Repe(11)

 >>>jatkuu>>>  

YLÄKERRASSA oli ihminen paikalla, asukas, iso, vaalea, nuori nainen. Maalta tullut opiskelijaneito opiskelemassa. Sellainen ajatus tuli. Hän punkkasi nimenomaan siinä pienessä huoneessa, vastaavassa kuin kerrosta alempana. Hän päästi minut peremmälle ilman epäilyksiä ja katsoin huoneessa näennäisesti ympärilleni, vaikka minulla oli valheellinen olo. Homma meni kuitenkin enemmän tavarakatselmukseksi. En ollut kiinnostunut sisustuksesta, mutta en nähnyt kämppää sisustukselta. Sisustus vei huomion, vaikka en tiedä poikkesiko se jotenkin? Kuten arvelin, sirolla kirjoituspöydällä oli jokin tenttikirja auki ja kohdevalo päällä. En muistanut näkemästäni muuta erityistä jälkikäteen. Siitä tuli taas yksi tarkoitukseton ja turha käynti. En ollut katsonut niin kuin piti, ymmärtääkseni tai painaakseni mieleeni enkä tiennyt miksi olin mennyt sinne ylipäätään, mukana tässä typerässä tivolissa ja miksi olin antanut Lindan ylipuhua itseni?

”Tervetuloa taloon”, nainen toivotti. Se kuului asiaan. Hänellä oli miellyttävä, suora, rehellinen katse ja ilme. Rehellisen ihmisen hyväntahtoiset silmät. Mutkaton, hyvä ja verraton ihminen. Miksi en törmännyt koskaan itse sellaiseen henkilöön?

Hei, nyt olen törmännyt, muistutin itseäni. Kiitin häntä ja ajattelin pahoitellen, että et arvaa, mutta tuotan pettymyksen. En jää tänne.

”Vaatimatonhan tämä on”, nainen selitti.

”Näyttää ihan kivalta.”

”Toivottavasti viihdyt. Täällä on kiva asua, ainakin minusta.”

Ilmeilin.

”Hauska kuulla.”

Jorea ei näkynyt maisemissa, kun pääsin raput takaisin alakertaan. Linda oli jättänyt oven tarkoituksella raolleen, jotta en menisi ohi poikkeamatta. Hän tunsi minut ja tapani. Hän halusi kuulla kaiken. Jore oli lähtenyt. Mistä tiedät? En tiennyt, mutta vaisto kertoi. En kysynyt minne enkä miksi?

Linda oli pukeissa. Verkkahousut ja t-paita, ilman rintaliivejä. Hän tykkäsi olla niin.

”Mitä pidit?” Linda kysyi.

Kysyttyä vastataan. Myöntelin, että ei vikaa ja aloin sitten puhua asian vierestä, toiseen mielenkiinnon kohteeseen: ”Asutko sä, asutteko te kaksi täällä?”

”Kyllä.”

Lindan silmissä ei ollut kärsimätön, vaan ennemmin ilkikurisen huvittunut pilke. Oliko siinä koko miessukupuoli huvittuneen tarkastelun kohteena?

”Miten niin?” hän kysyi. ”Jore opiskelee.”

Nyökkäsin.

Linda piti ilmettä.

”Ei mitään”, sanoin.

”Eikö?”

Ajattelin, että minun ei tarvitse nähdä enempää. Olin nähnyt kylliksi. Minun ei olisi tarvinnut eikä pitänyt käydä yläkerrassakaan tonttuilemassa. Älysin ja älyän asioita taannehtivasti, joka on sukuvika. Anteeksi, miksi vedän suvun tähän? En tiedä suvusta, en kunnolla tunne heikäläisiä. Olen myös siltä osin aika yksinäinen tyyppi. Pasi on ainoa sukulainen, johon minulla on yhteyksiä.

”Milloin muutat?” Linda kysyi.

Hauskaa. Katsoin häntä.

”Soppalako hommasi asunnon? Arvaan?”

”Niin.”

Sen saatoin vastata. Se oli helppo kysymys.

”Hakkasiko ne sut pahasti?”

Lindan ääni oli pahoitteleva.

”Ei.”

Nyt saatoimme käsitellä aihetta, kun herra avio- tai avomies ei ollut paikalla korvineen.

”Juotko jotain, jos mä keitän?”

”Ei, kiitos. Mä lähden tästä.”

En sanonut mitään Joresta. Linda ymmärsi muutenkin, että lähdin pois tieltä.

”Mä olen vapaalla”, hän sanoi.

”Joo”, vastasin. ”Näen ja ymmärrän. Ihan oikein. Olen pahoillani, että tulin sopimattomaan aikaan.”

”Eiköhän se selviä siitä.”

”Sano sille.”

”Jore?”

”Niin, Jorelle. Sano terveisiä Jorelle.”

Linda jäi katsomaan avoimelle ovelle, kun lähdin.

”Nähdään”, hän sanoi perääni.

Se oli haikea ääni. Koin niin. Kuin kutsu.

”Nähdään”, käännyin vastaamaan. En olisi enkä ollut sanomassa sitä oma-aloitteisesti, en itse ensimmäisenä.

Sitten olin pihalla, pihatietä kadun laitaan ja kävelin ja jatkoin päättäväisesti ratikkapysäkille asti.

Voi voi miten kävi, pieni menninkäinen pauhasi sisälläni. Muuten kaikki olisi ollut niin hyvin. Pitikö sen olla Linda? Pitikö hänen asua täällä?

Mietin haittasiko se asiaa, loppujen lopuksi? Asetin tällaisen kysymyksen: Mitä se haittasi? Miltä osin? Mikä vaikutti? Pelkäsin, että olen tässä ja olisin luovuttamassa taas kerran vaihteeksi liian aikaisin ja kesken kaiken? Pitikö minun välittää siitä, että Linda ja tämän ukko – en saanut sanottua enkä ajateltua tätä nimeltä, en ennen kuin päätin tehdä sen varta vasten, Jore – että Linda ja Jore, heidän yhteiselämänsä jotenkin häiriintyisi minun läsnäolostani? Tai olisiko niissä törmäyskurssia? Oliko minun asiani piitata tällaisista seikoista?

Tai minä häiriintyisin siis heistä?

Ei, mutta se meni silti pilalle. Jo.

En ajatellut Lindaa. Se tarkoitti, että olin ajatellut tähän asti. Elänyt siinä oletuksessa, että meidän välillämme oli jotain. Nyt en ajatellut häntä lainkaan, katsokoon kuinka haikeana ja surullisena perääni. Hänen ilmeensä puhui paljon, mutta tarkoittiko se myös? Voi olla, että käsitin vikaan? Niin monesti on käynyt niin.

Ratikassa ajattelin tulevan kieltoni, selitykseni sanamuotoja. Askartelin sillä. Mitä sanoisin, millä oikeilla sanoilla toisin itseni julki ja kertoisin ja selvittäisin sosiaaliohjaajalleni, Annalle, että en voi ottaa tätä tarjousta vastaan? Kiitos vain. En ajatellut isännöitsijää tässä vaiheessa. Isännöitsijä oli vain välikäsi, toistaiseksi epämääräinen puhelintuttavuus eikä edes tuttavuus. Minun ei tarvitsisi välttämättä ottaa koko henkilöön yhteyttä. Hanke raukeaisi, kun en ottaisi yhteyttä määräaikana. Pasi taas? Hän oli ja on innoissaan parhaillaan. Mitä sanoisin hänelle? Se ei ollut niin hyvä kuin luulin. Se oli paha, pahempi, pahin. Se oli luokkaa narkkarien kämppä. Sen sanoisin.

Olin tyytyväinen, kun keksin niin hyvän syyn.

Ajattele vähän, muuten näppärä kämppä, mutta narkkarit pilasivat sen. Osaatko kuvitella?

Olo oli halju. Jos itkisin, olisin sitä tyyppiä, vetistelisin varmaan muutaman vesihelmeisen kyyneleen. Epäoikeudenmukaista, kidutusta antaa toisen ensin toivoa, luoda toivoa paremmasta, ratkaisua elämään ja kun toinen hölmö uskoo ja nielee sen, luottaa virvatuliin ja elää lyhyen hetken elämänsä parasta hetkeä, silloin on strategisesti oikea hetki nykäistä matto alta.

Vittuun kaikki.

Ratikka pysähtyi Hakaniemessä. Nousin kyydistä. Lipuntarkastajat nousivat kulkuneuvoon. Ainakin siinä suhteessa olin ollut onnekas. Kaikeksi varmuudeksi siirryin kauemmas enkä katsonut heihin päin.

Kiva selitettävä Annalle: Sain sakot, kun ajelin ratikassa ilman lippua. Sori, siitä on tullut vähän tapa, että en harrasta heidän lippujaan. No joo, se toinen juttu, vähän paha, siitä asunnosta, ei siitä tullut mitään. En nyt selitä tai selitän ehkä tulevaisuudessa, mikä riippuu niin monesta.

Lopetin siihen älyttömän yksinpuheluni. Äänettömät sanani. Tajusin, että en voi tehdä sitä. Minut on saatu ansaan. En voi tuottaa millään tällaista pettymystä, en tälle Annalle enkä Pasille, en ihmisille, jotka luottivat minuun, joilla on kärsivällisyyttä minua luuseria kohtaan.

Pysähdyin. Otin kännykän esiin. Kiersin takaisin vanhan kauppahallin nurkan taakse pois Hämeentien liikenteen pauhusta. Tekstiviesti, jossa sosiaaliohjaajani toivotti menestystä asuntoasiassa ja pyysi pitämään hänet ajan tasalla ja ilmoittamaan miten siinä kävi?

Hetken peukalo hapuili kännyn päällä ja aioin soittaa, vastata, mutta hain sitten kuitenkin isännöitsijän numeron: Anna Laine. Taas sormi epäröi. Kello ei ollut vielä kolme. Siirryin, vein kännyä mennessäni, se kädessäni kauppahallin rappusille ja istuin ja lähetin tekstiviestin: Asunto ok. Onko avain huomenna soppalassa?

Lähetin sen, istuen, odottaen ja oikeastaan heti känny hälytti: Anna Laine soitti: ”Hei. Päätin soittaa. Kokous on kesken, kun kaksi nikotinistia lähti hetki sitten ulos sauhuille, joten me muut odottelemme heitä. Viestit, että asunto oli kunnossa?”

Nyt se peruu, ajattelin, sysäsin sen sivuun päästä ja puhuin: ”Näin yläkerran asunnon.”

”Anteeksi?” Anna Laine keskeytti.

Aloitin uudestaan. Puhuin ja selitin, puhuimme molemmat ja asia selkeni. Anna Laine toimittaisi avaimen soppalaan tai toinen vaihtoehto, voisin tulla noutamaan sen?

Menin hiljaiseksi.

”Niin?” Anna Laine kysyi.

”Missä se on niin kuin?”

”Tämä kokouspaikka on Aleksanterinkadulla”, Anna Laine kertoi, ilmoitti talonnumeron, osoitteen, kerroksen ja minä toistelin, vaikka en kuunnellut kunnolla. Jouduin pyytämään häntä toistamaan sanomansa.

”Anteeksi kuinka?”

”Aleksanterinkatu? Mikä numero?”

Anna Laine hidasti reippaasti, kertoi pyytämäni numeron, puhuen korostetun hitaasti ja selkeästi, kuvitteli kai, että kirjoitin sitä muistiin sitä mukaa, hengähti välillä, jatkoi kertoen mikä talo se oli, minä se tunnettiin. Joku kirjallinen piiri tai kulttuuriseura oli perustettu juuri niissä samoissa tiloissa, joissa he istuivat parhaillaan.

”Historian siivet havisevat”, hän selitti.

”Niin tekevät.”

Eli saan avaimen häneltä, kunhan tulen hakemaan? kysyin muun väliin.

”Jos se käy sulle”, nainen vastasi.

”Teemmekö jotkin paperit?”

”Kyllä. Itse asiassa, kun nyt katsoin kelloa, joudut ehkä odottamaan viisi minuuttia tai kymmenen minuuttia. Riippuu siitä, mistä asti olet tulossa?”

”Hakaniemestä.”

Valehtelin: ”Olen Hakaniemen hallissa kahvilla.”

”Aivan.”

”Ajattelin kävellä.”

Ajattelin sitä heti, kun tuli puheeksi, että kävisin keskustassa. Matka oli ihan kätevä. Se ei ollut eikä olisi ensimmäinen kerta, kun kävelisin Kalliosta, Hakaniemestä keskustaan. Ajassa se on arvioiden kaksikymmentä minuuttia tai puoli tuntia, riippuu pisteistä mistä minne.

”Me tässä jatkamme kokousta. Eli näemme piakkoin?”

”Näemme. Kuulemiin.”

”Kuulemiin.”

Katkaisimme puhelinyhteyden. Akussa oli neljäkymmentä prosenttia virtaa jäljellä. Numero vaihtui kolmeenkymmeneenyhdeksään ennen kuin soitin Annalle, soppalaan. Känny hälytti kaksi tai kolme kertaa ennen kuin hän vastasi: ”Anna hei, soita myöhemmin uudestaan. Asiakas odottaa.”

”Selvä”, vastasin ja suljin kännykän.

Kättä, käsivartta oli alkanut särkeä. Puudutuspiikin teho oli lopussa. Katsoin valkoista kannatussidettä. Se oli yhä puhdas. Nousin seisomaan. Oliko tarpeen mennä Meri-Haan kautta tervehtimässä Pasia ja Minniä vai ei? Kysyin sitä itseltäni, vaikka olin päättänyt, että menen seuraavaksi suoraan kävellen Pitkälle sillalle ja sen yli isoon kaupunkiin. Kysyn kaikenlaista, vaikka olisin päättänyt etukäteen, mitä teen.

Tuuli tuli meren suunnasta, kun pääsin aukeammalle torille. Meren tuttu haju, hyvä ja huono yhtä aikaa.

>>>jatkuu>>>