Kaunis kesäpäivä

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

15.7.2020  



Odottelemme kesän toista hellejaksoa. Koko alkupuolen heinäkuuta aamut ovat olleet koleita, ikään kuin täynnä syksyn enteitä, vaikka luonto kukkii ja marjat vasta kypsyvät. 

Tänä aamuna oli tavanomaiset kaksitoista astetta lämmintä, kun poljimme aamu-uinnille. Järvi höyrysi usvaa. Tiirat tekivät syöksyjä veteen. Rantasipi tai jokin vastaava, tuntematon, pienehkö vesilintu valitti laiturin päässä.

Vedestä näin kapenevan kuunsirpin korkealla. Almanakan mukaan se viipyy taivaalla melkein koko päivän. Kun laitoimme pyörien luona kypäriä päähämme, näimme keskemmällä järvenselkää kuikan. Eilen aamulla näimme, kun kuikka lähti lentoon tai luulimme niin, mutta se teki vain kaarroksen kauemmas, toiseen kohtaan lahdella. Kalat, varokaa, saalistaja on lähellä.


16.7.2020

Poimin eilen kesän ensimmäiset kanttarellit. Poljin iltapäivällä Kelveläntielle. Olin toisen kerran samassa paikassa tutustumassa. Kiersin aiempaa laajemmin. Aioin etsiä näkötornin, jos sellainen on vielä muualla kuin vanhoissa kartoissa, mutta luovutin, kun vastassa oli taimikkoa. Totesin, että mustikkaa on käsin kerättäväksi.

Tänään olin aamupäivällä Tervahaudansuolla, suon takamaastossa. Lokkipari seuraili minua ja kaksi muuta, isompaa vesilintua. Pysyin kauempana, mutta ajattelin mielessäni, että ne olivat ehkä arkoja kaakkureita. Hillaa oli yksittäin siellä täällä. Eläinten tallomia polkuja. Saappaanpainaumia. Sain poimittua sen verran, että meillä on nyt pakkasessa omat marjat pariin kakkuun.  



17.7.2020

Toissapäivänä kanttarelleja, eilen hillaa ja tänään ensimmäiset herkkutatit.

Poljin Kelveläntielle Näkötorninmäelle, Lopsanmäelle, opettelen nimiä. Olin odottanut, että löytäisin sieltä tatteja, lähinnä kangastatteja, niiden massaesiintymän – se on tulossa, luulen – mutta herkkutatit ehtivät ensin.

Luin eilen viimeiset sivut Saul Bellowin kirjasta Herzog. Se on 27:s lukemani kirja tänä vuonna. Pidin. Nautinnollista tekstin kuljetusta. Taidanpa lukea ajastaan jonkin toisenkin Bellowin kirjan. Näitä löytää aina, uusia kirja- ja kirjailijatuttavuuksia. Hyvä, että uutta, hyvää luettavaa on aina ja aina vain. Aloitin seuraavan, Harry Forsblomin Lasitalo -romaanin, jonka luin ehkä kolme vuotta sitten. Se on jonkinmoinen suomalainen ja nykyaikainen vastine Bellowin Herzogille. Siinä mainitaan ensimmäisessä kappaleessa Sähköposti-Herzog.



18.7.2020

Neljäntenä tuli mustikka. Kanttarellien, hillan ja herkkutattien jälkeen. Olen kerännyt mustikkaa muun ohessa, mutta tänään vasta otin sen asiakseni. Poimin sellaisen pienen sangon, johon menee ehkä kaksi litraa. Lähdin aamulla kuudelta – jätimme aamu-uinnin väliin – ja palasin puolen yhdeksän aikoihin. Poljin Savitaipaleentietä ja käännyin Sivuintielle. Muutamia autoja oli liikkeellä. Hellesäillä ihmiset lähtevät liikekannalle aamuvarhaisella, sillä keskipäivä ja iltapuoli käy tukalaksi, jos matkaa autossa tai sellaisessa autossa, jossa ei ole ilmastointia.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(9)

>>>jatkuu>>>  



JORGE huomasi, että varsinainen alkuperäinen asia ja aihe – jos sellaista oli ylipäänsä – lupiinit, makealupiini, kaikki, mikä liittyi tähän kasviin, ei kuulunut millään muotoa Juri Zanevin tietovarastoon eikä edes kiinnostuksen kohteisiin, mutta Ekaterina oli perehtynyt niihin paremmin. Hän oli ottanut asioista selvää. 

Tarkoituksella. Luin varta vasten netistä kaiken, mitä löysin lupiineista ja makealupiinista, kun Juri selitti ja keksi, että laitamme sinulle kirjeen ja siinä mukana valmiit lentoliput. Piti etsiä oikeaa tietoa.”

Ymmärrän”, Jorge vastasi.

Hän oli lauhtunut ja tasaantunut pahimmasta harmista. Suoranainen ärtymys ja kiukku oli poissa. Tilalla oli jäljellä turtumus. Tai ei aivan niinkään, vaan hän tunsi, oudosti ja hämmästyttävästi, olevansa puolittain jopa innoissaan ja iloinen tästä yllättävästä sattumasta, jonka järjestämänä ja ansiosta hän oli nyt täällä Pariisissa ja mukana tässä luokkakokouksessa ja -tapaamisessa. Olkoon, ettei tämä ollut sattumaa. Hän päätti unohtaa ja ohittaa sen, olla välittämättä tosiasiasta, että häntä oli huijattu.

Jorge antoi katseensa kiertää pöydän ympärille kerääntyneiden vanhojen koulukavereiden kasvoilla ja huomasi, että osa heikäläisistä oli muuttunut paljon, osa oli likimain tuntemattomia näöltään, mutta valtaosassa hän erotti sentään yhä tuttuja piirteitä. Hän nyökkäili, kun katseet kohtasivat. Tämä oli tapaamisen idea, vanhojen muistojen verestäminen.

Esitelmästä ei tulisi mitään. Se muistui mieleen. Se oli jossain taustalla muistuttamassa itsestään, vaikka Jorge ajatteli, että kaikki siihen liittyvä piti unohtaa. Heti ja tykkänään. Hän ei ajattelisi sitä enää eikä mainitsisi asiaa. Hän tiesi ja ymmärsi, että tämä oli hinta, joka lankesi tästä partystä, osallistumismaksu näille kekkereille.

Hän päätti antautua ympäristön yhdenmukaistavan paineen edessä ja ottaa rennosti. Hän hyväksyisi tapahtuneen, tilanteen ja osoittaisi arvostustaan ja kunnioitustaan sille seikalle, että hänet oli nimenomaan haluttu ja haettu mukaan. Se oli tehty vaivaa nähden. Moni oli nähnyt vaivaa hänen takiaan.

Aivopesenkö parhaillaan itseäni? Jorge kysyi mielessään. Voihan tämän tulkita niinkin.

Lentoliput oli ovela veto”, hän kehui.

Eikö?” Juri innostui.

Ekaterina Jorgen toisella puolella ei innostunut. Hän pudisti päätään ja katsoi vakavana Jorgea: ”Ei puhuta siitä enää. Mulla on, anteeksi vain, yhä kelju olo.”

Auttaako, jos sanon, että olen antanut anteeksi?”

Ekaterina huokaisi: ”Toivon, että olet etkä vain sano niin?”

Kunniasanalla”, Jorge vakuutti. ”Kaikki on kunnossa. En ajattele pahalla.”

Kiitos.”

Onko hyvä?”

On, kaikki hyvin.”

Jorge käänsi katseensa Ekaterinasta takaisin pöytäseurueeseen. Heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä osallistujaa, yli kaksikymmentä. Kymmenkunta ihmistä oli kummallakin puolella pitkää pöytää. Hän huomioi uudestaan, että toiset näistä luokkakavereista olivat yhä suhteellisen samannäköisiä ja -ilmeisiä tyyppejä ja veijareita kuin he olivat olleet kouluaikoina, mutta toisia aika oli kohdellut ankarammin. Enemmistö oli miehiä, mutta joukossa istui myös kaksi naista Ekaterinan lisäksi. Olivatko nämä hänen luokkatovereitaan vai aveceja? Jorge ei tiennyt eikä kyennyt muistamaan, tunnistamaan henkilöitä eikä kehdannut kysyä. Hän oli unohtanut ja osin aivan tarkoituksella kaiken sen vanhan menneen.

Kouluajat. Se oli taaksejäänyttä, turhaa painolastia. Hän muisti yhä, millä mielellä ja asenteella oli kävellyt viimeisen kerran ulos koulun pariovista: Hän oli halunnut pyyhkiä tämän opinahjon muistonkin pois tajunnastaan. Hänelle ei jäänyt sinne mitään, mitä olisi kaivannut.

Siinä kohtaa ja hetkessä meni hänen elämässään selvä leikkaus tai railo. Oli olemassa aika ennen koulun päätöstä ja aika sen jälkeen.


Ensimmäinen tunti tätä tapaamista kului puheiden sinkoillessa ristiin pöydän yli. Tarina kiersi ja sukkuloi vapaamuotoisesti. Kuulumisia puolin ja toisin. Rentoa yhdessäoloa. Jorgea häiritsi kuitenkin, että asiakirjasalkku oli edelleen hänellä mukana matkassa. Se nojasi tyhjän panttina tuolin jalkaa vasten. Hän oli laskenut sen käsistään siihen eikä kukaan pöydässäolijoista ollut kiinnittänyt sen koommin eikä onneksi huomiota salkkuun, mutta silti Jorge tunsi piilottelevansa sitä. Salkku oli kuin jonkinlainen aikapommi, ei tosin vaarallisessa mielessä, mutta sikäli kelju ja ikävä, että siitä voi revetä harmillisimmillaan jonkinasteinen yleinen huvittuneisuuden puuska. Entä jos joku porukasta keksisi pyytää, että hän näyttäisi, mitä siellä on sisällä? Minkälaista aineistoa?

Tällaiset marginaaliset ongelmat ovat ratkaistavissa. Jorge keksi mielestään hyvän ja toimivan ratkaisun. Hän veisi salkun hotellin vastaanottoon säilytettäväksi. Se oli sille oikea paikka.

Jorge ja Juri Zanev istuivat vierekkäisillä tuoleilla, joten riitti, kun Jorge nojautui kesken kaiken lähemmäs illan isäntää ja mainitsi käyvänsä soittamassa. Hän ei aikonut paljastaa taka-ajatustaan, varsinaista juonta.

Mitä?” Juri kääntyi Jorgen puoleen. Hän jätti kesken viimeisen puheenvuoronsa.

Jurilla oli vireillä yhtä aikaa useita sananvaihtoja ympäri pöydän. Häneltä se luontui.

Käyn soittamassa”, Jorge toisti.

Mitä suotta. Älä ujostele. Voit soittaa tässä”, Juri esitti, mutta Jorge pudisti päätään: ”Te pidätte niin kovaa mekkalaa, ettei tässä kuule.”

Jorge nousi ja Ekaterina tarttui häntä käsivarresta: ”Mitä sä aiot?”

Tätä se olisi jatkossa, Jorge oivalsi. Hän harmistui. Hän ei pääsisi tästä ikeestä enää eroon. Hänet oli leimattu epäilyksenalaiseksi ja se leima oli pysyvä. Ekaterina ja hänen lisäkseen aika moni muu tässä juhlivassa porukassa epäili ja laski siihen, että Jorge vain esitti antaneensa anteeksi, mutta ei ollut oikeasti sanojensa takana. Porukka uskoi, että hän karkaisi tiehensä heti, kun saisi tilaisuuden. Vannominen ei auttanut eikä hyvinyt mitään, sillä väki uskoi ja kuunteli mieluummin omaa sisintään.

Soitan”, Jorge sanoi. Hän hymyili ja vastasi Ekaterinan huolestuneeseen katseeseen. ”Saat tulla valvomaan mukaan, jos haluat. Jos näet sen tarpeelliseksi?”

Kiitos”, Ekaterina kiitti.

Jorge ei olettanut sentään, että Ekaterina tekisi niin, mutta tämä nousi heti ylös tuoliltaan ja he lähtivät yhdessä pois juhlasalista.

Älkää vielä lähtekö”, joku hihkaisi perään. Jorge heilautti tyynnytellen kättään kaaressa: ”Tulemme takaisin.”

Hän kuuli lisää naurua ja puhetta. Väkisin tuli mieleen, että osa porukasta taisi ajatella ja kuvitella, että Ekaterinalla ja hänellä oli omia kahdenkeskisiä juttuja ja jotka eivät kestäneet eivätkä kaivanneet päivänvaloa.

Ekaterina aisti varmaan saman, sillä kun he olivat siirtyneet paljeoven toiselle puolelle ja sulkivat sen takanaan, hän sanoi, että nyt ne luulevat ties mitä. Samalla Ekaterina loi jälleen aran ja kysyvän silmäyksen Jorgeen.

Salkku”, Jorge sanoi selitykseksi. ”Soitto oli tekosyy. Mä haluan saada tämän salkun pois käsistä. Oletan, että sen voi viedä respaan?”

Se onnistui.

Jorge oli valmis palaamaan saman tien takaisin juhlijoiden joukkoon, mutta Ekaterina huolehti ja ehdotti, että hänen oli varmaan järkevää soittaa saman tien vaimolleen.

Mä unohdin taas hänen nimensä”, Ekaterina pahoitteli.

Marjo”, Jorge vastasi.

Hotellin aulassa oli muun sisustuksen ohella tavanomainen sohva- ja nojatuoliryhmä ja jossa kukaan ei istunut parhaillaan. Ekaterina meni edellä istumaan yhteen nojatuoliin ja Jorge valtasi sohvan siinä vieressä.

Vartija ja saatettava, hän hahmotti. Siltä vaikutti. Jorge tajusi, että jos vartijahenkilönä olisi ollut joku toinen kuin Ekaterina, tämä vahtiminen olisi voinut tuntua rasitteelta, harmittaa tai ainakin häiritä, mutta nyt sen otti ennemmin viattomana seuran- ja huolenpitona.

Jorge näpytti puhelun lähtemään ja alkoi tarkastella Ekaterinaa, hänen kasvojaan. Yhteyden muodostuminen otti oman aikansa. Ekaterina silmäili aulaa heidän ympärillään, vilkaisi Jorgea ja kun huomasi tämän katsovan päin, käänsi huomion toisaalle.

Syystä tai toisesta Marjo ei vastannut. Kännykkä hälytti jonkin aikaa ennen kuin robotti ilmoitti, että puhelu siirtyy vastaajaan. Jorge katkaisi.

Ei vastannut?” Ekaterina kysyi.

Ei.”

Yritätkö uudestaan?”

En. Voimme palata.”


>>>jatkuu>>> 


lauantai 11. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

11.7.2020  



Lauantaiaamu. Sataa. Parvekkeen lasit juovittuvat sadepisaroiden helminauhoista. 

Louis-Ferdinand Celinen kirja Niin kauas kuin yötä riittää oli 24:s lukemani kirja tänä vuonna. Olen lukenut sen aiemmin arviolta kolmekymmentä vuotta sitten. Muistin kirjasta lähinnä, että pidin siitä ja se teki vaikutuksen.

Kirjoitin muutama päivä sitten, että Celinen Yö tuo alkupuolellaan mieleen Clauden Simonin, kun mies tarpoo ensimmäisessä maailmansodassa. Kun hän päätyy Afrikkaan, tuli mieleeni Graham Greene, mutta myös Joseph Conradin Pimeyden sydän ja Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat.

Koen Celinen suorapuheisena pessimistinä, joka vihaa maailmaa ja ihmisiä. Hän antaa kuvan, ettei halua olla missään tekemisissä elämän kanssa. Osa on liioittelua ja ampuu yli ja menee groteskiksi huumoriksi.

Huomaan, että vain Ranskasta, sikäläisestä kirjallisuudesta löytyy näin äänekkäitä purnaajia, jotka lyttäävät perusteellisesti sodan ja kunniakäsitykset. Onko niin, että sikäläinen kulttuuri-ilmasto ja kustantajat sietävät tätä? Saksalaiset nurisevat varmaan myös, mutta peitellymmin. Suomalaiset purnaavat Tuntemattoman sotilaan sivuilla, mutta nämä ovat yksittäistapauksia, poikkeuksia, enemmän mausteita kerronnassa.

Niin kauas kuin yötä riittää juuttui jossain vaiheessa junnaamaan paikoilleen, mutta kirjailija taisi valmistella siinä finaalia ja hienoa lopetusta. Onnistui. Loppu toimi. Kirjasta tuli tarina.


12.7.2020

Poljin kilometrin päähän Tervalamminsuolle. Näin muutamia lakan lehtiä, mutta en marjoja. Keräsin kourallisen mustikoita. Kuikkapari ui lammella. Kun poljin takaisinpäin, näin kuutostien liittymässä korpin. Se nousi siivilleen nurmikolta ja lensi lähimmän männyn latvaan. Kuutostien eteläpuolelta avautuu upea näköala Haminaan vievää tielinjaa pitkin.

Luin Charles Baudelairen kirjan Pariisin ikävä. Kahdeskymmenesviides kirja tänä vuonna.  



Kirjalla on ikää melkein kaksisataa vuotta. Sen suomennos on kuusikymppinen. Kirjaston kirjassa oli ohjeet, miten kirjaston kirjoja kuuluu käsitellä. Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun alussa kirjaston kirjoissa oli takaliepeessä liimattu lomake, johon merkittiin lainaajan numero. Myöhemmin tulivat taskut, joissa oli lipuke. Kirjasto muuttuu ja kehittyy.

Pariisin ikävä -proosarunokokoelmassa jäin kaipaamaan Pariisia. Runoilija kuvasi mieluummin pilviä, kun taas meikäläinen olisi toivonut enemmän ajankuvaa, kaupunkimaisemaa.


13.7.2020

Käsikirjoitukseni Kaksi tiikerintaljaa on sivulla 290.

Luin eilen Kirjailijan työ -nimisen haastattelukirjan. Kirjan kannessa on ylinnä Kirjailijan työ, sen jälkeen alekkain viiden kuuluisan kirjailijan nimet – Saul Bellow, William Faulkner, Ernest Hemingway, Boris Pasternak ja Kurt Vonnegut. Sitten on kansitaidetta, iso A ja omegan merkki ja alinna teksti Tammen joulutervehdys 1985.

Helena löysi tämän kirjan Sumasta Lappeenrannasta. Olen ensimmäinen, joka luin sen. Kirja oli painettu vanhaan malliin eli sivut joutui ratkomaan paperiveitsellä auki.

Olen lukenut viikon aikana monta kirjaa. Kirjailijan työ oli tänä vuonna järjestyksessä 26:s. Aloitin myös seuraavan, David Foster Wallacen teoksen Infinite Jest, mutta sitä tulen lukemaan muiden kirjojen rinnalla. Kirjoja voi lukea monia teoksia vuorotellen, sillä lailla yhtä aikaa, samaan tapaan kuin koulussa on tunti sitä ja toinen tätä. Takaisin koulun penkille.


14.7.2020

Lisää kirjasta Kirjailijan työ: Viisi kuuluisaa kirjailijaa, joista olen lukenut aiemmin kolmen teoksia. Kaksi odottaa yhä, odotti eiliseen asti. Lainasin kirjastosta Bellowin kirjan Herzog. Olen lukenut siitä seitsemänkymmentä sivua. Hyvää tekstiä. Ihailen sitä miten kirjailija kertoo, purkaa tarinaa eri ajoilta. Takautumia, jotka ovat kiinteästi mukana tässä hetkessä. Vaivatonta siirtymistä hetkestä toiseen. Lisäksi siinä ovat kirjeet, joita päähenkilö kirjoittaa. Kirjetekstit on painettu kursiivilla – mahdoton paikka, jos aikoo lukea tekstin ääneen jollekin. Siinä pitäisi olla kaksi eri lukijaa.

Herzog on samalla tavalla henkilöhahmo kuin vaikkapa Miss Marple Agatha Christiellä, Marlowe Chandlerilla, James Joycen Bloom, Doylen Sherlock Holmes. Tarkoitan, että Herzog-hahmo esiintyy mediassa, julkisuudessa kuin kyseessä olisi elävä, elänyt ihminen. Viimeksi törmäsin Herzogiin edesmenneen, suomalaisen kirjailijan ja lehtimiehen Harry Forsblomin kirjassa Lasitalo. Varasin sen kirjastosta. Haluan lukea sen heti Bellowin Herzogin jälkeen.






torstai 9. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(8)

>>>jatkuu>>>  



JORGE ei antanut daaminsa maksaa pizzoja, vaan käytti omaa luottokorttiaan ja kun maksu oli selvä, he palasivat ulos kadulle ja vain muutaman askeleen päässä oli ensimmäinen kultasepänliike. He menivät sisään. Ekaterina puhui ranskaa myyjättärelle tiskin takana ja tämä veti laatikosta esiin lasitiskille sekä kultaisen että hopeisen korvariipusparin. Niissä oli molemmissa tuttu Eiffel-torni pienenä riipuksena. 

Mitä sanot?” Ekaterina kysyi.

Jorge katsoi hintaa ja valitsi kultaiset.

Saako ne lahjapakettiin?” hän pyysi englanniksi ja Ekaterina käänsi ranskaksi.

Oui, bien syr”, myyjätär vastasi.

Viisikymmentä prosenttia hankittu”, Ekaterina virnisti. ”Tämä on hauskaa. Mä olen aina pitänyt ostosten teosta.”

Minä en, Jorge ajatteli. Hän ei sanonut sitä ääneen.

Myyjä sai paketin valmiiksi ja Jorge pisti sen salkkuun.

Kadulla oli seuraavaksi edessä jokin pieni aukio, jolle oli kerääntynyt rihkamanmyyjiä. Jorge luuli ensin, että löytäisi huivin sieltä, mutta Ekaterina saattoi hänet päättäväisesti pois paikalta. Ekaterina otti oikein kädestä kiinni. Kuin ystävä. Kuin tuttu. Niin kuin rakastajattaren voisi kuvitella tekevän.

Jorge veti henkeä. Mitä pitäisi ajatella tästä? Kosketus ei tuntunut pahalta, ei ollenkaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän ei olisi uskaltanut edes toivoa moista. Toki se olisi kelvannut silloinkin. Hän antoi entisen koulukaverinsa taluttaa itsensä estelemättä pois torimyyjien keskeltä.

Väärä paikka”, Ekaterina huomautti.

Selvä”, Jorge vastasi. ”Sinä ohjaat.”

Ekaterina naurahti. Hän ei irrottanut Jorgen kädestä, mutta vaihtoi otetta niin, että he muuttuivat pariskunnaksi, joka jatkoi kulkua rinnatusten käsikynkkää. Näin Pariisissa.

Lyhyen kävelymatkan jälkeen he tulivat pienehköön tavarataloon. Ekaterina kertoi, että hän asioi täällä, jos haluaa jonkin näyttävän puseron tai muun asusteen.

He löysivät hillityn vihreän huivin, jossa oli reunoissa kapealti sinistä ja punaista kirjontaa.

Miltä tämä näyttää?” Jorge kysyi henkilökohtaiselta makutuomariltaan. ”Kelpaako?”

Ekaterina halusi tietää ensin Marjon hiusten ja silmien värin? Jorge kertoi ja Ekaterina hyväksyi ostoksen. Myyjä teki lahjapaketin. Tämä ranskatar oli vaihteeksi vanhempaa sarjaa. Jorge arvioi, että hän oli joko yli seitsemänkymmentä tai ainakin lähellä sitä.

Merci”, Jorge kiitti, kun sai paketin käsiinsä.

Kaikki yhä mukana?” Ekaterina varmisti.

Kyllä.”

Jorge taputti salkkua.

Jos sopii, sukellamme seuraavaksi metroon?” Ekaterina ehdotti.

Käy.”


He poistuivat metrosta Gare du Nordilla.

Metroasema ei tehnyt Jorgeen erikoisempaa vaikutusta. Tungos oli merkittävin seikka, jonka hän huomioi. Yllättävää oli, että kun kun he pääsivät liukuportaat ylös ja takaisin ulkoilmaan, hänestä tuntui kuin olisi siirtynyt Pietariin.

Täällä on kuin Pietarissa”, hän sanoi oppaalleen.

Niinkö?”

Ekaterina oli käynyt Pietarissa, mutta hän ei tuntenut varsinaisesti kaupunkia.

Pietari on omansa”, Jorge myönsi. ”Siellä pitää asua, mieluummin useamman vuoden ajan, ennen kuin Pietari valloittaa ihmisen sielun.”

Kauniisti sanottu”, Ekaterina vastasi.

Hotelli Gare du Nord oli heidän edessään. Ekaterina pysähtyi kesken kävelyn ennen sisäänkäyntiä. Hän ehdotti voisivatko he kävellä vielä vähän matkaa, kiertää korttelin ympäri?

Onko pakko?” Jorge kysyi. ”Jännittääkö sua?”

Kyllä.”

Miksi ihmeessä?”

Ekaterina kohautti olkapäitään.

Jorge kysyi mielessään joutuiko Ekaterina esittelemään hänet kutsuvierasyleisölle?

Hän ei ehtinyt sanoa sitä ääneen, kun Ekaterina tarttui taas käsivarteen kiinni: ”Kuule, tämä on paha asia. Mä pelkään, että sä suutut mulle.”

Suutun?” Jorge kummastui.

Mitä ihmettä? hän ajatteli.

En suutu.”

Voit suuttua”, Ekaterina väitti.

Hän kertoi toimineensa välikätenä. Hänen tehtävänsä oli ollut houkutella Jorge Pariisiin.

Onnistuit”, Jorge vastasi.

Hän ei ollut huolestunut. Ei yhtään. Hän luotti Ekaterinaan. Tässä oli takana jokin viaton kuje. Viimehetken viivytys, jotta tunnelma nousisi korkeimpaan sfääriin.

Mä tiedän, että sä odotat malttamattomana, että pääsisit pitämään luennon lupiinien viljelystä?”

Ekaterina katsoi puhuessaan Jorgea silmiin ja Jorge vastasi katseeseen.

Kyllä. Toivoisin, että saisin pienen hetken aikaa valmistautua siihen.”

Jorge oli tottunut esiintymään, mutta siitä oli silti melkein kymmenen vuotta, kun hän oli luennoinut viimeksi. Hän koki tilanteen äkkiseltään outona, vaativana ja haastavana.

Mitä jos vastaanotto ei ole sitä mitä toivoisit?” Ekaterina kysyi.

Älä huoli. Kyllä mä kestän sen.”

Lupiinien puolestapuhuja sai varautua siihen, että kuulijoissa oli valtaosa niitä, jotka vastustivat kaikkia lupiinin viljelyyn liittyviä hankkeita. Suuri yleisö piti kasvia pelkästään haitallisena vieraslajina ja jonka leviäminen pitäisi estää ja tarvittaessa kieltää lain voimalla. Jorge ei olettanut saavansa välttämättä hyvää vastaanottoa eikä odottanut saavansa myötätuntoa tai vastakaikua omille esityksilleen. Hänellä oli taulukkonsa ja teoreettiset laskelmansa, mutta sellaiset tiedot ja symbolit ovat harvoin vaikuttavia.

Tiedemiehet joutuvat helposti siihen tilanteeseen, että heidän edustamaansa asiaa tai tutkimustuloksia vähätellään.”

Jorge katsoi Ekaterinaa. He katsoivat toisiaan ja Ekaterina nyökkäsi lopulta, mutta hän oli yhä mietteliäs ja totinen.

Selvä. Siinä tapauksessa”, Ekaterina päätti. ”Voimme varmaan yhtä hyvin mennä sisälle.”

Jorge odotti kohtaavansa ystävänsä Juri Zanevin heti hotellin aulassa, mutta ei sentään. Miestä ei näkynyt. Ekaterina puhui ranskaa henkilökunnalle. Heidät opastettiin eteenpäin respan ohi. Ruokasali, Jorge päätteli. Sali oli sillä hetkellä tyhjä asiakkaista. Pöydät oli katettu osittain. Salin toista sivustaa rajasi paljeoviseinä kuin jossain kotoisessa liikuntahallissa. He kävelivät sen viertä ja Jorge kuuli seinän läpi puheensorinan.

Simsalabim”, Ekaterina sanoi.

Hän veti paljeoven raolleen ja viittasi Jorgea astumaan sisään edellään.

Kiitos”, Jorge kiitti.

He olivat myöhässä. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Mikä syy tässä oli takana? Mitä Ekaterina oli ajanut takaa? Oliko hän yrittänyt selittää tosissaan, että jokin on vinossa tai vialla, kun he seisoivat vielä ulkona hotellin edessä?

Pitkä pöytä keskellä huonetta. Se oli koottu todennäköisesti kahdesta tai kolmesta peräkkäin asetellusta, erillisestä pöydästä. Pöydän ympärillä istui hälisevä kutsuvierasjoukko. Venäläisiä, Jorge kuuli, vaikka seassa erottui myös englantilaisia sanoja.

Jorge seisahtui oviaukkoon. Pöydän viereltä nousi seisomaan tuttu hahmo, Juri Zanev. Hän ei ollut enää sama, hontelo poikanen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, sillä massaa oli kertynyt lisää arviolta kaksinkertainen määrä. Tuttu mies silti. He halasivat toisiaan. Juri rutisti Jorgen itseään vasten.

Todella, todella kiva nähdä sinua”, Juri hehkutti. ”Sinä et ole juuri muuttunut.”

Enkö?”

Et. Sä olet pitänyt itsesi kuosissa.”

Juri”, Jorge aloitti painokkaasti. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa ja vastata samalla mitalla, kertoa miten kohottavalta ja upealta hänestä tuntui juuri nyt, mutta sanoja ei tullut. Hän pystyi pudistamaan vain liikuttuneena päätään, kunnes kurkkua kuristava tunnekuohu meni ohi: ”Uskomatonta, että tapaamme näin. Olen ilahtuneempi tästä tapaamisesta kuin voit uskoa.”

En usko”, Juri Zanev kiisti: ”Et voi olla sen ilahtuneempi kuin minä olen.”

En sitten, myönnän, mutta Juri, eikö meillä ollut ihanaa aikaa silloin koulussa?”

Oli. En vaihtaisi niitä hetkiä mihinkään.”

Sama täällä.”

Juri myhäili: ”Vanhat hyvät ajat palaavat mieleen.”

Niin tekevät.”

Juri viittasi kädellä takanaan olevaan muuhun kokousväkeen.

Keitä näet täällä? Onko joukossa tuttuja kasvoja? Kun ehdotin jokin aika sitten, että pitäisimme luokkakokouksen ja että Jorge on saatava ehdottomasti mukaan, porukka epäili, että sinua ei saada houkuteltua millään paikalle.”

Tämän alustuksen päätteeksi Juri käänsi kasvonsa takaisin Jorgen puoleen. Ilme oli varautunut ja pahoitteleva: ”Toistan luokkakokous, ei mikään lupiininkasvattajien tapaaminen. Pyydän anteeksi, jos olemme menetelleet väärin ja jos olen ja olemme käyttäneet luvattomia keinoja, mutta näin tapahtui, mutkan kautta.”

Hän nosti etusormen pystyyn: ”Lupiinit.”

Lupiinit”, Jorge toisti.

Hän ymmärsi. Hän oli tajunnut joltain osin heti, kun näki Juri Zanevin, tämän ilmeestä ja olemuksesta, että tämä tilaisuus ja juhlan aihe oli toinen ja aivan muu kuin hän oli odottanut ja luullut. Häntä oli petetty, mutta hän ei kehdannut suuttua, ei kehdannut kääntyä välittömästi ympäri ja marssia ulos tästä huoneesta ja pois tämän seurueen keskeltä. Sellainen käytös ei sopinut.

Lupiini. Jorge ymmärsi myös sen. Millään muulla keinolla häntä ei olisi kyetty houkuttelemaan paikalle. Se onnistui vain lupiinin varjolla.

Jorge, jos saat raivokohtauksen, suutut ja raivoat tämän huijauksen tähden, saat raivota minulle yksin. Ekaterina on täysin syytön. Hän lähti tähän minun pyynnöstäni.”

Sillä hetkellä Ekaterina tarttui Jorgea käsivarresta, tarttui tiukasti molemmin käsin ja painoi kättä rintaansa vasten kuin kalleinta aarrettaan. Rintojaan vasten, Jorge tunsi.

Anteeksi”, Ekaterina pyysi hartaasti ja pahoitellen. Hänen ilmeensä oli surkea. ”Mua hävettää ihan hirveästi.”

Kerran sinuakin”, Juri nauroi.

Ei se mitään”, Jorge vähätteli.

Hän oli täällä. Se oli fakta, jolle ei mahtanut enää mitään.

Hän antoi mielessään jopa pienen tunnustuksen näille entisille luokkatovereilleen, heidän oveluudelleen ja sinnikkyydelleen. Häntä ei olisi saatu houkuteltua paikalle millään ilveellä, jos hän olisi tiennyt, että kyse oli luokkakokouksesta, vanhojen koulutoverien tapaamisesta. Vai olisiko hän suostunut vastaanottamaan kutsun ja osallistumaan, jos kutsun lähettäjänä ja allekirjoittajana olisi ollut reilusti ja rehellisesti Juri Zanev omalla nimellään? Nyt sitä ei voinut tietää enää.

Ekaterina ei kyennyt hillitsemään itseään. Hän syleili Jorgea ja painoi kyynelehtivät kasvonsa vasten tämän rintaa. Jorge huomasi taputtavansa tyynnyttelevästi naisen selkää.

Sä teit valloituksen”, Juri kehaisi naama naurussa.

Hän poimi pöydältä käsiinsä kaksi viinilasia ja tarjosi toisen Jorgelle.

Malja meidän luokalle”, Juri esitti. ”Paras luokka kaikista.”

Ekaterina irrotti otteensa. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja he kohottivat koko porukka maljan heidän oman luokkansa kunniaksi.

Jorge maistoi lasistaan. Shamppanjaa.

Hän ajatteli Marjoa. Mitä tämä sanoisi? Mitä hän sanoisi ja kertoisi tälle, kun palaisi kotiin? Mitä sanoisi töissä?

Totuuden.

>>>jatkuu>>>



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

7.7.2020  



Mustikat kypsyvät. Ovatko ne aikaisessa? Pyöräilin Kelveläntielle. Ajattelin, että siellä on varmemmin Salpausselän hiekkaharjanteella. Piti paikkansa. Tie muuttui yksityistieksi, mutta asvaltti ei loppunut. Ajoin noin kilometrin, voimalinjan toiselle puolelle, palasin takaisin ja jäin tarkastelemaan näkyykö kypsiä mustikoita? Keräsin kourallisen. Kuutostien liikenne kulki alhaalla ohi ja jossain välissä tavarajuna kolisteli Kouvolan suuntaan. Metsässä oli tehty kevyttä harvennusta ja puskettu koivuja nurin. Ne vihersivät vielä täyttä päätä ja taittelin niistä vastantarpeet.

Luin eilen loppuun Laurence Sternen Tristram Shandyn ensimmäisen kirjan. 23:s lukemani kirja tänä vuonna. Tristram Shandyn nimi on noussut esiin siellä ja täällä. Ehkä olen kertonut tästä aiemmin, mutta kun sain merkkipäivänä lahjaksi lahjakortin, minulla oli kaksi kelpo kirjaa ensimmäisenä mielessä, jotka ajattelin hankkia – James Joycen Finnegans Wake ja David Foster Wallacen Infinite Jest. Niitä ei ollut kaupan hyllyllä. Olin valmiiksi netissä ja siirryin toiseen osoitteeseen, josta löysin nämä kaksi ja tilasin ne muuten vain. Palasin selaamaan mitä kiinnostavia kirjoja löytäisin siitä firmasta, johon minulla oli lahjakortti? Tristram Shandy oli yksi. Luin kai tekstitiedot huonosti ja jäin siihen käsitykseen, että sieltä tulee koko kirja, mutta se oli vain ensimmäinen osa. No, minulle se riitti. Tristram Shandyn huumori ja tyyli ei vedonnut minuun.

Sain lahjakorttiani vastaan kolme kirjaa. Ne kaksi muuta ovat Celinen Niin kauas kuin yötä riittää ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Olen lukenut molemmat ennen. Aloitin Celinen kirjan eilen illalla ja tunsin oloni heti kotoiseksi. Huojentuneeksi. Oli kuin olisin puhunut itsekseni. Oli kuin olisin palannut omieni pariin.


8.7.2020

Aamulla oli kymmenen astetta lämmintä, kun poljimme alas rantaan. Vesi höyrysi. Moottorisahan tai raivaussahan ääni kuului mäeltä. Samoin kuului kuutostien liikenteen ääni.  



Aamupuolen kirjoitusrupeama on taas takana. Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitukseni on sivulla 280. Pitkän aikaa tämä käsikirjoitus ja James Joycen Finnegans Wake kulkivat käsi kädessä, mutta sitten jälkimmäinen meni menojaan.

Tällä hetkellä olen lukemassa Louis-Ferdinand Celinen kirjaa Niin kauas kuin yötä riittää. Kiistelty kirjailija. Joka tapauksessa hän kirjoittaa hyvin. Tulee mieleen Claude Simon, kun Celine kertoo ensimmäisen maailmansodan ajasta ja nyt, kun tapahtumapaikka on Afrikassa, tulee mieleen Graham Greene. Greenen Mutta suurin kaikista on yksi lempikirjojani. Muistaakseni olen lukenut sen kolme kertaa suomeksi ja kerran englanniksi.


9.7.2020

Olen kirjoittanut näillä päiväkirjasivuilla siitä, että olisi mukava, jos Taavetista voisi vuokrata auton muutamaksi päiväksi. Toissapäivänä huomasin, että Ärrä mainostaa autovuokrausta. Sepä kätevää, palvelua parhaimmillaan. Kävin netissä tutustumassa asiaan. Systeemi ei selvinnyt minulle aivan ja kun eilen Ärrän tiskillä ei ollut jonoa, kysyin asiaa: Jos vuokraa auton viikoksi, hinta on se ja se. Auton noutopaikka on Kouvola. Aha.

Pankkitoiminnassa on seuraava kehitysvaihe e-lasku. Sähköpostilaskuissa suositellaan ja kehotetaan siirtymään siihen. Ohjeet löytyvät. Ensimmäinen askel on, että pitää kirjautua pankin sivuille ja tehdä sopimus. Teimme sen. Toinen askel pitäisi ottaa, mutta se on meikäläisellä vielä vaiheessa.

Kävin netissä maksamassa laskut. Asiakaspalvelussa minua odotti kirje: Minun piti päivittää kiireesti osoitetietoni. Menin tarkistamaan ne ja toden totta, siellä oli vielä edellinen osoite. Helenan tiedot olivat onneksi oikein. Olimme käyneet vajaa kaksi kuukautta sitten rinta rinnan tekemässä osoitteenmuutoksen ennakkoon, jonottaneet pankkitoimihenkilön puheille ja hän tarkisti henkilöpaperit ja muut asianmukaisesti. Silti minun tietoni taisivat harhautua bittiavaruuteen?


10.7.2020  

Akryylimaalaus Suo 80-luvulta. Kadonnut, jonkun onnellisen hallussa.



Poljin Urolle ja eteenpäin Suo-Anttilantietä voimalinjan ali. Ajoin linjalta eteenpäin kilometrin verran ja rämmin suolle. Hirvien makuuksia näkyi. Suomaisema oli muuttunut yli kahdessakymmenessä vuodessa tai sitten olin väärässä paikassa. Koivut rehottivat ja voivat hyvin, mutta en nähnyt yhtään keltaista hillaa. Keräsin tuliaisiksi vastantarpeet ja palasin pyörälle. Suokuvien sijaan otin kuvan valkoisista paaleista peltolakeudella. Kävin Luumäen kirkossa sisällä ja kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Uron pellolta nousi ilmaan kaksi kurkea. Radan alikulussa oli tienohessa jäniksen tai ketun mustunut raato. Maitohorsmat kukkivat hennon punaisina.  




sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(7)

>>>jatkuu>>>  



MATKA keskustaan tuntui pitkältä. Jorgen mielessä se vertautui lähinnä siihen, että ajaisi autolla Haminasta Porvooseen. Tietenkään matkanteko ei haitannut häntä. Hänellä oli hyvää seuraa ja hän nautti vaihtuvista ikkunanäkymistä niin kauan kuin niitä riitti. Jostain vaiheesta alkaen rata siirtyi tunneliin maan alle. 

Ekaterina piti puhetta. Hän toimi oppaana. 

He söivät Pariisin eloisassa ja vilkkaassa keskustassa jollain sivukujalla, pienessä, viihtyisässä pizzeriassa, jossa oli punavalkoruudulliset pöytäliinat pöydissä. Pizzalautaset ja viinilasit mahtuivat juuri ja juuri sirolle, rautajalkaiselle kahden hengen pöydälle.

Merci”, Ekaterina kiitti, kun tarjoilijatar laski pizzalautaset heidän eteensä.

Merci”, Jorge toisti perässä. Hän kaivoi kännykän esiin. Hän päätti soittaa Marjolle ennen kuin aterioisi.

Tärkeimmät ensin”, hän sanoi Ekaterinalle.

Oikein”, Ekaterina hyväksyi. ”Älä unohda soittaa.”

Marjo vastasi kolmannella piippauksella.

Haloo, täällä Pariisi, mitä siellä?” Jorge sanoi puhelimeen.

Hei”, Marjo vastasi. ”Hyvin kuuluu. Kiitos kysymästä.”

Missä olet parhaillaan? Kotona?”

En vielä. Matkalla.”

Ajatko sä samalla, kun puhut puhelimeen?”

En. Pysäytin sopivasti taukopaikalle.”

Hyvä. Vaistosit, että mä soitan.”

Jorge kysyi löysikö Marjo jotain mielenkiintoista itselleen Helsingistä?

Ei mainittavia.

Tauko, jonka jälkeen Marjo kysyi vuorostaan miten lento sujui?

Hyvin.

Mikä on tilanne tällä hetkellä? Ovatko he syömässä Holopaisen kanssa? Oliko tämä tuttu ihminen Jorgelle?

Kyllä. Koulukaveri.

Tarkoittiko Jorge, että hän ei vain muistanut tätä heti?

Muistin”, Jorge vastasi. Hän katsoi Ekaterinaa. ”Mutta hän on muuttanut nimeä.”

En ymmärrä?”

Avioliiton kautta.”

Ai.”

Te aterioitte jossain ravintolassa?” Marjo arvasi.

Jorge kertoi ja kuvaili paikkaa: Kymmenkunta pientä pöytää, kaksi niistä tyhjinä, muuten ruokavieraita. Ulkona terassilla tai jalkakäytävällä kaksi samaa sarjaa olevaa tai vielä pienempää pöytää ja niissä kahvittelijoita.

Onko hyvää? Mitä syötte?”

Jorge ei ollut ehtinyt maistaa vielä. Hän oli päättänyt soittaa ensin. Pizza. Tavallinen pizza, mutta hän ei tiennyt vielä makua. Eksoottisia mereneläviä, ei etanoita, mutta simpukoita, kalaa.

Syö ennen kuin jäähtyy.”

Niin mä aion. Turvallista kotimatkaa.”

Kiitos. Mun on ikävä sua.”

Se tuli pehmeänä lankaa pitkin. Tai ilmojen teitä, satelliitin heittämänä, vaikkei eroa voinut tietenkään havainnoida.

Mun on ikävä sua”, Jorge tunnusti puolestaan. Tosissaan. ”Mä toivoisin, että sä olisit täällä.”

Hän katsoi pöytäliinaa, haarukkaa ja veistä lautasliinakääreessä, pizzalautasta, mutta ei seuralaistaan.

Kaikkea ei voi saada”, Marjo totesi.

Ei.”

Lyhyt vaikeneminen, jonka jälkeen he hyvästelivät ja Jorge katkaisi yhteyden.

Ekaterina ei kommentoinut puhelua. Hän katsoi Jorgea, kun tämä alkoi viipaloida pizzaa.

Toivottavasti maistuu?”

Jorge nyökkäsi. Hän katsoi lautasta, sen yli kaunista opastaan ja heitti silmäyksen ympärilleen tuoksuvassa, kuumassa pizzapaikassa. Hän veti syvään henkeä.

Mikä on?” Ekaterina huolestui tai esitti sellaista.

Tuntuu uskomattomalta, että olen täällä ja että näin sinut. Että kohtasimme tällä lailla.”

Elämässä tapahtuu.”

Ekaterina kertoi, että heille jää aikaa kulutettavaksi ennen symposiumin alkua, jolloin Jorge kysyi oliko hänen emännällään ohjelmaa?

Ohjelmaa?” Ekaterina hämmästyi. ”Mitä tarkoitat? Mitä ohjelmaa?”

Kokouksen ohjelmaa.”

Hups. Tiedätkö mitä? Noloa sanoa, mutta mä unohdin sen kokonaan.”

No, ei se mitään.”

Maailmanmies suhtautuu näin, Jorge ajatteli tyynenä.

He jatkoivat ruokailua hiljaisina, leuat jauhoivat makoisaa Pariisin pizzaa, kunnes Jorge ymmärsi tehdä seuraavan asiaankuuluvan kysymyksen eli mitä kaikkea muuta Ekaterinan elämään kuului: ”Jos on soveliasta kysyä sellaista?”

Sopii. Kyllä.”

Ekaterina hymyili silmiään myöten.

Hän oli sihteeri.

Sihteeri”, Jorge toisti. ”Tämän kokouksen osalta vai myös muuten?”

Myös muuten. Ekaterina oli aloittanut uransa Suomessa Alkossa. Tiesikö Jorge tämän firman?

Kyllä. Nykyään nimi taitaa olla Altia.”

Mikä oli Ekaterinan tehtävä Alkossa?

Hän oli vientisihteerinä, vaikka kauppa oli käytännössä pelkkää tuontia.

Ymmärrän”, Jorge sanoi.

Hän kehui keskustelun lomassa pizzaa herkulliseksi. Se ansaitsi kaiken kehun.

Makuelämyksestä huolimatta Ekaterina näkyi jättävän omansa kesken. Hän jätti annoksestaan kolmanneksen syömättä ja Jorge viittasi siihen veitsellään: ”Et jaksanut kokonaan?”

En. Pizzat ovat nykyään kaikki niin isoja. Pitäisi siirtyä tilaamaan lastenannoksia.”

Siinä voisi saada lelun kaupan päälle”, Jorge heitti sutkauksen.

Ekaterina antoi sen mennä ohi huomiotta.

Hänen tehtävänsä Alkossa vaati reissaamaan paljon ja hän sai siitä päähänsä, että miksi ei asuisi vaikka Pariisissa?

Pariisi, kaikkeni”, Jorge sanoi.

Aivan.”

Siinä elämänvaiheessa Ekaterina oli jättänyt miehensä Holopaisen taakseen. Se oli yksi muutos parempaan suuntaan ja toisena yhtä hyvänä oli muutto Pariisiin. Hän otti lopputilin Alkosta ja siirtyi Ranskan viiniteollisuuden palvelukseen.

En tiedä onko se teollisuutta vai viljelyä?” Ekaterina lisäsi.

Molempia”, Jorge oletti.

Ekaterina kysyi puolestaan Jorgen elämästä, viimeisistä kahdestakymmenestä vuodesta, jolloin he eivät olleet nähneet toisiaan?

Mä taisin kertoa siitä kaiken”, Jorge vähätteli.

Älä väistele. Kerro enemmän.”

Jorge tarinoi tovin omia asioitaan ja taas väistämättä vähän lisää Marjosta, lopetti ja kysyi muutteeksi ajankohtaisemman eli missä heidän oli tarkoitus kokoustaa? Se kiinnosti. Siitä ei ollut ollut vielä puhetta: ”Älä sano, että olet unohtanut myös sen?”

Ekaterina nauroi huvittuneesti ja vapautuneesti. Jorge ajatteli, että naurua ei voinut väittää hysteeriseksi, mutta melkein.

Viehättävä nainen, hän jatkoi ajatustaan. Hän ei saanut antaa tämän sekoittaa silti päätään.

Gare du Nord”, Ekaterina vastasi.

Kuulostaa siltä, että se on yksi paikallisista metroasemista?” Jorge arvasi puolittain ja briljeerasi toiselta puolen yleistietämyksellään. ”Me kävimme aiemmin aika lähellä sitä. Ajoimme ohi.”

Pitää paikkansa. Siellä on metroaseman kyljessä saman niminen hotelli.”

Hienoa. Sielläkö meidän on tarkoitus pitää tämä mystinen palaveri?”

Siellä.”

Ekaterina oli ollut alusta asti yhtenä mukana järjestämässä ja organisoimassa tätä tilaisuutta ja kun he etsivät sopivaa paikkaa, hän oli ottanut yhteyttä muun muassa Gare du Nord -hotelliin. Siellä vastasi kokoustilavarauksista tuttu henkilö, Juri Zanev.

Juri Zanev?” Jorge toisti.

Kyllä. Meidän luokalta. Muistatko sä vielä Jurin?”

Muistan. Totta helkkarissa.”

Jorge ei kiroillut yleensä tai oikeammin ei koskaan, mutta nyt hän oli niin täysin hämmentynyt ja hämmästynyt, että yksi tällainen turha voimasana lipsahti puheen sekaan. Juri oli hänen paras ja voisi väittää, ainoa ystävänsä koulussa. He kaksi olivat olleet tietyssä vaiheessa, alemmilla luokilla, erottamattomat.

Mitä Jurille kuuluu? Minun täytyy tavata hänet.”

Ekaterina kallisti epäillen päätään.

En tiedä onko Juri parhaillaan Pariisissa vai ei?”

Hän piti katseensa tiukasti Jorgen kasvoissa vastapäätään.

Matkusteleeko hän?”

Ekaterina ei tiennyt. Hän oli saanut Jorgen osoitteen ja muut tiedot nimenomaan Jurilta.

Niinkö? Olen ällistynyt.”

Juri on osaava ja pätevä henkilö.”

En epäile. En yhtään.”

Jurilla oli yritys, joka hoitaa ja välittää hotellien kokoustilavarauksia. Siksi Ekaterina ei tiennyt missä päin kaupunkia mies liikkui esimerkiksi parhaillaan tai oliko tämä ylipäänsä koko kaupungissa?

Jorge kysyi, kuinka suuri yllätys Ekaterinelle oli ollut, kun hän tapasi tällä lailla arvaamatta vanhan, entisen koulukaverin, Jurin?

Se olli yllätys. Paukku suorastaan.”

Onko sulla antaa hänen puhelinnumeronsa? Tai tarkemmin ajatellen voisitko soittaa hänelle? Jos minä soitan, Juri voi ihmetellä, että kuka soittaa vieraasta numerosta?”

Joku puhelinmyyjä?”

Niin. Vai onko Ranskassa toiminnassa niin vanhaa ammattikuntaa?”

On, vanhempiakin.”

Jorgelle tuli mieleen jatko, mutta hän piti tällä kertaa suunsa.

Ekaterina soitti. Jorge kuunteli puhelun vierestä. Hänen viehättävä seuralaisensa esitteli aluksi itsensä, kysyi vastaajan voinnin ja muut seurustelukaavoihin kangistuneet kliseet ennen kuin kertoi, että heidän yhteinen, kaivattu ystävänsä, Jorginho, oli siinä hänen vieressään ja odotti malttamattomana tapaamista.

Miten se mahtaa onnistua? Mitä luulet?”

Sen jälkeen vastapuoli anasti ilmeisesti puheenvuoron ja Ekaterina vaikeni, odotti ja kuunteli.

Ei, kaikki hyvin”, hän vastasi johonkin Juri Zanevin kysymään ja jatkoi: ”Syömässä. Lopettelemme. Pizzat pohjalle.”

Jorge oli valmiina siltä varalta, että Ekaterina tarjoaisi kännykkänsä hänelle, päästäisi hänet tarinoimaan Jurin kanssa, mutta Ekaterina ei tehnyt sitä. Hän piti pään kännettynä ikkunaan päin, siitä avautuvassa katunäkymässä ja puhui ikkunalle: ”Teemme pienen kierroksen sitä ennen.”

Taas lyhyt hetki kuulostelua ennen kuin Ekaterina puhui jälleen: ”Sightseeing. Kyllä. Jotain tuliaisia. Samoin. Terveisiä.”

Hän lopetti puhelun, sulki kännykän ja sujautti sen käsilaukkuun.

Jorge ymmärsi, että Ekaterina oli niitä tarkkoja ja varovaisia ihmisiä, jotka eivät lainanneet periaatteesta kännykkäänsä kenellekään. Ei mikään ihme. Enemmän Jorge ihmetteli niitä henkilöitä, jotka lainailivat kännyköitään, jopa täysin tuntemattomille. Eivätkö he pelänneet, että esimerkiksi joku keuhkotautinen räkii basilleja heidän luuriinsa?

Kerroin terveiset”, Ekaterina ilmoitti. ”Hän lähetti sinulle myös. Juri on sopivasti käymässä Gare du Nordilla. Ajatella. Meitä onnisti. Tarkoitan, jos puhun rehellisesti, että hän tiesi sinun olevan tulossa ja haluaa myös ehdottomasti nähdä. Miltä kuulostaa?”

Aivan upealta.”

Sanoisitko, että kannatti lentää Pariisiin?”

Kyllä. Jo pelkästään tämän tapaamisen takia kannatti.”

Jorge vaikeni hetkeksi. Hän lisäsi kömpelösti, että myös Ekaterinan takia hänen oli kannattanut tehdä tämä viikonloppumatka Pariisiin.

Löysin kaksi hyvää syytä, jos ymmärrät?”

Ymmärrän.”

Ekaterina hymyili.

Kaksi verratonta syytä reissata tänne asti”, Jorge varmensi. ”Ensinnäkin näin sinut, tyrmäävän ihastuttavan naisen ja nyt näen bonuksena myös Jurin. Menikö näin? Onko hyvä näin?”

On. Oletko sä ihan sekaisin?”

Kutakuinkin.”

Kuule. Palaverin alkua on siirretty. En kysynyt minkä takia, mutta meillä on sopivasti aikaa käydä katsomassa pikaisesti nähtävyyksiä tai jos ajattelit hankkia jotain tuliaisia Pariisista, niin nyt on mainio tilaisuus siihen?”

Jorge oli samaa mieltä jälkimmäisestä. Nähtävyyksistä hän ei ollut innostunut eikä kiinnostunut, mutta piti hyvänä ajatuksena viedä matkalta tuliaiset Marjolle Haminaan.

En tiedä, mitä olit ajatellut, mutta kävisikö esimerkiksi huivi, jossa on Ranskan lipun värit?” Ekaterina ehdotti. ”Miltä kuulostaa?”

Upea ajatus.”

Käyttääkö Marjo-rouva korvakoruja?”

Kyllä.”

Milloin Jorge on ostanut viimeksi korvakorut lahjaksi vaimolleen?

Siitä on aikaa.”

Ekaterina heristi sormeaan: ”Paha juttu. Se moka pitää korjata. Mitä sanot hopeisista tai kultaisista korvakoruista, joissa on riipuksina pikkuruiset Eiffel-tornin kopiot?”

Vallan hieno ajatus.”

Minä olen nimittäin nähnyt niitä. Hyvällä tuurilla voimme löytää sellaiset.”

Olen myyty.”


>>>jatkuu>>> 


perjantai 3. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

3.7.2020  



Jätin viime kesänä uuden tuttavani, mustanharmaan kyyn Lappeenrannan Sammonlahdesta Taipalsaaren puolelle vievän Merenlahdentien varteen. Kävin katsomassa sitä kolme tai neljä kertaa samalla, kun keräsin talven mustikoita. Ensimmäisellä kohtaamisella Helena oli mukana. Tulimme pois metsästä peräkkäin ja olin kävellä sahalaitakuvioisen kyyn päälle. Se luikersi vauhdilla karkuun.

Sama kyy paistatteli päivää samalla paikalla, kun palasin jonain seuraavana päivänä marjareissulle. Hiivin maantienojan yli katsomaan sitä kännykkä valmiina. Sain kahtena kertana kuvia siitä. Kuvittelin, että saattaisin nähdä sen myös tänä kesänä.



Nuoruudessani kyyt tapettiin aina, kun niitä näki. Nyt on toisin. Ihminen muuttuu ja ihmisen asenteet.

Samalla Merenlahdentiellä oli kerran viime kesänä sammakko ylittämässä asvalttia, kun Helena ja minä poljimme mäkeä ylös. Pysäytimme ja hyppäsimme pyöriltä. Sammakko oli jähmettynyt paikoilleen. Auto oli tulossa ja tietenkin juuri sammakon puoleista ajorataa. Menin seisomaan tielle otuksen taakse ja pidin käsiäni levällään. Autokuski hidasti, otti hyvissä ajoin sivuun tien toiseen laitaan ja jatkoi ryömintävauhtia ohi. Sammakko odotti yhä seuraavaa siirtoa. Taisimme luulla, että se oli kuollut, mutta kun raaputin heinällä sen selkää, se loikkasi eteenpäin, otti toisen loikan, tuli tienpenkalle ja katosi siitä ruohikon kätköön.


4.7.2020

Eilen luin loppuun James Joycen kirjan Finnegans Wake. En aio sanoa siitä paljoa, koska ajatukseni harhailivat. Ne eivät pysyneet luettavan mukana. En ollut tolkuissani. Vika ei ollut välttämättä tekstissä. Kokemus oli samanlainen kuin maata silmät kiinni auringossa järven tai meren rannalla ja kuunnella laineiden keveää liplatusta.

Finnegans Wake on kirja, johon palaan – ehkä ensi vuonna, ehkä sitä seuraavana. Se oli kahdeskymmenesensimmäinen lukemani kirja tälle vuodelle. Outi Nyytäjän Heinäpaali roihuaa oli kahdeskymmenes.

Joukolankujalla on hevoskastanja. Neljäs, jonka löysimme Taavetista. Vallitiellä, Sepänkujalla ja Koulutiellä on jokaisella yksi hevoskastanja.

Tänään Ala-Kivijärven Sorosenselän poukamassa, venevalkamassa oli kaksi joutsenta. Tiira lensi ylitsemme. Vesi oli viilentynyt.

Kävelimme alas asemalle. Kuvasimme junaa, joka ajoi ohi. Milloinkohan asema toimii taas? Tulevaisuudessa.    



Kävimme Antikvariaatti Punaparrassa. Mahtava varasto kirjoja. Kysyin Allen Ginsbergin runoja? Ei ole. Myyty. Ostimme Majakovskin näytelmän Sauna. Kirjan etuliepeessä on Ex Libris Martti Quist ja sen yläpuolella nimikirjoitus ja päiväys 5.10.67.


5.7.2020

Luen F. Scott Fitzgeraldin kirjaa Kultahattu, The Great Gatsby. Muistan lukeneeni sen kerran ennen, kauan sitten. Uskon, että pidin siitä.

Olen lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa. Se ei ole pitkä eikä paksu teos, niukasti yli kaksisataa sivua. Kirja, jonka lukee päivässä tai illassa, yöhön asti. Kirjassa on tunnelma. Se kai vetoaa Haruki Murakamiin, joka lukee Kultahatun joka vuosi uudelleen.

Tunnelmaa kuin eilisessä Atalantessa, elokuvassa, jonka katsoimme. Se on vuodelta 1934, ohjaajansa ainoa, pitkä elokuva. Kosturica – jos muistan nimen oikein – puhui vajaa kaksikymmentä vuotta sitten Sodankylän elokuvafestivaaleilla Peter von Baghin haastattelussa Atalantesta. Tai hän sanoi sen olevan filmi, jonka hän ottaisi autiolle saarelle. Kosturica ei epäröinyt hetkeäkään tätä valintaa. Hän sanoi, että voisi katsoa sitä elokuva aina uudestaan, koko elämänsä.

Taavetissa sataa. Eilen Joukolassa oli Teatteripäivät. Taavetissa tapahtuu.

6.7.2020

Eino Leinon päivänä tuulee ja on pilvistä. Suomen suvessa hulmuavat siniristiliput. Tarkistin wikipediasta, että runoilija syntyi 1878 ja kuoli 1926.   


Luin eilen loppuun F. Scott Fitzgeraldin kirjan Kultahattu. Hyvä kirja. Tapahtumaympäristö oli minulle vieras, en samaistunut siihen, mutta olin silti vaikuttunut ja pidin lukemastani. Kirja kosketti. Se oli 22:s lukemani tänä vuonna. Kultahattu ilmestyi 1925.