Repe(10)

 >>>jatkuu>>>  

AJOIN ohi eli roikuin ratikan kyydissä pysäkin liian kauas. Sen jälkeen harhailin Mäkelänkadun takana pihoilla. Tarkoitus oli oikoa, mutta siitä taisi tulla lenkki. Pääsin kuitenkin viimein oikean rakennuksen luo. Tai se näytti oikealta. Palasin kadunkulmaan, josta näin, että kadunnimi meni oikein. Talon numero oli oikea. Lähestyin porrasedustaa: Rappu A. Niin piti.

Pysähdyin tutkimaan summeritaulua. Olin menossa asuntoon A seitsemän. Taulussa luki siinä kohdalla Liukkonen. Lisäykseksi oli joku vetänyt paksulla, mustalla tussilla suoraan lasiin tai pleksiin nimen päälle ison L-kirjaimen, joka oli haalistunut töhryksi. Oliko sillä erityismerkitystä tai -merkityksiä?

Painoin summeria. En ajatellut mitään. Tyhjensin pääni ajatuksista, vaikka se oli tyhjä ennestään, ainakin tuntui siltä. Odotin. Toivelistani kärjessä oli, että soittooni vastattaisiin. Jännitin asiaa. Olin vastaherännyt, virkeä ihminen ruusuisessa aamunkoissa ja toivoin, ettei minun tarvitsisi synkistellä jatkossa.

Hetki meni ja jännitys rapisi. Totesin, että pelkäämäni masentava ja latistava tapahtui: Soittoon ei tullut vastausta. Ei kaikua eikä vastakaikua. Asunnossa ei ollut ketään. Ehkä illalla? Minun pitäisi palata myöhemmin uudelleen. Kaikki oli ollut liian helppoa tähän asti, sujunut epäilyttävän hyvin. Se tarkoitti, että jossain vaiheessa oli vuorossa vastoinkäymisiä. Meikäläisen kohdalla mikään ei mennyt koskaan ilman niitä, ilman kenkkuilua ja keljuilua.

Painoin uudestaan summeria. En uskonut, että siitä olisi apua, mutta painoin kuitenkin, pitkään. Ehkä se oli yksi kilahdus yläkerrassa, hälytys, kun päästin irti painikkeesta. Ei mitään. Ei vaikutusta. Toiveikas mielialani joutui suoraan pudotukseen. Painoin silti kolmannen ja neljännen ja viidennen kerran summeria. Painoin laskematta, uudestaan ja heti uudestaan ja toivoin toivoton uskoa vailla ja olisin varmaan rukoillut, jos olisin rukoillut.

”Jore.”

Lopetin. Käsi pysähtyi ilmaan summeritaulun eteen. Näin sen. Olin mokannut. Olinko? Olin menettänyt malttini.

En ollut varma vastauksesta, vastaajasta, tämän nimestä, minkä nimen olin kuulevinani, sillä ääni meni säröille. Se johtui joko laitteesta tai ehkä puhuja oli hengästynyt? Bodaaja, joka keskeytti harjoitteensa, kun häiritsin ja häiriköin. Kumma mieleennousema, sillä en kuulu varsinaisiin kuntoilijoihin.

Esittäydyin, kerroin nimeni, asiani ja odotin käsi valmiina oven rivalla, että kaveri, Jore, painaisi avauspainiketta.

”Hetki”, hän sanoi ja katkaisi yhteyden.

”Haloo”, sanoin.

Haloo itsellesi, ajattelin. Harkitsin kaksi sekuntia soittaisinko saman tien uudelleen, mutta tajusin, että se ei olisi paras mahdollinen alku. Se ei olisi sisääntulotoivotus. Käänsin päätä, kun joku tuli takaa ja ohitti minut, nuori mies. Hän astui rappukäytävän alaovelle, aukaisi sen avaimellaan ja vilkaisi minuun.

”Kiitos”, sanoin.

Päästin tyypin edelle ja lähdin kapuamaan portaita hänen perässään.

Asunto numero seitsemän postiluukussa oli nimen päällä harmaa ilmastointiteipin pätkä, jossa luki EI MAINOKSIA. Nimi oli peitetty. Pani ajattelemaan, että asunnon väki piilotteli.

Tietenkään sen ei tarvinnut merkitä sitä. Selityksiä löytyi, vaikka omaan päähäni ei tullut. Olin aavistuksen nolo omasta, asenteellisesta ajatuksestani, vaikka eihän sitä ja siitä kukaan tiennyt. Tiesi vähemmän, kun ei nähnyt meikäläisen naamaa.

Soitin ovikelloa. Tein ylläkön. Miehen ääni kuului ja erottui sisältä. Tarkkoihin korviini otti myös naishenkilön hiljaisempi ja hennompi ääni, mutta en ollut varma. Ovi avautui. Nuori mies, opiskelija, arvasin ja joka toi mieleen oman itseni. Tuollainen julli olisin, jos olisin hänen asemessaan. Opiskelijarenttu. Paitsi että jos minun pitäisi todistaa oikeudessa, väittäisin, että tämä kaveri antoi minulle päihin eilen. Vastikään. Ehe.

Menin syystä hiljaiseksi. Odottavalle kannalle. Tyyppi tarkasteli naamaani ja kantositeessä olevaa kättäni. Kysymysmerkkejä ilmassa. Kävi mielessä, että hän luuli ehkä, että tulin hakemaan häneltä korvausta, että olin jäljittänyt hänet, etsinyt käsiini.

Säikähdin sitä, mihin olin työntänyt tai työntämässä pääni. Aioin kääntyä ympäri, mutta pelkäsin kääntää selkäni tälle näin.

Kaveri oli ilman paitaa, farkut jalassa, paljain jaloin.

”Anteeksi”, sain sanottua. ”Repe. Soitin äsken alaoven summeria. Naapuri päästi mut rappuun. Anteeksi, jos olen häiritsemässä.”

”Ei mitään”, kaveri vastasi. Jore.

Hän pelasi niin kuin ei tuntisi minua, kuin emme tuntisi toisiamme. Ääni oli sen. Jumankauta. Ja kaveri tunsi minut, mutta ei tiennyt, mikä tässä oli takana? Hän oli toinen hölmistynyt tässä luomakunnassa, ymmällään.

”Sä olet Jore?” kysyin.

”Olen.”

Jore ei pyytänyt minua sisälle. Hän ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan. No, ehkä en olisi tehnyt sitä itsekään hänen tilallaan. Hän ei väistynyt sivuun ovelta, vaan päinvastoin tukki sen tarkoituksella.

”Tulin katsomaan sitä vapaata huonetta”, kerroin uudestaan.

Olin mielestäni maininnut sen kertaalleen, alkuun, mutta en ollut enää varma. Sitä paitsi, tajusin siinä seistessäni, että tämä oli turhaa. En ollut todella menossa asumaan kenenkään sellaisen tyypin kanssa samaan soluasuntoon, jolta olin saanut päihini. Silkka itsesuojeluvaisto pisti vastaan. Puhuin sitä silti, vanhaa soosia, kertaalleen lämmitettyä, vaikka jollain tasolla mieli käskytti minua toimimaan ja pyörtämään ympäri. Puhuin siis, jatkoin, vaikka tämä oli pään hakkaamista seinään. Oliko se takana, että minun piti näyttää jollain tapaa yritteliäältä verrattomalle sosiaaliohjaajalleni, Annalle, hänen silmissään ja että yritin tosissani, tein kaiken voitavani, mutta minkä tein, jos olosuhteet hankasivat vastaan.

”Ai niin, joo”, Jore vastaili, epäluuloisena ihmetellen, mitä kaikkea.

Hän päästi vastahakoisesti irti oven kahvasta, peruutti ja minä siirryin eteisen puolelle. Kaksi tappelukukkoa vastakkain. En kääntänyt Jorelle selkääni. Linda tuli avoimesta ovesta eteiseen pelkissä pienissä, vaaleanpunaisissa nimettömissä, rinnat paljaina. Oletan, että suuni loksahti auki.

”Hei!” hän sanoi ensimmäisenä. Kuin ei mitään.

Näin hänet tässä ensimmäisen kerran näin rinnat paljaina. Huh. Reilu juttu. Olin nähnyt hänet siinä asussa, että hänellä on ollut ohut t-paita tai yöpaita päällä, ilman rintaliivejä ja jolloin törhöttävät nännit erottuivat kiihottavina, kankaita puhkovan kiihottavina. Tajusin, että olin ollut monta kertaa kiihottunut nähdessäni hänet, vaikka en ollut myöntänyt sitä itselleni. Ei, myöntämisestä ei ole kyse, vaan siitä, miten se nyt on, että en ole korostanut sitä asiaa tai olen pyrkinyt käyttäytymään. Hillitsemään mielihaluni. Yleensä olen ollut sellaisessa altavastaajan tilanteessa, tullut kinumaan yösijaa ja silloin ei sopinut oikein ruveta lähentelemään tätä hyväntahtoista ihmistä, joka ymmärsi lähimmäistä eikä käännyttänyt häntä oveltaan.

Pitkä selitys. Enemmän sellaista hyvien ystävien välistä yhteyttä.

”Hei”, vastasin.

Tajusin ja kysyin mielessäni samassa lyhyessä hetkessä monta eri asiaa, monta eri asiaa yhtä aikaa lävisti pään eri kulmista: Oliko pariskunta ollut rakastelemassa, kun soitin ovisummeria? Olinko keskeyttänyt heidän aktinsa? Oliko Linda tekemässä keikkaa vai oliko tämä jotain muuta? Seurustelivatko he kaksi?

”Muutatko sä tuohon pikkuhuoneeseen?” Linda keskeytti ajatukseni. Hän oli kuullut puheemme. Totta kai. Hän oli nokkela, viisas, ymmärtäväinen ja kuten olen sanonut hän oli hieno ja ihana ihminen, naisten parhaimmistoa.

Linda ei ujostellut eikä peitellyt rintojaan. Hän oli tarkoituksella siinä niin, kelteisillään. Se oli tämän Joren takia. Vaikka en nähnyt mitään muuta kuin iki-ihanan, melkein alastoman Lindan, näin silti Joren murjottavan.

Linda ei ollut koskaan peitellyt itseään katseiltani, mutta hän ei ollut varsinaisesti esitellyt kroppaansa, sulojaan. Minun takiani ei tarvinnut. Ajattelin jotenkin niin. Linda ei ollut nytkään hämillään, luonnollinen, kenties kiusoitteleva, mutta se ei kohdistunut minuun.

Anna minun kokea rakkautta hänen taholtaan, mutta ei ylenkatsetta.

Ihmisen päässä kulkee kummia lauseita. Niistä on pääsemättömissä.

”Muutatko?” Linda kysyi uudelleen, kun meikäläisen hihna luisti ja savutti.

”Tarkoitus on?” vastasin.

”Mä olin huolissani. Miksi et ole tullut käymään?”

Erikoinen sanavalinta, kun otti huomioon.

Näin pitkälle ajatus ui ennen kuin kurvasin sen toisaalle: Linda ei ollut perillä tapahtuneesta muilutuksesta, käsittelystä. Hänelle ei ollut tiedotettu. Jore ei ollut pitänyt siitä ajatuksesta, vaan Lindalta piti pimittää tällaiset radikaalit temput.

Sanoinko, että Linda on, oli luonteva ja ujostelematon. Kyllä, mutta ei hänkään huomannut kaikkea tai huomannut ennen kuin nyt vasta, että minulla on käsi kantositeessä.

”Mikä käteen on käynyt? Oletko sä kaatunut?”

”Niin voi sanoa.”

”Miten se tapahtui? Missä sä teloit tuon?”

Epäilikö ihanainen Linda jotain? Yritin olla katsomatta Jorea siinä sivussa ja puoliksi edessäni. Olimme kaikki kolme ahtaasti ja kankeasti asunnon pienessä eteistilassa ja Lindan takana oli ovi auki ilmeisesti heidän huoneeseensa ja jossa otti silmään petaamaton sänky sen näköisenä, että siitä on noustu vasta.

”Kompuroin rappusissa.”

”Et kompuroinut. Sä oot saanut selkääsi?”

”Aiheesta. Se on ohi ja unohdettu.”

Puhuin tämän tiedoksi Jorelle. En halunnut, että hän saisi päähänsä antaa minulle uudestaan kyytiä. En ollut siinä kunnossa, että olisin voinut panna vastaan tai en ollut sitä lajia sankari tietenkään muulloinkaan. Varsinainen onnettomuus koko mies, jos ajatteli, että tässä tulisi käsirysy ja Jore tekisi niin kuin olisi hänen kannaltaan järkevintä ja kolhisi kipeää kättäni. Mikä olisi palaute, jos palaisin vielä tämän vuorokauden puolella otille ja käsi olisi entistä pahemmassa jamassa? Mihin vastaanotolle ne työntäisivät minut? Suoraan hermoparantolaan. Tämä heppu tarvii uuden latingin.

”Jore on mun ukkoni”, Linda esitteli.

”Selvä.”

Tarjosin väärää kättä. Jore hyväksyi kädenojennukseni.

Avo- vai aviomies, ajattelin, vaikka sillä ei ollut merkitystä. Olin yllättynyt, mutta sekään ei ollut minun tapauksessani uutta. Elämä kokonaisuudessaan on minulle yllätys. Olin ikuinen hämmästelijä, jonka suu on jäänyt pysyvästi auki syntymästä asti.

”Käyn vessassa”, Linda ilmoitti.

Hän meni ja Jore tointui hieman. Hän kysyi oliko minulla avain huoneen oveen?

”Ei”, sanoin. ”Ajattelin, että se voi olla täällä asunnossa?”

”Ei ole ja ovi on lukossa.”

”Ymmärrän.”

Seisoimme molemmat vieretysten, veljellisesti ja tuijotimme lukollista ovea. Kokeilin kääntää ovenkahvasta. Ovi ei auennut. Ei niin.

”Yrittäkää käykö meidän avain”, Linda korotti ääntä vessan puolelta.

Jore kävi pariskunnan huoneen puolella. Näin paremmin sekaisen, myllätyn sängyn ja joitain kalusteita, joita jalkalamppu valaisi. Hämäryydestä päätellen verhot olivat edessä.

Avain ei pelittänyt. Ei kuulunutkaan.

”Mitäs nyt?” mietin ääneen.

Jore kohautti olkiaan.

Vessa kohisi. Linda tuli takaisin, rinnat yhä paljaina ja vaistosin Joren naamanilmeestä, että hän olisi halunnut ja toivonut, että Linda vetäisi viimein paidan tai rintaliivit päälleen.

Kysyin mielessäni, miten hän suhtautui ja otti sen, että Linda jakoi työkseen persettä? Tai hankkeeksi, sillä prostituutiota ei hyväksytä Suomessa työnä vielä. Vai pätikö se enää? Onko jonkin humalaputkeni aikana päätetty toisin, päädytty toisenlaiseen, vapaamielisempään ratkaisuun? Merkityksetöntä. Olennaista oli tai ajattelin siis potiko herra Jore mustasukkaisuutta vai ei?

Kysy, tokaisin hiljaa itselleni. Jos olet niin utelias, niin mikset kysy? Pidin suuni.

”Huone on ollut kaksi viikkoa tyhjillään”, Linda tiesi. ”Käy yläkerrassa katsomassa. Luulen, että se on samanlainen kämppä.”

”Aivan”, nyökkäsin. Piti olla Linda ennen kuin se välähti.

>>>jatkuu>>>