Hugon tuotantoa. Sen ajan henki on nuivaa, moraalikäsitykset ja kaikki. Olin lukenut tämän kirjan aiemmin ja olen lukenut aikoinaan myös Kurjat. Seuraavaksi aion lukea ääneen Goethen kirjan Tarua ja totta. Se ajoittuu 1700 -luvulle, vielä kauemmas kuin Victor Hugo. Olen lukenut muistaakseni Tarua ja totta -kirjan puoleen väliin joskus kymmeniä vuosia sitten. Mitähän pidän siitä nyt? Kuinka romanttinen tai yltiöromanttinen se on?  

11.10.2020

Asiallinen, vastaan. Ei päälleliimattua eikä -väritettyä. Yllättävän nykyaikaista tekstiä. Puhun Goethen kirjasta Tarua ja totta ja joka pyrkii olemaan elämäkertaa tai se pyrkii kai kertomaan ja niputtamaan yhteen hänen tuotantonsa. Häntä oli pyydetty muistelemaan.

Luimme eilen neljäkymmentä sivua. Minä luin, Helena kuunteli ja samalla syntyi käsityönä peitettä.

Goethe syntyi 1749 Frankfurtissa. Siitä on siis 270 vuotta. Hän kertoo millaisia leluja heillä oli, hänellä ja pikkusiskolla, ainoilla lapsilla, jotka jäivät elämään. Saviastioita, jotka olivat pieniä, lapsille tarkoitettuja. Goethen isän äidillä oli nukketeatteri, johon hän tutustutti lapset. Isä opetti lapsia kotona. Kun tuleva kirjailija ja valtiopäivämies oli kuusi vuotta 1755, maailmaa järkytti Lissabonin maanjäristys, jossa kuoli kuusikymmentä tuhatta ihmistä. Seuraavana vuonna syttyi sota, Preussin kuningas Fredrik toinen hyökkäsi Saksiin. Armeijassa oli kuusikymmentä tuhatta miestä. Goethen suku jakautui, toiset hurrasivat Fredrik toiselle, muun muassa Goethen isä ja poikansa ja Goethen äidin puolen isovanhemmat asettuivat Itävallan puolelle.

Nuoren Goethen jokasunnuntaiset vierailut isovanhempien luona, viikon kohokohta, kokivat muutoksen. Goethe ymmärsi olla riemuitsemasta siellä Fredrik toisen voitoista.

Puolen seitsemän jälkeen lähdimme pyöräilemään rannalle. Taivas oli pilvessä. Muutamia aamuvarhaisia kulkijoita liikkeellä, tuttu sauvakävelijä meidän talosta, töihinmenijöitä, autoja, jotka kääntyivät Vallikodin suuntaan. Kuutostien alikulun jälkeen ja kun olimme kurvanneet Niemeläntielle, katuvalojen alue päättyi ja ajoimme pyörien valoissa, mutta pimeä ei ollut enää täydellinen, vaan sarastusta edeltävä hämärä. Rannalla, veden ääressä oli vielä valoisampaa. Tyyni, tumma vesi, hiljaista, ei lintuja, mäen päällä veden takana näkyi yhden talon ikkunoissa valot.  

12.10.2020

Sumua aamulla ja sumua yhä. Helena teki sauvakävelylenkin ja minä kuntoilin tietokoneen ääressä. Luin tekstiä, Repeä, joka on seuraavana jatkokertomuksena odottamassa pääsyä Kaunis kesäpäivä -blogiin. Sivuja siinä on 125 ja osia 25. Aloin lukea sitä eilen, 50 sivua ja tänään luin loput. Hm.

Eilen luimme lisää Goethen muisteluksia. Vuonna 1759 he joutuivat majoittamaan Ranskan sotajoukkoja. Preussilaismielinen Goethe vanhempi joutui hankaluuksiin mielipiteidensä takia ja hänen vaimonsa ja tulkkinsa joutuivat sovittelemaan, ettei käynyt huonosti. Rohkeuden kääntöpuoli: Muut joutuvat suojelemaan suupalttia.

Goethe oppi ranskaa. Hän pääsi tutustumaan ranskalaiseen teatteriin. Hän oli kymmenen.

13.10.2020

Goethe kirjoitti Tarua ja totta -kirjan vanhana miehenä, 1800 -luvun alussa eli kirjoitusprosessi oli menossa samoihin aikoihin, kun Victor Hugo kirjoitti Pariisin Notre-Dame 1482 -teosta. Wikipediasta vilkaisin sen verran, että Goethen nuoruudenteos, Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti itsemurha-aallon. Aika kirjailija.

Goethe oli paremmista oloista. Samassa taloudessa oli palvelijoita ja Goethen rikkaat vanhemmat harrastivat asioita sen sijaan, että olisivat olleet töissä. Goethen isän viljelyksillä, tiluksilla oli hedelmäpuita, kukkia ja viiniköynnöksiä. Lapsia opetettiin monipuolisesti, myös tytärtä ja he joutuivat hoitamaan esimerkiksi isän harrastamia silkkitoukkaviljelmiä ja joutuivat korjaamaan toukkalavoilta pois sairaat ja menehtyneet yksilöt vai olivatko he vain paikalla näkemässä, kun joku renki tai piika teki varsinaisen työn?

Tarua ja totta on kuusisataasivuinen muistelma. Sen on suomentanut J.A.Hollo. Se on jaettu Sisällyksessä neljään osaan, jonka ensimmäisen osan vieraskirjaiminen motto kuuluu Ei kasvatusta, ilman kuritusta. Luimme eilen loppuun tämän ensimmäisen osan neljännen kirjan. Jokaisessa osassa on säntillisesti viisi kirjaa, mutta osia ei ole eroteltu tekstissä toisistaan. Toinen osa alkaa kesken sivun, kun tekstissä on otsikko kuudes kirja. Motto vaihtuu: Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin. Kolmannen osan mottona on Siitä on huoli pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti ja neljännen, viimeisen Nemo contra deum nisi deus ipse. Tämä fraasi ei ole kirjan selityksissä. Jokainen hallitsee latinaa. Vain jumala yksin. Sopiiko niin?

Luin eilen myöhään iltapäivällä ja alkuillasta ääneen noin kolme tuntia, mutta ehdin sen jälkeen lukea itsekseni myös Blondia. Blondi on mennyt naimisiin Kirjailijan kanssa ja lapsi on tulossa. Viisikymmentäluku on päättymässä. Oates kirjoittaa hyvin. Teksti on nautittavaa ja hallittua. Aihe on tietenkin erinomainen. Moni muu on kirjoittanut myös Marilynista, mutta ovatko nämä muut yltäneet yhtä nautittavaan lopputulokseen kuin Joyce Carol Oates? Entä lähtikö tästä teoksesta liikkeelle metoo-liike? Vai oliko Blondi -teos vaikuttamassa siihen osaltaan?

Me puhallamme kynttilöitä(13)

>>>jatkuu>>>  

 

MEIDÄN rakastelun hiestä lääpästyneet vartalomme liimautuvat yhteen. Aika lipuu ohi. Ties mones ratikka menee ohi? Niitä kulkee eri suuntaan. Niitä on liikkeellä. On se aika illasta, jolloin liikenne on yhä vilkasta.

Muistikuvat kertautuvat. Muistini on kuin valokuvakansio, jonka sivuja voi käännellä edestakaisin, mennä eteenpäin ja palata takaisin. Jos jokin kuva herättää liian tuskallisia muistoja, voi kääntää esiin jonkin toisen kuvan.

Aldous Tsitsis auttaa tietämättään. Vai voiko hänen kohdallaan puhua tietämättömästä? Hän kysyy ja minä kuulen, mutta en ole varma kuulemastani.

”Kysy uudestaan”, kehotan. ”Sanoit jotain?”

”Hepun tyttöystävä”, Aldous vihjaa.

”Hän, jonka näin niillä kirjamessuilla, joilla Heppu käveli lehtien mukaan rakkaudesta sokeana päin vastaantulijoita?”

”Niin”, Aldous vastaa.

Ihminen, joka unohtui. Tiesin, että nainen oli Hepun tyttöystävä. En pitänyt minään kummana, että kun tapasin Hepun kirjamessuilla tuona toisena kertana – ensimmäinen kerta ja tapaaminen oli historian lehdillä matkatoimiston tiloissa – tällä mediapersoonalla oli naisystävä mukanaan. Se oli luonnollista.

Sitten nainen lähti jonnekin ja Heppu ja minä jatkoimme keskustelua, lopetimme sen ajastaan ja lähdimme kiertelemään. Kirjamessuilla kiertely on sellaista liikehtimistä. Minulla oli katsottuna muistilistaan etukäteen tiettyjä esiintyjiä, joita aioin kuunnella ja sisäistä karttaa, miten vaeltelisin siellä kirjallisuuden, runouden ja kulttuurin kyllästämässä ilmapiirissä esiintymislavalta toiselle.

Nyt oli toisin. En ollut liikkeellä yksin, omineni. Suunnitelmat sekautuivat. Vierelläni asteli hahmo, johon media oli hullaantunut. En ollut tottunut siihen, että päät kääntyilivät, kun vaelsin kansanpaljouden keskellä. Jotkut miehet saattoivat kääntyä katsomaan meikäläistä, poikkeuksellisesti, mutta eivät läheskään kaikki sata prosenttia. En kääntänyt kaikkia päitä, mutta Heppu teki sen. Hepulle ladeltiin kommentteja, häntä tervehdittiin, häntä katsottiin bongaten – kirjamessut on se paikka, jossa bongataan tuttuja televisiokasvoja. Niitä naamatauluja on. Niiltä ei yksinkertaisesti välty näillä messuilla.

Taisin sanoa jo aiemmin, että kirjamessut meni pilalle.

Se piti paikkansa. Unohdin minne olin menossa, mitä aioin käydä kuuntelemassa. Me pysähtelimme vähän väliä. Ihmiset tarttuivat kiinni Hepun käsivarteen. Heillä oli sanottavaa, asiaa ja Hepulla oli heille kaikille hetki aikaa. Sen ohessa, että hän vahti koko ajan samalla minua.

”Mä en päästä sua enää silmistäni”, Heppu vannoi, kun me istuimme vielä siellä kahvilassa. Kummat sanat, joihin en osannut vastata. Yllätyin liikaa.

”Vastasitpas”, Aldous Tsitsis protestoi. Hän pudistaa päätään.

”Anteeksi”, sanon. ”Mielikuvitus vie myös naista, ei ainoastaan miestä.”

”Sulla on korkea-arvoinen mielikuvitus”, Aldous sanoo ja odottaa.

En ymmärrä aina enkä kaikkea mitä lemmenlurittajani sanoo.

”Niin”, jatkan. ”Hän sanoi, että en päästä sua enää silmistäni. En tämän jälkeen. Heppu sanoi sen siinä istuessamme rinnakkain ja minä kysyin mitä hänen rakkaansa sanoo siihen?”

”Minulla ei ole muita rakkaita kuin sinä”, Aldous laskettelee vanhasta muistista.

Minusta tuntuu, että molemmat aikuiset mieheni sanovat samaa. Toinen sanoi sen silloin kauan sitten ja tämä nyt. Olen viestikapula. Olen siirtynyt Hepulta Aldoukselle. Onko jatkossa tiedossa lisää viestinviejiä, koko neljän osanottajan joukkue vai onko tämä vain kahden kauppa?

Myöhemmin, kun kävelimme tungoksessa, sain osani julkisuuden kiroista ja huomiosta. Kysyin kuitenkin ainakin kaksi kertaa, mihin Hepun tyttöystävä hävisi ja miten Heppu aikoi löytää hänet?

Kun kysyin sitä, lisäsin siihen, että olen lukenut lehdistä, että Heppu ja tämän tyttöystävä asuvat yhdessä.

”Liioittelua”, Heppu vastasi.

Me seisoimme vanhojen kirjojen osastolla, jossain risteyksessä, kirjahyllyssä kiinni ja meidän vieressämme, kädenojentaman päässä oli nuori, kiharatukkainen mies, jolla oli kirja auki käsissään, mutta tämä katsoi häpeämättömästi meitä kahta ja kuunteli.

”Ei täällä voi puhua”, sanoin. Puuskahdin.

”Mennään meille”, Heppu ehdotti, mutta pudistin kiivaasti päätä.

Miten nuori olin silloin, ajattelen. Nuori ja nätti.

”Olet yhä”, ajatustenlukija kuittaa.

”Älä vakoile mua”, vastaan.

”Pyydän anteeksi. Yritän välttää sitä.”

Vain puhetta, tuumin.

En halua lähteä pois kirjamessuilta. Sitäkö varten tulin sinne, että luovuttaisin leikin kesken ja lähtisin ensimmäisen kahden tunnin jälkeen pois? Ei hyvä. Joten me menimme ja tungeksimme isojen kustantajien valloittaman näyttelyosaston läpi Eino Leinoon, jäimme seisomaan täpötäyden katsomon taakse ja kun esiintyjä vaihtui ja väki katsomossa myös, pääsimme kiilautumaan vierekkäisille istuimille.

Istuimet ovat malliltaan niitä samanlaisia, joita on koulujen liikuntasaleissa, tulleet tutuiksi kevätjuhlissa, ylioppilasjuhlissa ja muissa suurissa juhlissa. Samaa henkeä ja tyyppiä. Halpaa ja käytännöllistä.

Me istuimme tai seisoimme kansanjoukossa, viimeisinä paikalle tulleina ja jääden vähitellen joukon sisälle. Tunsin kihelmöivänä Hepun vartalon ja hengen siinä vieressä, lähellä, puoliksi takanani. Se hetki jäi mieleen. Silloin joku napsaisi kuvan, joka päätyi sisäiseen albumiini. Se oli hetki, jolloin kukaan ei tullut siihen väliin omine selityksineen.

Me istuimme rinnakkain ja tajusin, että tämä ei ole edes se esitys, jota aioin tulla seuraamaan, mutta tarvitsiko olla? Olin lopulta hyvilläni siitä, että kaikki kääntyi näin päin, sillä tiesin, etten pystyisi nyt keskittymään kunnolla muuhun kuin mieheen vieressäni.

En ollut luovuttamassa, vaan totean asian.

Toinen kerta, jolloin kysyin, missä Hepun on määrä tavata tyttöystävänsä?

”Ei missään”, Heppu vastasi. Hänen ilmeensä ei ollut töykeä. Se oli rakastava. Ymmärrän, että näin oli syystä, koska Heppu katsoi minuun.

”En halua tulla teidän väliinne”, sanoin.

”Ei ole mitään välejä”, Heppu vastasi. Hän toisti samaa: ”Me olemme vain ystäviä, kaksi ystävystä. Luota minuun.”

Lehdet vatvoivat muuta. Sain kuulla ja sain oppitunnin, että se on lehtien tyyli ja tapa eikä siitä pidä välittää eikä piitata. Oikeasti Hepulla ei ole naisystävää, ei ketään. Hän on leski.

”Tiedän”, sanoin.

Sen tiesivät kaikki.

Heppu käsitti sen myös siinä kesken kaiken, oman selittelynsä: ”Niin, aivan.”

Mutta hän ei puhunut siitä elämänsä draamasta enempää, ei silloin eikä myöhemmin. En kysellyt.

Uhrasin täten yhden nautinnollisen päivän kirjamessuilla tälle uudelle miestuttavuudelle.

”Kadutko?” Aldous Tsitsis kysyy.

”En tietenkään.”

Halusin ja toivoin toisaalta, että Heppu lähtisi pois siitä häiritsemästä ja samalla halusin ristiriitaisesti, että mies ei lähtisi. Toivoin, että Heppu antaisi minulle vaikka puhelinnumeronsa tai ehdottaisi seuraavaa tapaamista. Se olisi ollut parasta. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että tapasimme näin, mutta se kaiveli hieman, että hieno päivä kirjamessuilla meni tärviölle.

”Eikö ole hullu nainen?” kysyn.

”Ei”, Aldous vastaa. ”Et ollut etkä ole.”

”Puhut vain.”

”Puhun vain.”

”Piru sun kanssasi.”

”Piru mun kanssani.”

Aldous virnistää ja jatkaa: ”Osaan minäkin.”

”Osaat. En epäile sitä.”

Käsitin, että Heppu arvasi mielenliikkeeni. Siis ei vain Aldous, vaan myös Heppu pystyi siihen. Olenko niin ennalta-arvattava?

Heppu myönsi, että tämä ei ole tosiaan oikea paikka syventyä keskusteluun. Hän pyysi minun puhelinnumeroni? Annoin sen. Soin sen hänelle. Niin päin.

”Saanko soittaa sinulle ylihuomenna?” Heppu kysyi.

”Ylihuomenna?” toistin. Aivoni toimivat tahmeasti. Rakastuneen aivot. Mikä päivä se on? mietin. Olin hukannut sinä hetkenä myös sen silloisen päivän. Vaikea paikka.

”Silloin kirjamessut ovat ohi”, Heppu auttoi.

Niin totta, ajattelin. Se on silloin niin paljon kuin maanantai.

”Onko sulla silloin mitään erikoista?”

”Ei”, vastasin.

”Vastasit ajattelematta”, Heppu huomioi.

”Niin.”

Mitä siitä sitten? Olisiko minun pitänyt esittää jotain muuta?

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 6.10.2020  

Lauantaina, kolme päivää sitten näimme useita, pieniä lintuparvia matkalla länteen. Syksy, keltaiset lehdet ja hanhien ja kurkien huudot limittyvät yhteen. Kiirehtivätkö linnut matkaan ennen sateita?

Eilen illalla oli pimeän langettua kirkas taivas. Parvekelasit menivät huuruun enemmän kuin yleensä, mutta kun avasi ikkunan, tähdet näkyivät hyvin ja nouseva kuu. Vähän myöhemmin pilvet peittivät näkymän ja nyt aamulla oli satanut, kun heräsimme, maa, asvaltti märkänä ja parhaillaan kulkee seuraava sadekuuro tästä harjanteen yli. Salpausselällä sataa.

Victor Hugo eli ja kirjoitti kirjojaan kaksisataa vuotta sitten. Pariisin Notre-Dame 1482 pyrkii kuvaamaan ja kertomaan vielä varhemmasta ajasta, ajasta yli viisisataa vuotta sitten. Kirjassa on toistaiseksi – olemme sen puolivälissä – on ollut noin puolet pitkäjäykkistä asiaproosaa eli kuvauksia Pariisin kaupungista ja miltä se näytti siihen aikaan ja korkeintaan puolet on ollut alistettu itse fiktiiviselle tarinalle. En sano, että kirja olisi tietoteos, mutta siitä on jäänyt mieleen varsinkin nykyihmistä hämmästyttävä hirsipuiden, hirsipuulavojen, teilien ja kaakinpuiden yleisyys.

Teili? Muistin vanhastaan, mutta katsoin, mitä tietoa netissä on siitä: Teilipyörä. Tuomittu sidottiin pyörään ja hakattiin raajat irti. Hyvä pyöveli antoi kenties kuoliniskun päähän tai rintaan. Kuolemantuomio, jossa ruumis jätettiin näytteille varoitukseksi kansalaisille. Tämä kidutusmenetelmä kiellettiin Euroopassa 1700 -luvulla ja se oli käytössä Ruotsissa ja Suomessa 1800 -luvun alkuun.

7.10.2020

Aamuavaus pyöräillen rannalle. Helena ui, minä venyttelin. Kuu näyttäytyi pilvien välistä.

Miten muuten päivät menevät? Jonossa. No, tarkemmin sanottuna ohjelmassa on päivittäin kirjoittamista ja lukemista. Ohjelmattomana on kaikkea pakollista, mutta jos rajoittuu itse ohjelmaan on kirjoittaminen päiväkirjoihin, joita pidän kolmea rinnakkain. Tavallinen ja Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -päiväkirja ovat tietsikalla tehtyjä ja kolmantena on lyijytäytekynällä kaunokirjoituksella vihkoihin raapustettuja perinnepäiväkirjoja, jotka ovat lahjojani Helenalle. Kirjoittamista on myös muuta: Valmistelen tulevia blogissa julkaistavia tekstejä, jotka ovat toistaiseksi olleet melkein järjestään raakkeja, kustantajien hylkäämiä raakileita. Repe on tällä hetkellä työn alla. Oma asiansa on, että tämä Repe, jota valmistelen tulevaan blogiin jatkokertomukseksi, on pitkälti uudestaan kirjoitettua. Olen maininnut aiemmin, että Repe on aihe, jonka sain vuonna 1995. Siitä asti se on hiertänyt kivenä kengässä. Ottaisinko sen viimein pois?

Keväällä ja kesällä kirjoitin tässä ohessa fiktiota Kaksi tiikerintaljaa, joka on odottanut nyt kaksi kuukautta, että luen sen läpi ja arvioin ja alan työstää tarvittaessa. Kirjoittamista on.

Kirjoittamisen rinnalla ohjelmallisena on lukeminen, ääneen ja muuten. En innostu äänikirjoista, koska haluan myös nähdä tekstin, nähdä kirjaimet, mutta luen mielelläni ääneen. Se on erilaista kuin lukea hiljaa. Lisäksi se on intiimiä yhdessäoloa – en lue ääneen yksinäni itsekseni, mitä se olisi? Ääneenluku on myös yhdessäoloa, joka jää vähemmälle, kun kirjoitan esimerkiksi jotain fiktiota, tarinaa. Olen silloin poissa mielessäni, vaikka istuisin tuolilla klaffipiirongin ääressä.  

8.10.2020

Usva pyörteilee ikkunanäkymässä, himmentää taustan ja asettaa etualan näytille. Päivä valkenee vitkaan niin kuin se tekee rauhallisen syksyn vallattua maan. Ennen seitsemää pyöräilimme rannalle. Meillä on asianmukaisesti pyörissä valot edessä ja takana. Harvemmilla muilla on. Kävelijöitä tulee vastaan, jotka erottuvat aavistuksen taustaa tummempimana. Mietin miten hyvin he näkyvät autoilijan silmiin? 

Pariisin Notre-Dame 1482 on tuskaa Helenalle. Viaton tyttörukka rakastaa tuhannesti hänet pettänyttä komeaa upseeria, joka vähät välittää. Tyttöä, joka tanssii ja laulaa iloissaan, syytetään noituudesta ja kun hän ei tunnusta, hänet viedään tyrmään kidutettavaksi, laitetaan rautakenkä jalkaan ja kierretään puristavaa, ruhjovaa kiristysruuvia. Tyttö kirkuu, rukoilee lopettamaan kiduttamisen ja tunnustaa kaiken, kaiken, kaiken. Tunnustaa, vaikka se tietää hirttotuomiota. Mutta silti hän rakastaa ja jumaloi yli kaiken rakkautensa kohdetta, komeaa upseerimiestä, joka vähät välittää. 

9.10.2020

Sivulla 515 Joyce Carol Oatesin kirjaa Blondi. Marilyn on tehnyt abortin. Hänen ystävänsä ovat kaksi kahelia narkkaria, siipeilijöitä ja rahattomia. Nämä ovat parhaat ystävät ja muut ovat susia, jotka vaanivat milloin nuoren naisen tarkkaavaisuus pettää. Sen aavistaa, kun tietää Marilynin tarinan. En tiedä siitä tarkemmin, mutta sen sentään, että Marilynista tuli John F. Kennedyn rakastajatar ja että nuori nainen teki itsemurhan tai hänen murhattiin. Selviää seuraavassa jaksossa. Selviää, kun sinetöidyt arkistot aukeavat. Selviää jos selviää.

Kävimme torilla kahvilla. Sade oli pyyhkäissyt hetki sitten maiseman yli ja pessyt keltaiset ja ruskeat lehdet. Pulut, kyyhkyt tekivät kierroksiaan ilmassa.  

Me puhallamme kynttilöitä(12)

 >>>jatkuu>>>  

PRINSSIN kannalta oli sekä hyvää että huonoa, kun hänen isänsä hyytyi vaimonsa reisille. Me jouduimme muuttamaan pois Hepun virka-asunnosta. Hovi oli oikea linna, mutta meidän piti muuttaa sieltä pois sviittiin. Luksussviittiin. Ajattelin oliko se Prinssille pettymys vai oliko hänen parempi kasvaa siinä lukaalissa, poissa virkapiiristä?

Molemmissa oli tilaa vaeltaa, vaikka Prinssi muisti tietenkin vain sen jälkimmäisen. Hän asui käytännössä koko lyhyen elämänsä vain yhdessä paikkaa.

Tuhat päivää, lasken. Pitäisi laskea joskus prikulleen kuinka monta päivää siitä kertyy kaikkiaan? Yhden elämän kierto. Se on Prinssin kohdalla yli tuhat päivää, sillä kolme kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi tekee tulokseksi enemmän kuin tuhat. Tuhannen ja sadan yön tarinat. Onko tuhat päivää paljon? Päivät vain lasketaan, sillä yö on unen aikaa. Unten aikaa. Ainakin lapset nukkuvat, terveet lapset.

Prinssi oli terve, normaali lapsi. Hän kehittyi odotusten mukaan. Neuvolan käyrät osoittivat, että pojalla oli kaikki hyvin.

Aldous Tsitsis oli muutaman kerran mukana, kun kävimme neuvolassa.

”Mitä pidät?” kysyin silloin Aldoukselta ja kysyn sitä myös nyt, kun ilta hämärtää hetki hetkeltä enemmän. Ilta on pitkällä.

”Mitä?” Aldous kysyy vastaan. ”Mitä kysyit?”

”Kävimme yhdessä neuvolassa.”

Hetki hiljaisuutta ennen kuin Aldous vastaa: ”Muistan. Mitä siitä?”

”Kysyin silloin mitä pidät?”

Aldous jää miettimään.

”Kysyitköhän sä?”

”Kysyin, kun kysyin.”

”Mä luulen, että sä kysyit pidänkö mä susta?”

Hymähdän. Helähdän.

”Mikä on?” Aldous kysyy.

”Sä kuulit silloin väärin”, sanon.

”Vai niin.”

Me makaamme hetken niin. Edelleen. Olemme maanneet jo jonkin aikaa ja virumme yhä nesteissämme ja hiessämme.

”Kuinka paljon väärinkäsityksiä on ihmisten elämässä?” kysyn. ”Meidän välillämme.”

”Varmaan paljon”, Aldous vastaa. ”Onneksi tahattomia.”

Onneksi tahattomia, ajattelen, mutta en toista sitä tällä kertaa. Alan siis oppia. Ironiaa, että se tapahtuu vasta viime hetkellä, siinä vaiheessa, kun sillä ei ole enää väliä.

Ei mitään väliä / kun aika on menetetty / menetetty moninkerroin / jäänyt takalasiin muistoksi / kuin hiekkatien pöly.

Prinssi mahtui neuvolan normaalikäyrien raameihin. Hän kasvoi sitä vauhtia kuin piti ja paino nousi samalla. Prinssi ei ollut keskivertoa näissä käyrissä, mutta ei mennyt paljon keskiviivan yli. Hän ei hätyytellyt käyrän ylälaitaa.

”Muistin sitä kertaa, kun olimme kolmisin neuvolassa”, muistelen.

”Niitä kertoja”, Aldous Tsitsis oikaisee.

”Kokeilin muistatko sä, että niitä oli useampia kuin yksi?”

Aldous muisti. Kymppi kokeesta.

”Mitä sä ajattelit silloin?” kysyn. Muistan itse omat silloiset ajatukseni. Ajattelin aluksi, että neuvolahenkilökunta luuli kai Aldouksen olevan lapsen isä ja heikäläiset olisivat halunneet kysyä asiasta jotain ja sitten ajattelin perään olevani täysi uuno, sillä neuvolaväki tiesi ja kaikki tiesivät totta kai, että olin Hepun vaimo ja että lapsen isä on Heppu, ilman muuta, siitä ei ole epäilystä, mutta oliko Aldous minun veljeni vaikka?

Saat olla. Ole hyvä.

Neuvolaväki ajatteli varmaan niin päin, ei siis suin surmin, että Aldous olisi Hepun sukukuntaa tai jos oli, tämä oli jotain niin kaukaista haaraa, ettei voinut oikeastaan edes puhua sukulaisuudesta.

”Mitä minä ajattelin?” Aldous tuumaa.

”Niin?”

Niin darling? ajattelen.

”En mitään, luulen.”

”Et mitään, luulet”, vastaan. Toistan tällä kertaa. Ei se oppi sitten tarttunut tai pysynyt kauaa nupissa. ”Et pelännyt, että sua luultaisiin isäksi?”

”En pelännyt.” Hetki hiljaa. ”Olisiko pitänyt pelätä?”

”Ei suinkaan.”

Prinssi oli vaunuissa ja Aldous Tsitsis työnsi niitä, niin kuin pienokaisen isä konsanaan ja minä olin pujottanut käsivarteni Aldouksen käsimutkaan ja roikuin mukana. Tarkoituksella. Tahallani. Ilkikurisenako?

Leikin olevani presidentti John F. Kennedyn vaimo Jaqueline miehensä käsipuolessa.

Ajattelin, että vastaantulijat tunsivat ehkä houkutusta vilkaista vaunuihin nähdäkseen vauvassa mahdolliset perityn vammaisuuden merkit? Tässä yhteydessä, kun olin näin Aldous Tsitsiksen vieressä ja kanssa, osa vastaantulijoista ei tajunnut välttämättä, että olen rouva Heppu ja heillä oli kiusaus tuoda julki ääneen tyrmistyksensä minulle, tälle hyvännäköiselle naiselle, joka oli liikkeellä yhdessä hirviön kanssa. Me kaksi olimme ilmielävät kaunotar ja hirviö päiväkävelyllä ja ihmisiä pelotti eivätkä he tainneet pitää näkemästään.

Sen näki silmistä. Osaaottavista, tyrmistyneistä ja säikähtäneistä silmäyksistä: Et kai sinä ole pelehtinyt tuon kanssa ja antanut sen laskea spermat sisääsi? Ei kai tuo rumilus ole lapsen isä?

Ajatuksia liikkui. Ajatukset liikkuvat, mutta eivät käy aina satimeen.

”Ihmettelin miksi sä halusit näyttäytyä mun kanssa”, Aldous kertoo. Hänen äänensä on vakava ja surullinen. ”Halusitko sä kiusata itseäsi?”

”En”, vastaan suu tyynyssä kiinni.

”Mitä sitten?” Aldous jatkaa. ”Halusit näyttää jotain ihmisille?”

”Halusin nähdä miten nämä reagoivat”, tunnustan. On aika tunnustaa ja olla tunnustamatta.

Aldous Tsitsis ei vastaa heti. Sitten: ”Olinko mä koekaniini?”

”Jos haluat.”

Odotan.

”Pupu pöksyssä”, Aldous lohkaisee.

”Puputyttö ja pupu”, jatkan leikkiä. ”Kanit koinivat kovasti.”

”Kani ei ole sama kuin pupu”, Aldous sanoo.

”Samaa sukua. Samaa kikkelinjuurta.”

”Saitko sä?” Aldous palauttaa äkkinäisesti.

”Mitä? Lähetitkö sä mulle postia?”

Joudun kohottamaan pään tyynystä, jotta saan sanottua niin pitkän lauseen.

”Lähetin pusuja postissa. Koko krossin.”

”Koko krossin”, toistan, toistan ja nauran.

”Sä naurat”, Aldous sanoo. ”Kaikelle sä naurat.”

”Kaikelle”, nauran.

”Oletko sä ihan viisas?” Aldous kysyy.

”Viisas”, jatkan kyllästymättä.

”Ääliö”, Aldous toppuuttelee.

”Olet”, vastaan.

”Mielelläni”, Aldous hymyilee, sen kuulee. ”Jos saan olla sun oma ääliösi?”

”Ääliöni mun.”

”Ääliö vähämieli”, Aldous panee paremmaksi.

”Et ole”, kyllästyn leikkiin. Yhtäkkiä. ”Sä olet mun rakas ystävä. Pyydän anteeksi aiempia pahoja sanojani.”

”Sä olet mun rakas ystävä”, Aldous sanoo. ”Sä et edes osaa sanoa pahasti. Sä et tiedä miten sanoa pahasti.”

Toistaa, ajattelen. Aldous toistaa sanojaan ja puheitaan.

”Osaan. Älä ajattele kuitenkaan mua pahalla.”

”En taatusti”, Aldous vastaa. ”Ajattelen sinusta vain kaikkea hyvää. Nyt ja aina.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 2.10.2020  

Kuu saattoi meidät Sorosenselän rantaan. Mars piti sille seuraa ja idempänä Venus valvoi tilannetta. Eläinten hautausmaan kohdalla jokin lintu piti ääntä. Häiritsimme kai. Mustarastaita on lennellyt siinä kohden matalalta tien yli, mutta kuvittelisin, että ääntelijä oli jokin harvinaisempi tapaus. Järvestä kohosi usvaa. Kalat puhkoivat veden pintaa.

Olen lukenut reilu sata sivua Joyce Carol Oatesin Blondia. Pidän tekstistä, kirjoitustyylistä ja -rytmistä. Rikon kuitenkin kirjailijan neuvoja, sillä luen kirjaa Marilyn Monroen tarinana. Luen niin kuin haluan. Pieni kuiskailija päässäni uskoo, että luen aivan oikealla tavalla. Mutta, kun on kyseessä amerikkalainen teos ja teksti, siinä pitää olla kaikki varaukset ja selitykset, fiktio, fiktio, fiktio kolmeen kertaan, jotta Acuralla tai Cadillacilla tai Rolls Roycella töihin ajavat lakihenkilöt eivät alkaisi rahastaa tästä tulolähteestä.

3.10.2020

Onni vaihtelee. Eilen meillä oli kukko-onnea, mutta juna-onni jäi tulevaan. Taavetissa kuulee hyvällä tuurilla kukon kiekuvan. Se on harvinaisuus. Olimme kukonlaulun aikaan patikoimassa radanvarteen, asiana hakea rautakaupasta viemärinaukaisurakeita. Kukko oli herännyt myöhään, sillä koululaiset olivat jo pyöräilemässä opinahjon suuntaan. Kissa kulki Kauppakadun laitaa ja autot jarruttivat sen kohdalla. Kävelimme Taavetin asemalle asti, mutta juna ei tullut.

Eilen aloitin seuraavan kirjan, jota luen ääneen, Victor Hugon Pariisin Notre-Dame 1482. Oman kirjahyllyn aarteita. Vaihteeksi kirja, johon ei ole merkitty milloin olen saanut sen, mutta veikkaisin, että noin 1970, puoli vuosisataa sitten. Siinä on kirjailijan alkusanat, jotka on päivätty helmikuussa vuonna 1831. Hän puhuu kaiverretusta tekstistä Notre-Damen jossain synkässä komerossa: ”Mies, joka kirjoitti tuon sanan seinään, on jo vuosisatoja sitten hävinnyt jäljettömiin ihmissuvun keskeltä, sana on vuorostaan hävinnyt kirkon seinältä, kirkko itsekin häviää kerran maan päältä.”

Ennustus, mutta tällainen ennustus on helppo: Kaikki häviää. On vain ajan kysymys milloin kaikki häviää.

Aamulla kuu oli korkeammalla kuin eilen. Mars oli siinä yläpuolella. Otin kännyllä kuvan, kolme kuvaa.

4.10.2020

Tänä aamuna näin makuuhuoneen ikkunasta sateen kasteleman asvaltin. Ei siis lähdetä sienimetsään.

Otin läppärin keittiönpöydän kulmalle niin kuin aina, kävin läpi rutiinimaiset vilkaisut ja jatkoin sen jälkeen Repeä. Eilen pääsin siinä sivulle sata ja saatoin lukea Helenalle numeron kaksikymmentä tulevaa Kaunis kesäpäivä -blogin jatkokertomusta. Ja tänään aamulla pääsin lukemaan numeron kaksikymmentäyksi. Sen jälkeen Helena viimeisteli kaksi piirrosta tänään julkaistavaan Me puhallamme kynttilöitä(12) -postaukseen, skannasi ne ja kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän uusi blogiteksti oli julkaistu. Toimelias päivä tai aamupuhde.

Olen lukukulttuurissa Blondi -kirjassa sivulla 234. Lopetin kohtaan: ”Senkin sairas, surkea lehmä.” Hugon Pariisin Notre-Dame oli eilen illalla, kun lopetin ääneen luvun sivulla 118. Menossa Kolmas kirja ja seuraavaksi vuorossa luku: Pariisi linnun silmillä nähtynä. Kirjan on suomentanut Huugo Jalkanen. Se on viides painos, joka on tullut painosta 1971. Eli en ole lukenut sitä 1970, vaan aikaisintaan vuotta myöhemmin. Erinomaista tekstiä. Olemme molemmat sitä mieltä, että teksti ei ole vanhahtavaa. Tuolloin noin kaksisataa vuotta sitten, kun Victor Hugo kirjoitti tätä kirjaa, millä lie hanhensulalla ja musteella, hän pahoitteli ja arvosteli kriittisesti sitä, että vanhoja, hienoja rakennuksia uudistetaan ja korjataan ja pilataan ne. Samanlaisia tekstejä voi lukea myös nykyään eli samaa on kaikki, samassa virrassa ollaan.

5.10.2020

Kaikki on kulttuuria. Kun teen kulttuuriteon ja luen ääneen Hugon Notre-Damea, Helena on mukana kulttuurissa kuuntelemalla ja sen lisäksi hän tekee palapeittoa mummonpaloista. Ennen oli puhdetöitä, nyt käsitöitä.

Ääneenlukuhistoriassamme on muistissa kaukaisilta ajoilta syksy- ja talvipimeitä, jolloin olen lukenut Kalle Päätalon Iijoki -sarjaa, sen alkupuolen teoksia koillismaalla ja Günter Grassin Peltirumpua. Näiden jälkeen tuli epämääräisiä, sekavia työläitä tai ylityöläitä aikoja, jolloin en lukenut ääneen, jolloin lopetin kahteen kertaan kirjoittamisen – turhaa mikä turhaa, toivotonta mikä toivotonta – mutta sittemmin olemme saaneet järjestettyä aikaa ääneen lukemiselle, sen myötä yhteiselle ajalle, yhteisille hetkille ja viimein, kun jäin eläkkeelle ja olimme molemmat viimein eläkeläisiä, saatoin tarttua Stephen Kingin Musta torni -sarjaan ja luin sen ääneen.

Tänään satelee. Kello on kaksikymmentä yli seitsemän. Helena on tehnyt kotitaloustöitä, tehnyt niitä pois tieltä, jotta voisi myöhemmin päivällä tarttua käsitöihin ja piirtää. Kuoritut ja pilkotut perunat ja porkkanat kiehuvat liedellä. Jos sulkee silmänsä, voisi luulla, että olemme jossain maalaispirtissä eikä tällaisessa kaupunkimaisessa kerrostaloasunnossa.