>>>jatkuu>>>
TALLILLA on aina hyvä ja rattoisa tunnelma. Se ei pettänyt nytkään. Katsoin kaihoten omia, Pasin seinustalle koukkuun nostamia kokohaalareitani. Ne odottivat sitä hetkeä, kun voisin pukea ne taas päälle. Tekisin sen ja muuttuisin samalla uudeksi ihmiseksi. Pasi olisi voinut rytätä haalarini takaisin muovipussiin, pakata ne valmiiksi sitä varten, että hakisin ne pois, mutta haalarit olivat nyt seinustalla kuin hienona vihjaisuna, että minulla on paikka tässä erikoisessa työpisteessä ja -yhteisössä. Meidän kahden lisäksi kaverina oli nyt myös vahtikoira, joka pysähtyi tallin ovensuuhun ja pysytteli siinä. Ehkä näkymä ja auton, bensan, öljyn, kumin ja minkä kaiken luonnottoman haju pelotti eläintä ja se pysytteli siksi lähellä uloskäyntiä? Eläin. Minnin kohdalla ei voi puhua villieläimestä. Pelkkä eläin. Mutta koira on silti aina kymmenen kertaa enemmän eläin kuin ihminen. Eikä ihminenkään ole päässyt kokonaan irti biologisesta perimästään, muinaisuudestaan isona apinana.
Volvoa ei näkynyt enää, mutta Corolla oli sisällä.
”Etkö sä kuullut, että se käy välillä kolmella pytyllä?” Pasi sanoi.
”En.”
En ollut kuullut ja tajunnut. Eli sitä Pasi siis kuunteli silloin aamupäivällä niin kärsivän näköisenä. Se ei koskenut yhteydenpito-ongelmia. Minulla ei ollut vielä tätä kännykkää, mutta nyt oli, vaikka ei vielä Pasin numeroa.
”Mä soitan sulle. Saat samalla numeron. Kerro mihin numeroon mä soitan?”
Kerroin. Pasi painoi puhelun menemään ja jäi katsomaan minua. Koominen näky: Iso mies ja vaivainen kännykkä tämän isossa, rasvaisessa, mustaksi tahriintuneessa kädessä. Isokätiset ja isot miehet osaavat olla myös varsin siroja liikkeissään, myös sormistaan. Ei uskoisi ennen kuin näkee.
Kännykkä soi.
”Saat sä näpelöityä sitä yhdellä kädellä?”
En vastannut, koska koko huomioni meni kännykän käsittelyyn. Laskin sen lopulta lavuaarin reunalle ja räpläsin siinä.
”Unohditko sä avaimen?” tuli seuraava kysymys.
Huvitti: ”Onko se niin selvää mun kohdalla?”
”On.”
Sain talletettua Pasin numeron. Soitin hänelle ja Pasi kuittasi sen ja tallensi numeroni.
Säikähdin, kun oma känny soi heti uudestaan. Luulin toivuttuani väistämättömästä tärähdyksestä, että Pasi kokeili tuliko numero oikein, mutta se oli Anna.
”Anna tässä hei.”
”Hei”, vastasin. Jännittyneenä, ilahtuneena, moninaisten tunnetilojen vallassa. Koskiko soitto työkkäriä vai oliko tämä muistutus siitä, että minun piti soittaa hänelle heti, kun selviäisin työvoimatoimistosta varatakseni ajan?
”Siitä asuntoasiasta”, Anna sanoi.
”Niin?”
Emme olleet puhuneet mistään asunnosta. Emme olleet päässeet niin pitkälle aamupäivällä, ensimmäisellä, pikaisella ohimennenkäynnilläni, mutta Anna oli ilmeisesti järjestellyt ja tutkinut asiaa omin päin. En ihmetellyt sitä, vaan ihailin. Vau.
”Sä olet ollut asunnoton keväästä asti. Lukee sun papereissa. Tai eihän nämä mitään papereita ole, mutta näin on. Vai pitääkö paikkansa?”
”Pitää. Pitää paikkansa.”
Pasi seisoi liikkumatta ja tarkkaili minua. Corollan konepelti oli pystyssä hänen takanaan. Ja toinen, Minni, seurasi ja kuunteli myös yhtä tarkkana, suu auki, kieli roikkuen, kuin hymyillen, valmiina ja lähtövalmiina. Koira ei ollut asettunut aloilleen. Se koki ja tunsi kai, että olemme pikapuoliin lähdössä. Se tulkitsi meidän ihmisisäntien ilmeitä ja mielialoja ja hajuja tietenkin.
Annalla oli minulle puhelinnumero, jonne voisin soittaa.
”Niinkö?” kysyin. Tyhmästi, ymmärsin perään.
Naurua luurin päässä.
”Annanko?” Anna kysyi. Minun päässäni meni heti siihen sopiva, hullu hokema koulusta, ruotsintunneilta: Annas klara panna.
Piti ponnistella, että pystyin puhumaan: ”Kiitos. Ilman muuta. Katselen kynää.”
”Laitan viestin sulle.”
”Selvä. Hienoa.”
”Totean, että tämä ei ole varma asia. Ei vielä. Soitin kaimalle ja hän vastasi, että tarkistaa tilanteen, mutta hänellä on muistikuva, että jokin yhden ihmisen soluasunto, -huone olisi vapautunut tai vapaana.”
”Niin, mikä tämä juttu on?”
”Tarkoitat henkilöä? Anna Laine. Kaima, mutta ei sukua. Hän on projektisihteeri. Älä kysy missä. Saat numeron ja tavoitat hänet sieltä. Korostan nyt, että mietit, mitä puhut hänelle. Oikeat sanat.”
”Ymmärrän.”
Olen kuullut sen ennenkin: Oikeat sanat avaavat ovia.
”Aikamääristä en tiedä. Se voi olla niin, että asunto löytyy kuukaudeksi kerrallaan. En tiedä, miten sä suhtaudut siihen, kelpaako niin lyhytaikainen vuokrasuhde?”
”Kelpaa. Totta kai.”
Se selvä, joten sovimme toisen asian, soppalanajan alustavasti huomiselle. Kello kaksitoista.
”Sopiiko silloin?”
”Sopii mainiosti.”
”Kävit työvoimatoimistossa?”
”Kyllä. Onko tullut? Onko sieltä tullut tietoa?”
”Ei vielä. Voin tarkistaa.”
”Kiitos.”
Puhelu päättyi. Suljin kännyn ja lähdin, oli kummallinen pakko lähteä kävelemään ja tein epämääräisen ja -muotoisen lenkin tallissa sisällä. Väistelin seiniä ja esteitä ja esineitä. Kahden auton tallissakin pystyy kävelemään, mutta se on samanlaista liikehdintää kuin eläimillä häkeissä. Taas piti oikein miettiä ja käskeä mielessään jalkojaan, että sai ne seisahtumaan.
Pasi nauroi: ”Mikä sulle tuli? Toi soittoko?”
Katsoin Minniä, joka vastasi katseeseen, suu auki, äänettömästi naurava koira ja sitten Pasia, jonka maha meni hytkyen laineina kireän t-paidan alla. Njaana taputtaa aina mielellään mennessään omistavasti Pasin mahaa. Jaana on riemuissaan ja huvittunut siitä. Se saa hänet nauramaan epäuskoisena: Kuinka jollain voi olla noin iso maha? Pasi on raskaana. Mies raskaana on uuden riemun aihe. Pasi kantaa lasta.
”Huu”, sanoin. ”Pitää puhaltaa. Olen ehkä saanut asunnon.”
”Hienoa. Niin sitä pitää.”
”Mulla on numero, jonne pitää soittaa.”
”Huomasin tai kuulin. Joku nainen?”
”Anna. Anna on mun uuden sosiaaliohjaajan nimi, uskomaton nainen ja uskomattoman hyvännäköinen. Hänellä on joku tuttu tai yhteys: Anna Laine. Soitan hänelle. Mulla on numero.”
”Nyt. Soitat varmaan nyt?”
”Jos sopii?” kysyin. ”Jos mun pitää lähteä heti, niin sä hoidat varmaan Minnin?”
”Mistä mä maksan sulle?”
Pasi virnuili. Tämä oli hänen huumoriaan.
”Kai sä haluat mut niskoiltasi?” kysyin. Leikittömästi. Totisena.
Pasi vakavoitui myös: ”Joo. Soita ja käy. Me lähdetään tästä kohta Minnin kanssa. Auto on sille jo tuttu.”
”Niin.”
Menin ulos soittamaan. Siinä oli enemmän tilaa harhailla. Projektipäällikkö Anna Laine. Hän ei ollut sihteeri, vaan päällikkö. Insinööritoimiston ihminen, joka hoiti sivutöinään muutamien osakuntien asuntojen isännöintiä.
Anna Laine ilmoitti olevansa kiinni päätyössään, mutta hän oli ottanut itselleen esille sivuun työpöydälle tiedon yhdestä vapaasta soluasunnosta. Kaksion pienempi huone. Isompi on pariskunnille ja pienempi yksinäisille opiskelijoille.
”Opiskeletko sä jotain?” Anna Laine kysyi.
Jännityin. Kireä ja hermostunut tunne nostatti pikahien niskaan. Ajatukset ravasivat päässä. Mitä Anna, sosiaaliohjaajani oli kertonut? Hän ei ollut evästänyt minua siitä, mitä hän oli kertonut ja paljastanut tälle isännöitsijälle, mutta todennäköisesti jotain hyvin mitätöntä. Sosiaaliohjaajan ei kuulu eikä pidä jakaa tietoja asiakkaastaan. Asiakkaistaan. Eiköhän se ole sääntö numero yksi?
”En”, vastasin viiveellä.
”Niin mä vähän ajattelin.”
Heittäydyin: ”Henkilö joka soitti puolestani, on sosiaaliohjaaja.”
”Tiedän, mutta olen kiinnostunut enemmän vuokralaisesta. Takaako soppala sun vuokranmaksun? Oletan, että takaa?”
”Samoin. Oletan”, sanoin. ”Voin varmistaa sen.”
”Puhumme kuukauden koeajasta. Tämä on vajaa kuukausi, mutta se on ota tai jätä.”
Anna Laine piti sen pituisen tauon, että olisin voinut sanoa siihen oman sanani, mutta en puhunut mitään. En tiennyt, miten tämä kulkee tästä eteenpäin? Vai tyssäsikö? En tiennyt olinko mokannut jotenkin, tehnyt tyypilliset? Olisiko minun pitänyt valehdella ja sanoa opiskelevani? Luultavasti olisin jäänyt kiinni siitä heti? Eli ei, minun ei kuulunut puhua eikä väittää perättömiä.
”Annan sulle osoitteen”, Anna Laine jatkoi.
Huoahdin. Uskalsin taas hengittää. Osoite ei ollut tuttu, mutta oli kuitenkin jollain tapaa.
”Se on Vallilaa”, Anna Laine selitti kysymättä. ”Mäkelänkadun sivukatu. Jos sä olet perushelsinkiläisiä, sä tiedät varmaan Mäkelänkadun?”
”Tiedän.”
Lisäsin mielessäni, että olen paljasjalkainen helsinkiläinen, mutta en halunnut sekoittaa ja puhua liikaa.
”Löydätköhän sä sinne?”
”Enköhän. Onko siellä joku paikalla?”
Anna Laine selitti, että hän ei ehdi näyttää asuntoa minulle. Asukas, joka on asunut siinä huoneessa aiemmin, on muuttanut pois.
”Ymmärrettävästi”, sanoin. Sen verran.
Anna Laine jatkoi: Kaksion isommassa huoneessa on asukkaat, pariskunta ja he joko ovat paikalla tai eivät. Anna Laine epäili, että koska huoneiston ovissa on lukot, pois muuttanut vuokralainen on laittanut todennäköisesti oven lukkoon. Hän ei tiennyt oliko tämä jättänyt vara-avaimen soluun?
”Niinkö?”
Anna Laine puhui ja minua pyörrytti: ”Jos kiinnostaa, voit käydä paikan päällä katsomassa ja kokeilemassa, pääsetkö käymään asunnossa, siis tänään, puhun tästä päivästä. Mä pääsen irtautumaan huomenna sen verran, että vien asunnon avaimen sun sosiaaliohjaajalle, jos sovimme niin? Miltä kuulostaa?”
”Hyvältä”, vastasin.
”Okei. Käy asunnolla. Tee niin. Ota sitten yhteyttä minuun, mutta sanotaan, että mieluummin kello kolmen jälkeen. Mulla alkaa palaveri kymmenen minuutin päästä enkä vastaa tuleviin puheluihin silloin muuten kuin pakottavissa tilanteissa. Poliisi tai palokunta.”
”Poliisi tai palokunta”, toistin.
”Sisäpiirivitsi.”
”Aivan.”
En ymmärtänyt, mutta sillä ei tainnut olla merkitystä. Ei minun kannaltani, ei minun puolestani.
”Lähden tästä kokeilemaan onneani.”
”Saanko kysyä sun ikääsi, että saan vähän taustaa: Minkä ikäinen sä olet?”
”Kahdenkymmenenkolmen.”
”Siinä tapauksessa palaa koulun penkille. Annan tällaisen neuvon kaikessa ystävyydessä.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti