Päiväkirja

16.5.2020

Kaksi tiikerintaljaa -fiktio – tämänhetkinen päätyöni, jos niin voi sanoa – on sivulla 177. James Joyce Finnegans Wake – mitä mainioin luettava muuton ohessa – on sivulla 175. Ne siivittyvät tasatahtia.

Aamulla lämpötila painui nollaan. Kun lähdimme seitsemän aikaan kauppaan, ilmanala oli kylmä ja kolea. Kahdeksaan mennessä ilman lämpö oli noussut hivenen. Helena ui ja minä seisoin vesirajassa takin vetoketju kiinni kaulaan asti, nahkasormikkaat käsissä ja pidin pyyhettä valmiina. Yksinäinen joutsen lensi huutaen matalalta rantaruovikon yli. Sen jälkeen vedessä ui kenties piisami, jonka pelkkä kuono nousi veden pintaan. Naurulokkiyhdyskunta huomasi uhkaajan ja ne lensivät rääkymään tulijan yläpuolelle ja tekivät syöksyjä kohti.

17.5.2020

Katsoimme eilen illalla Jim Jarmuschin elokuvan Paterson. Siinä oli paljon samaa kuin Kaurismäki -filmeissä. Samoin Patersonissa esiintyi koira – Nellie, jonka muistoa elokuva kunnioitti - ei sama eikä samanrotuinen koira kuin Kaurismäellä, lähinnä Akilla. Myös Tipit -tarinassa on koira.

Rentouduimme Jarmuschin parissa, kun olin tyhjentänyt kirjoista pölyjä pyyhkien kolme pitkää kirjahyllyämme, pinonnut kahteen malliin – pokkarit omissa pinkoissa, muut omissaan - huojuvia kirjatorneja pakattavaksi. Tästä tulen takaisin kirjahyllyihin: Kirjoitin niistä toissapäivänä. Kirjahyllyt ovat ongelma tai välttämättämättömyys kirjanystäville. Löysimme paikallisesta, lappeenrantalaisten hyvin tuntemasta Sumasta mieleisen, muunneltavan kirjahyllytyypin. Se oli koeteltu, kestävä kuten olimme nähneet vuosien aikana asioidessamme Sumassa. Kuormajuhta, ei vaan kuormahylly. Saimme hankittua näitä erikorkuisia ja -levyisiä hyllyelementtejä samalta tekijältä ennen kuin puuseppä jäi eläkkeelle. Muuttomme seuraava tai yksi vaiheista on hyllyjen purku osiin, jolloin niistä tulee leveitä hyllylautanippuja, puuta ja samaa puuta ovat hyllytasojen väliset pienat ja tavalliset puutapit, jotka yhdistävät nurkista pystypienat toisiinsa ja hyllytason välissään.

18.5.2020

Muutto elää. Siitä on muokkaantunut ja kuoriutunut esiin esimuutto ja päämuutto. Esimuuttoon on aikaa viikko. Silloin käymme Taavetissa ja saamme asunnon avaimet. Meillä on varaus pakettiautosta vuorokaudeksi, maanantaiaamuyhdeksästä tiistaiaamuun yhdeksään. Alunperin päätimme, että viemme pois varsinaisen muuton jaloista television ja vastaavia muita arvokkaita ja herkästi särkyviä esineitä, jotka mahtuvat kyytiin. Pakettiautoon mahtuu. Sitä paitsi meillä on aikaa ja tilaisuus tehdä vaikka kaksi erillistä reissua. Päädyimme siihen, että viemme kaikki taulut esimuuton yhteydessä ja jätämme ne perillä alakerran varastoon. Viemme keittiötarpeita, kylppäriin, mitä siellä tarvitaan, lääkekaapin sisällöstä suurimman osan, vaatteita, petivaatteita odottamaan valmiiksi varsinaisen muuttopäivän iltaa ja lisäksi kaikki ne hankalat ja ikävät roudattavat, jotka tuntuvat muutossa pelkästään vastuksilta – silityslauta, kävelysauvat, maalaustelineet, kameran jalusta, katuharja, bambuverhokäärö ja matot.

19.5.2020

Emme tehneet tänä aamuna varhaista pyöräretkeä. Muuttoaskarrukset vetävät näemmä ventiksi. Tyydyimme nauttimaan verkkaisen aamiaisemme loppuun, kävimme kaupalla, toimme ostokset kotiin ja jatkoimme rannalle. Helena ui, minä en.

Seurasin urossorsaa vedessä. Se kallisti päätään ja tajusin, että se näki jotain taivaalla. Kohotin katseeni – lokki. Katsoin uudestaan sorsaa ja nyt se oli kallistanut päänsä toisaalle. Vilkaisin sen puolen taivasta. Ruskea haukka lipui korkeuksissa rannan koivujen taakse piiloon.

Satakieli on laulaa luritellut rannan koivikossa kahtena peräkkäisenä aamuna intoa täynnä. Eilen ja toissapäivänä ilmanala oli kylmempi kuin tänään, mutta satakieli oli ollut silti silloin enemmän laulutuulella kuin tänään. Peippo piti puolestaan oman, pitkän serenadinsa kadunvieren pöheikössä, liikenteen vyöryessä melskeisenä ohi.

Tipit(13)

Näyteteksti numero 13 - vuodelta 2020, lisätty 15.5.20

>>>jatkuu>>>

Kahdeksan: Vieraat ja tutut keskenään

He menivät Kotiin sisälle. Veli oli siellä myös ensimmäisenä ja enimmäkseen äänessä. Hän tuntui olevan vilkkaampi ja puheliaampi kuin Isäntä.

”Unohdin, että sulla ei ole sähköjä. Aika surkeaa elämää, ei televisiota, ei mitään.”

Sitten, hetkeä myöhemmin: ”Corgi jää tuonne Eteiseen? Niinkö? Ai, se ei viihdy muualla? En ihmettele. Älä loukkaannu, mutta en ihmettele yhtään.”

Taas kului hetki. Corgi-Lukukoira-Nuku seisoi odottaen valmiina lastenvaunujen vieressä päivänvaloisessa Eteisessä, joka oli tähän vuodenaikaan hämärä myös päivisin, mutta ei pimeä, seisoi ja odotti mitä Veli tekisi, mihin tämä asettuisi, mutta Veli ei ollut sen oloinen, että tämä istuisi alas tai tekisi mitään muutakaan siihen suuntaan.

Veli kierteli Huoneessa, mahtui kulkemaan sängyn viertä pientä edestakaista linjaa ja oli kuin koko ajan valmiina lähtemään pois.

”En ihmettele, en yhtään”, Veli sanoi, toisti ja jatkoi, melkein itkuisena: ”Kaasupullo vuotaa. Se haisee. Etkö sä haista sitä? Yhden kerran, kun raapaiset tulitikun, käy niin, että koko kämppä räjähtää. Tämä ei käy, ei todella.”

Sen jälkeen oli hiljaista jonkin aikaa. Veli palasi Eteiseen, aukaisi oven ja meni käytävälle. Corgi luuli, että Veli lähti kokonaan pois. Isäntä käveli perässä, mutta vain Eteiseen asti.

”Paikka”, Isäntä sanoi Nukulle. Nuku totteli, laski takapään kynnysmatolle ja alkoi haistella ilmaviriä. Ovi käytävälle oli yhä auki. Veli kuului puhuvan siellä. Ääni meni edestakaisin. Se koveni ja hiljeni, kuului selvempänä, voimistuen ja sitten taas vaimeampana. Kun se oli toistunut samanlaisena pari kertaa, Nuku ymmärsi, että Veli käveli edestakaisin ja puhui samalla. Sitä sanottiin puheluksi.

”Missä on lähin rautakauppa?” Veli kysyi. ”Voit opastaa sen verran.”

Corgi näki miehen tai puolet tästä tuli näkyviin oven takaa. Ovi leikkasi puolet pois. Veli oli kuin piilosilla, mutta hän ei ollut leikkisä, katsoi puhuessaan totisena Isäntää, puhui tälle ja Isäntä katsoi takaisin.

”Miten arvasin”, Veli sanoi, ei vilkaissut vieläkään Corgia, vaan ainoastaan Isäntää ja nyökkäsi: ”Mä käyn katsomassa mitä asialle voi tehdä. Sanoisin, että mulla menee ainakin tunti tai niillä main. Oletan.”

Veli odotti vielä ja kysyi: ”Tuonko jotain muuta? Tarvitsetko jotain muuta? Mä tiedän, että sä tarvitsisit sitä ja tätä, mutta en puhu siitä. Tuonko jotain?”

Isäntä rykäisi: ”Ei tarvitse.”

Corgi-Lukukoira-Nuku odotti ja kuunteli. Askeleet loittonivat ja se arvasi, että Veli käveli rappukäytävää ulko-ovelle. Kuului kuinka ovi aukesi ja päästi ulkoääniä sisälle. Näin oli jonkin aikaa kunnes äänet loppuivat. Se oli merkkinä Isännälle, joka veti oven käytävään kiinni.

”Paikka”, Isäntä sanoi taas. Hän otti buutsit jaloistaan, hattu lähti ja Corgi katsoi taas kerran tarkkaan outoa, päätöntä Isäntää. Se olisi halunnut toisaalta, että Isäntä olisi pitänyt aina hatun päässään. Toisaalta sitä huvitti, kun Isäntä oli päättömänä hassun näköinen. Jälleen sellainen kerta, jolloin Isäntä muuttui. Ehkä Isäntä oli peräti kolme eri henkilöä yhdessä.

Kodin tunnelma rikkoutui, sillä Isäntä alkoi puhua. Se oli outoa: ”Kaikkia harmeja ja vaikeuksia on enemmän kuin ihminen jaksaa kantaa. En pyytänyt tätä. En todella.”

Isäntä sanoi sanottavansa lastenvaunuille tai Eteisen seinälle, seisoi Nukun edessä ja takaa Huoneesta tuli päivänvaloa, joka loisti tummemman Isännän ympärillä.

”En osannut arvata, että Äidin kuolema aiheuttaa tällaisen sekasorron. Vai pitäisi minun muuttaa siihen asuntoon? Miksi, kun en halua?”

Isäntä pohti asiaa. Se oli asia, jonka Nuku ymmärsi myös: Isännän pohtiminen vaati tätä puhumaan ajatukset ääneen.

”Olisinko voinut toimia toisin? Kannattiko soittaa Veljelle Ruotsiin? Sosiaalitoimiston viranhaltijat edellyttivät niin. Jos en olisi ilmoittanut Äidin tilan heikentymisestä kenellekään enkä olisi käynyt asunnolla, silloin tapaus olisi paljastunut vasta myöhemmin. Haju ja kärpäset olisivat hälyttäneet kiinteistöhuollon työntekijät ja sossun väen paikalle. Naapurit olisivat ilmoittaneet asiasta.”

Isäntä päätyi pohdinnoissaan näihin sanoihin. Ne tuntuivat tyydyttävän häntä, sillä hän lopetti puheen, pysyi ilmeettömänä, päättömänä, ei katsonut Corgia, vaan kääntyi ja käveli Huoneeseen, pysähtyi kesken ja kääntyi piiloon Komeroon.

”Haisee”, Corgi-Lukukoira-Nuku kuuli Isännän sanovan. ”Totta kai kaasu haisee. Se haisee aina ja on haissut aina.”

Corgi kuunteli mitä muuta Isäntä sanoi tai sanoisi, mutta Komeroon laskeutui hiljaisuus. Corgi kuuli kuitenkin, että Isäntä oli siellä yhä, oli pitkän ajan ja yhtäkkiä Isäntä näkyi Huoneessa sängyn vieressä ja puhui taas: ”En osaa ryhtyä mihinkään. Ei voi tehdä mitään.”

Koira makasi pitkänään kynnysmatolla, lastenvaunujen vieressä, mutta kohottautui, kun rapun ulko-ovi kolisi, pysyi siinä asennossa, jännittyneenä ja valppaana, kun askeleet tulivat kohti. Ne saattoivat olla postin askeleet tai ilmaisjakelu tuli, mutta samassa soi ovikello. Se säväytti ja järkytti. Sitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan.

Corgi-Lukukoira-Nuku nousi koivilleen. Se olisi haukkunut, jos se ei olisi ollut niin pelästynyt.

Ovikello soi toisen kerran. Siinä vaiheessa Isäntä tuli Corgin viereen ja aukaisi oven ja samaan aikaan Corgi tiesi jo hajun perusteella, että tulija oli Veli.

”Rautakauppa on radan takana”, Veli alkoi puhua heti. ”En tiedä onko se lähin?”

Veli meni muovikassin kanssa Eteisen läpi.

”Mitä sä keräät näitä lehtiä?” Veli kysyi. ”Mihin tulevaan tarkoitukseen?

Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä? Veli ja Isäntä menivät molemmat Huoneeseen. Isäntä jäi seisomaan sivullisen oloisena sängyn päätyyn, sängyn ja ikkunan väliin ja Veli katosi Komeroon. Corgi ajatteli omaa vesikippoaan siellä, mutta se ei halunnut mennä juomaan. Se menisi vasta, kun sillä olisi kovempi jano. Se seisoi keskellä Eteistä ja katsoi ja piti silmällä mitä ympärillä tapahtui.

Komerosta kuului tahmea niukahdus, kilahdus, useampia kilahduksia. Sen jälkeen Veli ilmestyi Huoneeseen ja Corgi näki, että miehellä oli oranssi letku roikkumassa kädessä. Veli tuli lähemmäs, tuli eteiseen asti ja laski letkun ja sen päässä olevan pienen hatun näköisen liittimen lattialle seinän viereen ja oven viereen. Nuku siirtyi askeleen sivummalle. Letku ja sen hattu haisivat pahalle. Se ei pitänyt niistä, ei ollenkaan.

”Kokeillaan toimiiko se”, Veli esitti ja meni poispäin Eteisestä. Corgi tajusi, että Veli oli aina vauhdissa. Se seurasi ja katsoi Veljen menoa, katsoi oranssia tulokasta ja olo oli sellainen, että teki mieli haukkua, mutta se ei saanut ääntä vieläkään. Monenmoisten järkytysten takia kävi näin.

”Tuuletamme ensin”, Veli kuului puhuvan.

Corgi kuuli mitä mies puhui, mutta se katsoi vain letkua ja hattua, vahti niitä. Se ei tiennyt mitä ne aikoivat? Se pelkäsi ja kavahti niitä.

”Mitä vaatelaatikoita nämä ovat?” Veli kysyi. ”Likavaatteet ja puhtaat erikseen. Ymmärrän. Sulla on tietenkin vaatekaapit täynnä kaikkea muuta roinaa?”

Isäntä vastasi jotain, mutta puhui niin hiljaisella äänellä, että Corgi ei kuullut sanoja. Veli sen sijaan ei säästellyt ääntä: ”Nyt teemme niin, että käymme syömässä yhdessä. Sinä aikana tämä katku häviää ja saamme selville vuotaako pytty vai ei? Vaikka en usko, että se vuotaa enää.”

Veli odotti ilmeisesti mitä Isäntä sanoisi ehdotukseen, mutta Corgi ei kuullut vastasiko Isäntä? Veli puhui joka tapauksessa, hän ei odotellut: ”Minä maksan. Kyllä. Nyt. Mä en ole tottunut paastoamaan.”

Isäntä ja Veli tulivat Eteiseen. Isäntä kiskoi buutsit takaisin jalkoihinsa ja laittoi hatun päähänsä.

”Mitä tuo liina tarkoittaa?” Veli kysyi.

Isäntä ei vastannut. Corgi näki ja kuuli, että Isäntä ei sanonut mitään eikä avannut suutaan. Ehkä Isäntä ei ollut puhunut mitään aiemminkaan.

”Pidä minun puolesta”, Veli älähti. ”Oma on hattusi. Oma on pääsi.”

Isäntä tarttui lastenvaunujen sankaan ja Veli älähti uuden kerran: ”Me emme tarvitse niitä mukaan. Koira pärjää tämän hetken ilman vettä. Laitat sille hihnan, se riittää.”

Veli katsoi puhuessaan ohimennen myös Corgi-Lukukoira-Nukua, joka vastasi katseeseen, seurasi sen jälkeen katseellaan molempia miehiä ja katsoi lisäksi seinustalla ikävästi haisevaa oranssiletkua pottipäineen.

Veli aukaisi oven, valot syttyivät käytävässä ja valoa pääsi sisälle myös Eteiseen. Isäntä laittoi hihnan pantaan Corgin kaulassa ja he astuivat Veljen perässä rappukäytävään.

”Avain?” Veli huolehti ja kysyi. ”Onko avain mukana? Avain?”

”On”, Isäntä vastasi.

Isäntä vastasi vasta, kun oli pysähtynyt ensin ja kokeillut taskujaan. Hän otti avaimen esiin. Se oli pieni pussukka, josta roikkui Isännän leikkaamia hapsuja. Siinä oli nyöri ja Isäntä aukaisi pussukan ja nosti sieltä esiin näytteille avaimen ja siinä olevan lenkin ja lenkistä roikkuvan, pienen muovikoiran.

”Hieno”, Veli sanoi, mutta hänen äänensä oli tuima tai enemmän voihkaisu kuin muuta.

Isäntä painoi oven kiinni niin, että se kilahti ja meni lukkoon.

Veli oli äänessä: ”Sopiiko, että menemme sellaiseen ruokapaikkaan, jonka mä valitsen vai oliko muita ehdotuksia ja vaihtoehtoja?”

Isäntä ei kuullut, kunnellut tai vastannut. He olivat kaikki vielä sisällä porraskäytävässä, ulko-oven luona ja Veli piti toisella kädellä oven vetimestä, katsoi taakseen Isäntää ja katsoi sen jälkeen koiraa Isännän vieressä.

”Koira osaisi vastata”, Veli sanoi.

Corgi ei tiennyt mitä se tarkoitti, mutta Veli ei kysellyt enempää eikä tarkemmin ja he menivät ulos ja laattojen yli jalkakäytävälle. Corgi yritti taas harpata laattojen yli, mutta lyhytkoipisena se onnistui siinä huonosti.

”Kaikki mukana edelleen?” Veli kysyi.

Corgi huomasi Isännän nyökkäävän. Sen näki, kun katsoi erikseen.

”Selvä”, Veli puhui. ”Käykö pizza?”

”Käy”, Isäntä vastasi.

”Oo”, Veli sanoi. Sitäkään Corgi ei ymmärtänyt? Veli puhui välillä mitä sattui.

He kävelivät lyhyen matkan. Corgi pysähtyi muutaman kerran haistelemaan ja tekemään merkkejä. Joka kerta molemmat miehet odottivat hiljaa ja puhumattomina. Joka kerta Veli lähti liikkeelle ensimmäisenä. Veli lähti liikkeelle heti, kun Corgi lopetti haistelemisen ja palasi jalkakäytävän asvaltille ja Isäntä jäi lähdössä pari askelta jälkeen. Corgi kulki tavallaan siinä miesten välissä.

”Onko sytytys myöhäisellä?” Veli kysyi kerran, mutta Isäntä ei ottanut kantaa.

Corgi katseli ympäristöä ja molempia miehiä, mutta ei pitänyt täysin tilanteesta. Se tajusi olevansa siinä suhteessa samanlainen kuin Isäntä, että se viihtyi hiljaiselossa. Veli ei ollut samalla lailla hiljainen. Tai ei millään lailla.

”Saa nähdä miltä Suomen pizza maistuu Ruotsin jälkeen?” Veli sanoi. ”Pärjääkö Suomi kaksinkamppailussa?”

He pysähtyivät kadunvarressa olevan pienen pizzapaikan eteen. Isäntä sitoi talutushihnan vetopään kiinni roskapöntön varteen ja veti hihnasta löysiä Nukulle.

”Paikka”, Isäntä komensi.

Corgi-Lukukoira-Nuku jäi seisomaan koivilleen. Ehkä se olisi laskenut takapään maahan, jos lastenvaunut olisivat kulkeneet mukana ja olleet siinä vierellä, mutta nyt se tunsi olonsa orvoksi ja turvattomaksi. Jalkakäytävä oli kapea ja ajorata, jota myöten autot kulkivat, lähellä. Ajoradan laidassa takana oli ratikkakiskot ja kun Nuku jäi siihen odottamaan, ratikka tuli mäen päältä ja alkoi kirskutella alamäkeen. Nuku ei pelännyt varsinaisesti ratikkaa, mutta se ei tuntenut oloaan silti millään lailla hyväksi. Se ei viihtynyt. Se oli rauhaton.

Tuuli pääsi puhaltamaan katukuilussa. Se pörrötti Corgin turkkia ja liehutti nauhoja. Corgi kääntyi niin päin, että kuono oli tuulta vasten, mutta ei laskenut kuitenkaan takamustaan alas asvaltille.

Corgi-Lukukoira-Nuku odotti milloin Veli häviäisi heidän seurastaan. Sellaista tapahtui. Kuka vain hävisi yhtäkkiä. Naamat vaihtuivat. Veli oli kuitenkin sitkeämpi. Hän pysyi heidän kahden mukana, kun he tulivat jalkakäytävää, kadun yli, toisen puolen jalkakäytävää, kääntyivät ensin yhdestä kadunkulmasta ja tulivat sen jälkeen pihamaalle keljujen laattojen kohdalle.

Veli oli mukana yhä. He eivät olleet eksyttäneet häntä.

Jos Corgi olisi osannut, se olisi toivonut varmaan Veljen katoavan, häviävän, mutta se ei osannut sellaista. Se ei ollut mikään temppukoira. Se ei harjaantunut niissä taidoissa, vaikka Emännän Tytöt ja varsinkin Isotyttö oli yrittänyt opastaa ja ohjata sitä.

”Äiti, me opetetaan siskon kaa Corgille temppuja.”

”Niinkö? Siitä vain vapaasti.”

Emännän ääni ja ilme oli huvittunut. Corgi oli päätellyt siitä, että temppuilu oli jotain hauskaa, mutta se oli vain lasten leikkiä eikä niissä pysynyt perässä.

”Corgi, anna tassu. Anna tassu.”

Isotyttö tarttui Corgin toiseen etutassuun ja nosti sen ylös.

”Tällä lailla. Kun sanon Anna tassu, ojennat tassun.”

Corgin piti tasapainoilla, että se pysyi pystyssä.

Isotyttö toisti leikin muutaman kerran, mutta Corgi kyllästyi siihen. Se vilkuili vain Emäntää, vilkuili omaa petipaikkaansa, katsoi Isotyttöä edessään ja Pikkutyttöä.

”Corgi, anna tassu.”

Isäntä ei jatkanut tätä koulutusta. Ehkä olisi kannattanut kuitenkin, Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, kun he kolme pääsivät sisään Kotiin ja Veli oli yhä sinnikkäästi mukana. Temppu olisi voinut saada miehen katoamaan. Veli ei ollut vaihtunut sentään vaunuihin, jotka odottivat tyyninä Eteisessä. Nuku tervehti niitä tökkäämällä kuonolla.

”Mistä sait tietää koirasta?” Veli kuului kysyvän. ”Lehdestä? Mistä? Vai haitko sä varta vasten koiraa?”

Isäntä vastasi ilmeisesti tai Veli piti joka tapauksessa väliä ennen kuin jatkoi: ”Kaupan ilmoitustaululla? Päätit tulla hätiin? Ajattelitko, että autettava auttaa?”

Veli naurahti. Sitten hän vaihtoi asiaa: ”Haistatko kaasun? Mä en haista ainakaan eli vika oli letkussa tai liitoksessa. Kokeillaan sitä nyt.”

Corgi kuuli napsahduksen ja sihinän. Pelkkä ääni itsessään oli ikävä ja kävi korviin. Se yritti olla kuulematta, mutta mihin korvat pani. Se sulki silmät, mutta siitä ei ollut apua, joten se aukaisi ne uudestaan. Se olisi käynyt mielellään vesikipolla kastamassa pikaisesti kuononsa, mutta koska kaasu sihisi ja Veli oli Komerossa ja Isäntä Huoneen puolella Komeron ovella, se jäi aloilleen ja odotti.

”Kiitos”, Isäntä sanoi kesken kaiken. ”Näin ja ymmärsin.”

Kaasun sihinä loppui.

Veli palasi koira-aiheeseen. Se tuntui olevan hänelle sydänasia: ”Ehdotan, että palautat koiran edellisille omistajilleen.”

Hiljaisuus.

”Allergia? Älä nyt.”

Veljen ääni voimistui, kun hän sanoi sen.

”Se ei ole sun päänsärkysi. Haluatko, että mä hoidan sen asian? Ei? Eli et aio luopua koirasta?”

Veli mutisi jotain mistä Corgi-Lukukoira-Nuku ei saanut selvää.

”Se on sun asiasi mitä teet. Entä asunto, Äidin osake? Ymmärsit varmaan, että sosiaalihuolto ei maksa jatkossa sun asumiskustannuksiasi? Tuliko se selväksi? Anna suora vastaus.”

Isäntä ja Veli olivat molemmat Huoneessa, Isäntä sängyn päädyssä, Huoneen nurkassa, kasvot ikkunaan päin ja Veli seisoi Komeron ovensuussa. Hän katsoi Isäntää sivusta.

”Ymmärrän, että sinulla on ongelmia, mutta eikö kaikilla ole?”

Corgi seisoi paikoillaan ja odotti. Se huomasi, että ilta alkoi hämärtää. Ilta tuli varhain. Jokin siinä pakahdutti sisintä.

”Mitä kuvittelet, että ihmiset ajattelevat, kun näkevät sut liikkeellä lastenvaunujen kanssa ja joista jokainen täysipäinen näkee kauas, että siinä ei liikuteta lasta, vaan menossa on lumppukuorma. Sä tehostat vaikutelmaa sillä, että sidot vaunuihin kiinni noita typeriä nauhoja. Mitä ne on? Koiran turkissa on myös nauhoja. Jokainen vastaantulija panee ne merkille ensimmäiseksi ja tekee omat johtopäätöksensä.”

”Siinähän tekee”, Isäntä vastasi. Hän vilkaisi samalla Veljeä.

”Niin”, Veli vastasi. ”Niin tekee.”

He olivat hiljaa hetken.

Veli jatkoi maltillisempaan sävyyn: ”Mä haen auton satamasta. Tulen huomenna aamulla hakemaan sut. Teidät.”

Isäntä ei sanonut mitään.

”Käsitän tämän jälkeen paremmin sen, että täällä ei voi vieras olla yötä.”

Corgi-Lukukoira-Nuku oletti, että se ei ollut varsinainen kysymys. Oikeat kysymykset olivat erikseen ja piilokysymykset olivat jotain muuta.

”Missä asussa sä lähdet hautajaisiin ja haudalle?” Veli kysyi. ”Oletan, että sulla ei ole muita rytkyjä?”

Veli seisoi samassa asennossa ja Isäntä myös. Toinen katsoi ulos, jonne hämärä oli lankeamassa ja jossa ensimmäiset katu- ja pihavalot syttyivät ja toinen katsoi toisen katsomista.

Veli puhui: ”Äiti toivoisi varmaan, että saatamme hänet ensin hautaan ja alamme riidellä vasta sitten.”

Isäntä ei vastannut. Veli jatkoi: ”En tarkoita, että meidän pitää riidellä. Riiteleminen ei ole koskaan hyvä juttu.”

Veli odotti hetken ennen kuin lisäsi: ”Vai mitä mieltä sinä olet? Minä en pidä riitelemistä hyvänä enkä tarpeellisena. Oletko tästä asiaa samaa mieltä?”

”Olen”, Corgi kuuli Isännän vastaavan. Hän katsoi yhä ulos ikkunasta, mutta pään asento pani ajattelemaan, että hän näki jotain alhaalla nurmikolla talon seinänvieressä, lähellä seinää.

”Haudalla voi olla kylmä”, Veli sanoi ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä. Corgi ymmärsi, että myös tästä miehestä löytyi eri henkilöitä eri tilanteisiin.

”Sulla on jonkinlainen talvitakki?” Veli kysyi.

”On”, Isäntä vastasi.

Corgi seisoi yhä kaikilla neljällä koivellaan keskellä Eteistä ja vahti miehiä. Se odotti sopivaa tilaisuutta, jotta voisi käydä Komerossa omalla juomakipollaan.

Veljellä riitti kuitenkin tarinaa ja asioita. Hän ei lopettanut vielä. Hän veti vain henkeä välillä.

”Ilmeisesti kello yhdeksän on sopiva aika?”

”On”, Isäntä vastasi.

”Ehdit käyttää koiran sitä ennen ulkona?”

”Ehdin.”

”Ehdit syödä aamiaisen?”

”Kyllä.”

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

13.5.2020

Muuttoon on kaksi viikkoa. Todemmin sanoen muutto on jo alkanut, en vain tiedä kuinka kauan aikaa sitten? Tuttua minulle ja monille. Sivullisena olen seurannut, että jokaisena viikonvaihteena muuttoautot ja -kyydit kulkevat ja sekalaisia elämän välineitä ja välttämättömyyksiä kannetaan joko sisään tai ulos. Katsojana olen huojentunut, kun en ole itse siinä ikeessä, mutta nyt olen.

Aamuvarhainen ja aurinko paistaa. Lämpötila on laskenut melkein nollaan.

14.5.2020

Pyöräilin keskustaan. Sammonlahdesta puuttuu Alko, puuttuu monien mielestä varmaan muutakin, joten jos haluamme viiniä tai vahvempaa, pitää lähteä patikoimaan, hypättävä bussiin tai pyöräiltävä.

Matkalla näin ihmeitä. Katuremontti Huhtiniemestä eteenpäin, nuoliopastus oikeaan kadun alitukseen ja tunnelin toisella puolella vastaavat nuolet toiseen suuntaan. Saimaa näkyi upeana kansallismaisemana teitten takana ja autojen välistä. Entisen hotellin paikalla Marssitiellä olevissa kolmessa kerrostalossa on niiden rappuauloissa näkyvissä Saimaa -tupakka-askin kansi, mainittu kansallismaisema. En tiedä minkä kokoinen se on, aito vai suurennos? Voikukat kukkivat keltaisenaan. Ne eivät hätkähdä kylmiä öitä, mutta tuomi odottaa vielä. Vaikka talvi oli lauha ja lyhyt, kevät on samassa aikataulussa kuin aina.

15.5.2020

Neljäkymmentä vuotta sitten näin jossain lehdessä ”muuttajan kirjahyllyn”. Se koostui hyllyelementeistä, joita ei tarvinnut purkaa ja joista ei tarvinnut poistaa kirjoja. Hyllyt toimivat itsessään myös muuttolaatikkoina. Tietenkään tätä erikoista hyllypatenttia ei saanut kaupasta, vaan se piti teettää tai tehdä itse. Siinä on alahyllyn pohjassa kolme tukevaa rimaa ja niiden väliin jää saman levyisten rimojen verran tilaa ylähyllyn rimoille. Rimat menevät limittäin ja muodostavat yhtenäisen välihyllyn. Hyllyelementtien päissä on paksusta lastulevystä tai vastaavasta levystä tehdyt pystyt, joiden läpi on porattu ruuvikiinnitykset rimojen päihin. Hyllyn taakse tulee ohuesta vanerista yhtenäinen tausta ja samalla tulevan muuttohyllyn pohja. Vaneri on kiinni pystyissä ja alimmassa rimassa.

Olisinpa tehnyt sellaisen hyllyn. Tein sen tyyppisen, mutta käytin materiaalina pelkästään tavallista lastulevyä ja jätin taustalevyn pois. Lähinnä kokeiluna. Kolme hyllyelementtiä. Ne menivät hienosti ja tukevasti päällekkäin, mutta lastulevy painui kaarelle kirjojen painon alla. Ne hyllyt ovat jääneet meiltä jonnekin matkan varrelle, mutta kirjoja on yhä sen edestäkin.

Tipit(12)

Näyteteksti 12 - vuodelta 2020, lisätty 12.5.20

>>>jatkuu>>>

Corgi havahtui horteesta, kun äänet lähestyivät ja tulivat sen kohdalle. Siltä vei hetken tajuta missä se oli: Edelleen Isännän matkassa. He olivat aamuisella tiellään. Isäntä oli siinä ensimmäisenä tulossa Corgin luo, otti vesikipon koiran ulottuvilta ja kävi poissa tyhjentämässä astian. Sen jälkeen he lähtivät kaikki ulos. Corgi varmisti oliko heitä porukassa tällä kertaa enemmän kuin ennen ja huomasi, että Isännän, lastenvaunujen ja hänen lisäksi matkassa olivat Uskottumies ja kertaalleen nähty Veli.

”Mihin seuraavaksi?” Veli huolehti. Hän katsoi vuoron perään Uskottumiestä ja Isäntää.

Uskottumies vastasi: ”Koira tarvitsee varmaan oman lenkkinsä.”

Hän puhui Isännälle, joka nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

”Me huolehdimme vaunuista”, Veli lisäsi ja Isäntä ja Corgi lähtivät rantaa pitkin. Corgi olisi laskenut mielellään paineita pois heti ensimmäisessä, sopivassa kohdassa, mutta Isäntä nyki sitä kauemmas talutushihnasta ja päästi Nukun kyykkäämään vasta matkan päässä. Paikasta näki meren. Nuku katsoi samalla, kun tunsi helpotuksen. Virtsaamisen jälkeen se kohottautui ylös, haisteli ja kierteli hieman, kunnes Isäntä nykäisi talutushihnasta ja he palasivat toisten luo. Isäntä ei puhunut mitään. Isäntä ei hymyillyt enää, vaan oli palautunut entiselleen. Nuku oli hyvillään siitä.

”Koira hoidettu?” Veli kysyi, kun he tulivat lähemmäs.

Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt eikä kuullut vastasiko Isäntä? Ehkä tai ehkä ei, mutta Veli jatkoi puhetta: ”Sinuna minä en olisi ottanut koiraa. En ymmärrä tätä ajatusta.”

Corgi katsoi Veljeä, sen jälkeen Isäntää ja Uskottumiestä, katsoi näitä vuoron perään eikä tiennyt mistä oli puhe? Isäntä pysyi hiljaa, samoin Uskottumies. Uskottumies katsoi Isäntää, samoin Veli katsoi Isäntää, mutta Isäntä ei katsonut kumpaakaan. Hänen katseensa kohdistui maahan, asvalttiin. Se oli tyypillistä ja tavallista Isäntää. Siinä ei ollut mitään syytä huolestua tai ihmetellä asiaa tai niin Corgi koki, mutta ilmeisesti Veli oli toista mieltä: ”Olen hämmästynyt. En käsitä. Jos ei pysty itse hoitamaan edes omia, juoksevia, arkisia asioitaan, vaan on holhouksen alainen, ei ole mitään järkeä, että sellainen henkilö tekee ystävänpalveluksen täysin vieraille ihmisille ja ottaa koiran hoitoon. Eikö se ole sulla hoidossa? Ei kai vaan omana? Oletan, että koirasta ei ole tehty mitään luovutuspapereita vai erehdynkö? Voisit vastata. Onko vastaaminen vaikeaa, onko vaikeus siinä vai etkö tiedä mitä vastata? Onko peräti niin, että et muista miten koira on tullut sun vaivoiksesi?”

”Muistan”, Isäntä vastasi yhdellä sanalla.

Hän katsoi silti yhä alas asvalttiin.

”Voimme varmaan jatkaa keskustelua kahvikupin ääressä”, Uskottumies puuttui puheeseen. ”Voimme pyrkiä olemaan kaikki niin asiallisia kuin mahdollista. Sopiiko?”

”Sopii. Minulle sopii”, Veli vastasi.

”Sopiiko?” Uskottumies toisti ja Isäntä nyökkäsi.

”Oletan, että koira voi olla tämän aikaa ilman vesikippoa”, Uskottumies jatkoi. Hän katsoi Isäntää, ei tällä kertaa Nukua. ”Tarkoitan, että tässä tuli edistystä varmaan kahvikupillisen verran, mutta ei pitkitetä suotta tätä istuntoa.”

He siirtyivät jalkakäytävää pitkin saman kahvilan edustalle, jossa Corgi oli odottanut viimeksi. Isäntä asetteli lastenvaunut kohdalleen, otti juomakanisterin, kiersi korkin auki, pulputti vettä kipon puolilleen ja laski sen maahan. Corgi seurasi tätä rituaalia ja siirtyi sivuun Isännän tieltä. Uskottumies ja Veli seurasivat päältä. He olivat molemmat ilmeettömiä.

”Selvä”, Uskottumies sanoi. Corgi-Lukukoira-Nukusta Uskottumiehen ääni oli enemmän kuin ennen komentava ja käskevä ihmisen ääni. Se oli muuttunut aiemmasta.

Isäntä, Uskottumies ja Veli menivät ovesta sisään kahvilaan ja Corgi seurasi katseellaan heitä ja sen jälkeen ikkunan heijastuksia, ohikulkevia erilaisia ihmisiä, autoja kauempana ajoradalla, puluja, jotka pyrähtivät parveilemaan siihen lähistölle ja se siirtyi askeleen lähemmäs vesikippoa vahtimaan sitä. Corgi seisoi yhä kaikilla neljällä koivellaan eikä se edes kuvitellut laskeutuvansa pitkäkseen. Se oli valppaana, varuillaan. Pulut tanssivat ja kiersivät piirissä. Ne pitivät kujertavaa ääntä. Corgi odotti, että ne tulisivat lähemmäksi. Se varautui ajamaan ne siinä tapauksessa tiehensä. Sen teki mieli iskeä hampaansa kiinni niiden höyheniin, kaulaan, iskeä ennen kuin pulut ehtisivät kavahtaa kauemmas.

Pulut pitivät etäisyyttä. Ne eivät kadonneet minnekään, eivät siirtyneet loitommalle, mutta eivät tulleet lähemmäs. Corgi seurasi niitä kääntämättä katsetta, odotti ja oli jännittynyt ja sitten yhtäkkiä kaikki pulut nousivat siivilleen ja lensivät pois. Corgi katsoi niiden lentoa, katsoi, että ne lensivät pois ja menetti mielenkiintonsa niihin. Se kääntyi juomakipon puoleen, kastoi kuonoa ja maistoi vettä. Sen jälkeen se nuoli etutassua. Jokin kutitti siellä. Se etsi ja kalvoi hampaillaan karvojen välistä, luuli löytävänsä jonkin syöpäläisen, mutta se katosi. Se lopetti nuolemisen, katsoi ohikulkijoita, joista osa meni niin läheltä, että se tunsi vastustamattoman tarpeen, kurotti ja työnsi kuonoa lähemmäs haistaakseen paremmin.

Corgi alkoi väsyä. Tunne tuli ja yllätti yhtäkkiä niin kuin se teki aina. Se katsoi kahvilan ovelle, katsoi lasiseinää, joka heijasti taivasta ja pilviä ja harkitsi laskisiko takapään asvaltille, kun Isäntä ja Uskottumies ja Veli palasivat.

”Ehditkö pitkästyä?” Uskottumies kysyi. Hänen äänensä oli nyt se alkuperäinen.

Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, että ehkä ihmisissä on kaikissa kaksi puolta. Isännässä se oli huomannut kaksi eri henkilöä ja samoin Uskottumies vaihtoi välillä roolia. Se katsoi Veljeä ja mietti mitä erilaisia tyyppejä tämä sisälsi? Veli oli isompi kuin Isäntä. Veli oli näistä kaikista kolmesta isoin ja Uskottumies pienin.

Isäntä tarttui vesikippoon, kumosi sen tyhjäksi, nosti lastenvaunujen koppaan, tarttui vaunujen sankaan ja lähti työntämään niitä. Corgi huomasi, että he olivat palaamassa torille.

”Missä sun auto on?” Uskottumies kysyi Veljeltä. ”Terminaalissa?”

”Jätin sinne toistaiseksi”, Veli vastasi. ”Ajattelin, että se on yksinkertaisinta.”

”Saat multa kyydin, jos haet sen pois”, Uskottumies jatkoi puhetta.

”Kiitos”, Veli vastasi. ”Eiköhän kohta selviä miten päin tämä kääntyy?”

Veli puhui huolestuneen ja väsyneen ihmisen äänellä. Tai vihaisen. Tai kyllästyneen.

He seisoivat valoissa ja jatkoivat sen jälkeen matkaa toria pitkin.

Veli puhui säästä: ”Satamassa huomasi, että täällä on kylmempi kuin Ruotsin puolella.”

Uskottumies puhui sään sijaan siitä, missä Veljen kannatti yöpyä. Hän tiesi huonehintoja ja puhui tiettyjen tarjoajien edullisuudesta.

”Jos näytät respassa mun korttini, saat huoneen alimmillaan viiteenkymmeneen prosenttiin.”

Tällaisia yksittäisiä lauseita tuli Nukun korviin. Joko Uskottumies oli äänessä tai Veli, mutta Isäntä vaikeni.

He tulivat seuraaviin valoihin, odottivat niissä ja menivät yli. Seuraava seisahdus. Kun Isäntä lykki lastenvaunut portaikkoon, Nuku käsitti, että he menevät taas sosiaalitoimistoon. Se oli sille vanhastaan tuttu paikka. Viime aikoina he olivat käyneet siellä usein. Asiat vaativat.

”Tämä saattaa kestää”, Uskottumies sanoi, kun he pääsivät ylös oikeaan kerrokseen ja Isäntä parkkeerasi vaunut tutun juomavesipisteen viereen. Tällä kertaa Isäntä ei laittanut kännykkää lataukseen. Corgi-Lukukoira-Nuku huomasi sen, mutta ei tiennyt oliko se merkityksellinen asia vai ei?

Isäntä otti koneellisin liikkein vesikanisterin esiin, kaatoi vettä juomakippoon ja laski sen lattialle.

”Paikka”, Isäntä sanoi, mutta ei painanut Corgia pitkäkseen.

Uskottumies ja Veli katsoivat koiraa ja kaikki kolme lähtivät jonnekin.

”Saa nähdä mitä tästä neuvonpidosta seuraa”, Uskottumies sanoi. Corgi oletti, että hän puhui kahdelle seuralaiselleen.

Corgi-Lukukoira-Nuku haistoi vesikippoa, kastoi kieltä, jäi katsomaan käytävää sinne minne Isäntä, Uskottumies ja Veli olivat hävinneet. Näitä ei näkynyt. Se ei kuullut näiden ääniä, mutta muita ääniä oli yllin kyllin.

Muuta Corgi ei ehtinyt, kun sama kirjankuljettajanainen, jonka se oli nähnyt aiemmin hiljattain, meni ohi ja huomioi koiran: ”Jaaha, nauhakoira on tullut käymään. Oletko vahtimassa lastenvaunuja? Mitä jännää siellä on?”

Nainen laski kätensä Corgin niskaan ja silitti. Se tuntui ihan mukavalta ensin, mutta samalla Corgille tuli sellainen olo, että teki mieli ravistaa itseään. Kosketus jäi. Jäi sellainen tuntuma kuin käsi olisi yhä turkin karvoissa ja kuin karvat olisivat sekaisin ja epäjärjestyksessä eivätkä niin kuin piti. Turkki oli Corgin ylpeyden aihe. Se tiesi olevansa näyttävän näköinen eikä ilahtunut, jos sitä pörrötettiin. Siinä oli kahtalaista tunnetta yhtä aikaa: Ensin tuntui hyvältä, että joku silitti ja huomioi, mutta jälkituntuma oli se, että turkki meni sekaisin ja sitä piti sukia ja rapsuttaa.

Nainen meni ja Corgi-Lukukoira-Nuku käänsi ja taivutti itseään, nuoli ja puhdisti turkkinsa mitenkuten ennalleen. Se varoi kuitenkin nyhtämästä irti siinä sivussa Isännän sitomia nauhoja. Ne olivat sen kunniamerkkejä. Näin Nuku ymmärsi asian ja näin se kuvitteli Isännän ajattelevan myös. Nuku tiesi omasta mielestään miten Isännän ajatus kulki tai tiesi enimmän aikaa ja enimmältään.

Kirjankuljettajanainen palasi käytävää pitkin kädet tyhjinä.

Voi ei, Nuku ehti ajatella, mutta nainen käveli tällä kertaa koskematta ohi. Tämä katsoi kuitenkin kulkiessaan Nukua, joka vastasi katseeseen.

”Sulla pitäisi olla jokin leikkikalu. Pitäisi varmaan hankkia vinkuluu sitä varten, kun tulet käymään.”

Nainen katsoi niin kauan, kunnes tuli Nukun kohdalle ja käänsi sen jälkeen katseensa eteenpäin. Nuku seurasi katseellaan naisen loittonevaa selkää ja kohotti kuonoaan. Nainen ei haissut samalle kuin vanha ja pieni Uskottumies eikä samalle kuin sihteeri siellä toisessa toimistossa, mutta jokin yhtenäinen pohjatuoksu oli näissä kaikissa naisissa.

Corgi ajatteli, että se oli varmaan paljon puhuttu naisen tuoksu.

Ovi kävi siinä vierellä ja kaksi nuorta, eri sukupuolta olevaa ihmistä tuli sisälle. He tuoksuivat kemialliselle. Tuoksahdus oli samaa tyyppiä kuin se, minkä Corgi oli haistanut erään kerran kemiallisen pesulan avoimesta ovesta. Se kuuli silloin liikkeen nimen, koska Isäntä puhui siitä ja omasta lammaskarvatakistaan: ”Täytyy anoa varmaan soppalasta, että saa pesettää takkinsa. Jos nyt olisin viisas, kävisin kysymässä mitä se kustantaa?”

Se oli jäänyt siihen. Pelkkä ohimenevä ihmettelynaihe. Corgi odotti silloin, että Isäntä tekisi jotain aiheeseen liittyvää, mutta tämä ei hidastanut edes askellusta, vaan he menivät tyynesti pesulan ohi.

Miesnuori kiersi lastenvaunujen ympäri, huomasi tai ei huomannut koiran ja joi äänekkäästi vettä.

”Vittu, kauhee olo.”

”Koita kestää”, naispuolinen nuori puhui vaunujen takaa. ”Älä mokaa tänään.”

”En, en”, miesnuori vastasi.

Corgista näytti siltä, että tyyppi ei huomannut sitä ja että kumpikaan ei huomannut tai noteerannut. Tyyppi oli osan aikaa niin lähellä Corgin kuonoa, että se veti vaistomaisesti hajua lahkeesta. Siinä oli mielenkiintoisia tuoksuja, joista valtaosa oli kemiallisia, pesulamaisia tuoksahduksia, mutta biologisia eritteitä oli yhtä lailla. Kevyt ulkoilmaihmisen hajahdus kattoi ja kuorrutti näitä toisia, muita tuoksuja.

Nuoret menivät saman tien jonnekin ikään kuin heillä olisi ollut tarkka osoite tiedossa. Nukua se ei haitannut eikä harmittanut yhtään.

Se kääntyi, haistoi vettä ja joi vähän. Se halusi saada kirsun takaisin kirkkaaksi, huonot hajut pois. Yleisarvosana äskeisistä nuorista oli, että näiden haju rasitti koiran kuonoa.

He tulivat alas toimistorakennuksesta takaisin jalkakäytävälle, kaksi miestä, vanha nainen ja matala koira, jolla oli juhlan kunniaksi nauhoja sidottuna turkin selkämystään. Kevyt tuulenviri pyyhki mereltä. Se sai koiran nostamaan kuonoaan, aukomaan ja sulkemaan kitaansa haistellessaan.

Poikkeuksellisesti ja erikoisuutena Uskottumies otti talutushihnan päästä kiinni ja vei Corgin haistelemaan puistikkoon. Sama rantapuisto kuin aiemmin ja ehkä myös samat sorsat. Tuulenviri pöllytti sorsien sulkia ja Corgin teki mieli yllättää ne, rynnätä suin päin niiden keskelle ja ajaa ne lentoon. Sitä ei olisi haitannut, vaikka joku hitaampi lintu olisi jäänyt jälkeen ja se olisi saanut sen kiinni ja iskenyt hampaansa siihen.

Tällaisia mielitekoja tuli toisinaan. Corgi-Lukukoira-Nuku antoi virtsan valua. Se oli hyvin tietoinen Uskottumiehestä siinä vieressä, sorsista kauempana nurmikolla, lähempänä rantaa ja ohikulkevista yksittäisistä ihmisistä. Se huomasi terrierin, joka tuli kauempaa kadun yli myös puistoon ja terrieri huomasi sen. Uros, Nuku haistoi tuulenpuhurin mukana ja siitä näytti, että terrieri yritti päästä irti, että sen teki mieli tulla haistelemaan Nukun peräpäätä, mutta terrierin taluttaja, nuori, urheiluasuinen nainen, kiersi talutushihnan moneen kertaa kätensä ympäri, sipaisi toisella kädellä pitkiä hiuksia silmiltään ja loi pikaisen katseen Nukuun ja tämän taluttajaan.

He palasivat takaisin kadun yli. Kun Corgi ei katsonut varta vasten Uskottumiestä talutushihnan päässä, se unohti tämän ja olisi voinut olla liikkeellä yhtä hyvin Isännän kanssa. Niinpä se hämmästyi hetkeksi, kun näki, että Isäntä ja Veli keskustelivat keskenään jalkakäytävällä. Corgi vilkaisi ylös sivulleen, että kuka oli hihnan päässä ja näki ja muisti, että oli liikkeellä Uskottumiehen seurassa. Uskottumies katsoi takaisin, ei puhunut tällä kertaa ja Nuku käänsi katseensa miehiin edessään.

Veli oli äänessä. Hänellä oli kantava ääni: ”En kuvittele, että olisin yötä sun luona, mutta haluan nähdä miten sä asut? Mikä siinä on niin verratonta, ettet suostu muuttamaan Äidin asuntoon?”

Veli näkyi katsovan Isäntää, mutta Isäntä ei katsonut takaisin. Isännällä taisi olla maaperäntarkkailupäivä. Isännän katse suuntautui jalkakäytävän pintaan.

”Kuuletko sä, mitä mä puhun?” Veli kysyi kovalla äänellään.

”Kuulen”, Isäntä sanoi.

”Mulla menee hermot”, Veli puuskahti.

Corgi-Lukukoira-Nuku ja Uskottumies tulivat siihen miesten viereen.

”No?” Uskottumies kysyi.

Veli vastasi: ”Mä saatan näitä vähän matkaa.”

”Et tarvitse kyytiä?” Uskottumies kysyi.

”En”, Veli vastasi. Hän ei ollut enää harmistunut ja puhui vaimeammalla äänellä. ”Kiitos tarjouksesta, mutta musta tuntuu, että mä pärjään.”

”Selvä”, Uskottumies nyökkäsi. ”Hautajaiset ovat järjestyksessä. Niihin ei tarvitse puuttua?”

”Ei tarvitse”, Veli vastasi. ”Jos minä olisin saanut päättää yksin, Äiti olisi tuhkattu.”

”Äiti ei halunnut”, Isäntä sanoi yhtäkkiä.

Corgi huomasi, että molemmat, Uskottumies ja Veli, kääntyivät katsomaan Isäntää.

”Toivottavasti sää suosii”, Uskottumies sanoi. ”Näyttää hieman talviselta.”

”Pieni lumisade ei haittaa”, Veli väitti.

Kaikki vaikenivat hetkeksi. Corgi odotti.

”Pidämme sovitusta kiinni?” Uskottumies kysyi.

”Kyllä”, Veli vastasi. ”Me tulemme kahden.”

”Kolmestaan”, Uskottumies huomautti. Corgi huomasi, että Uskottumies katsoi sitä ja sen jälkeen Veli katsoi myös. Isäntä tuijotti asvalttia. Ehkä siellä oli halkeama?

”Vai?” Veli kysyi.

Corgi ei tiennyt kenelle kysymys oli osoitettu? Veli katsoi Isäntää, tästä Uskottumieheen ja uudelleen Isäntään: ”Oletko sä mukana? Kuulitko?”

”Kuulin”, Isäntä sanoi.

Tämä oli se alkuperäinen Isäntä, Corgi-Lukukoira-Nuku tajusi. Näin Isäntä puhui perinteisesti. Se toinen persoona oli siirtynyt jonnekin näkymättömiin.

Veli puhui: ”Sulle sopii, että menemme yhdessä haudalle?”

”Sopii”, Isäntä vastasi.

”Koira kolmantena”, Uskottumies huomautti.

”Niin, tietenkin”, Veli myötäili.

Corgi ei muistanut mitä muuta Uskottumies ja Veli sanailivat vielä, mutta Isäntä ei osallistunut keskusteluun. Viimein he lähtivät matkaan, Isäntä, lastenvaunut, Veli ja koira. He ylittivät ensimmäisenä kadun eikä Isäntä pitänyt tietenkään puhetta, mutta tämä ei pitänyt puhetta sen jälkeenkään. Veli puhui. Veli kertoi tarinoita. Hän puhui Ruotsista, siellä olosta ja asumisesta.

Isäntä vaikeni itsepintaisesti Kallion yli, kirkon ohi, pitkän Aleksis Kiven -kadun päähän asti ja Pasilaan saakka. Siellä Veli sanoi tai kysyi ymmärsikö Isäntä varmasti, että sosiaalitoimi ei kustanna jatkossa hänen asumistaan: ”Sulla on perintöosuus huolimatta siitä pidetäänkö Äidin osake vai ei. Jos se myydään, sä saat oman osasi ja sosiaalihuolto pesee kätensä. Se selviää tästä joka tapauksessa ilman kuluja. Silti sä aiot jäädä tänne asumaan?”

”Niin”, Isäntä vastasi.

”Niin”, Veli toisti, ikään kuin Isäntä olisi sanonut jotain hämmästyttävää tai nerokasta.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

10.5.2020

Muutama päivä sitten työmiehet olivat urakoimassa matonpesupaikkaa käyttökuntoon talven jäljiltä. Kävimme aamuvarhaisella testaamassa ja pesemässä yhden käytävämaton. Se on kuivumassa ulkona ja odottaa ajastaan puhtaana ja valmiina sitä hetkeä, kun uuden kodin muuttopölyt ovat laskeutuneet, lakaistu ja kuljetettu pois ja arki kuoriutuu hohtavana esiin.

Koivunvihreä kevät jatkuu lempeänä kesänä.

11.5.2020

Maton elämää: Eilen se lepäsi ensin ulkona pyykkitelineellä auringon ja tuulen hellittävänä. Illan tullen siirsimme sen kuivaushuoneeseen. Panimme puhaltimen päälle ja ajastinkellon raksuttamaan. Puheena oli hakea matto pois aamulla ensimmäiseksi, mutta unohdimme asian, nautimme sen sijaan rauhassa aamiaisen, kävimme rannalla, Helena ui, minä haistelin tuoreita koivunlehtiä ja rannalta palattua lähdimme kävelemään keskustaan. Palasimme muurahaiskannon kautta. Siellä vallitsi kiihkeä toimeliaisuus. Kotona vasta muistimme, että matto on hakematta. Se oli kuivunut. Se odotti narujen päällä puhtaana ja sinisenä kuin taivas. Nyt se lepää rullalla tuolilla vieressäni kuin joku hiljainen vaeltaja, joka on tullut kaukaa ja haluaa vain huilata siinä vaiti aloillaan.

Parhaillaan sataa. Se alkoi tunti sitten.

Muutto on poistoa. Annoimme jo kirjoituspöydän mennä. Se tapahtui lauantaina. Tänään, sovitusti puolen tunnin päästä pitäisi tulla hakija vierassohvalle ja keittiönpöydälle. Olen irroittanut jalat keittiönpöydästä, joten se on pelkkä levy ja neljä jalkaa.

12.5.2020

Pää kirjoitti aamuyöllä fiktiota Kaksi tiikerintaljaa. Saan näitä lähetyksiä tarpeen mukaan. Saavun maastossa johonkin tiettyyn kohtaan, jonka olen ottanut tavoitteekseni ja huomaan, että edessä on seuraava, vastaava kohde ja maali: Sinne.

Tipit(11)

Näyteteksti 11 - vuodelta 2020, lisätty 9.5.20

>>>jatkuu>>>

Seitsemän: Veljen puheen todeksi 

Mies työnsi vaunuja asian- ja ajanmukaisesti farkut päällä, lammasvuorisessa farkkutakissa, joka oli yhä edelleen Corgi-Lukukoira-Nukun ehdoton suosikki, hattu päässä, jossa sama nyöriksi käännetty ja kierretty liina ympärillä nauhana ja ainasäänbuutsit jaloissa. Lastenvaunut olivat vähintään yhtä haalistuneen siniset, poikavauvan ammoiset, ensimmäiset vaunut kuin ennenkin ja niiden pyörät pyörivät rasvatusti, vaikka umpikumit olivat kuluneet ja kärsineet ja rispaantuneet. Kuminriekaleita sojotti sinne tänne pyörien pyöriessä. Vaunuissa oli kiinni liehumassa uusia ja vanhoja liehunauhoja. Nukun turkki oli koristeltu ja kaunistettu samanlaisin nauhoin.

Corgi luuli ensin, että he menisivät kolmen minuutin pysäkille tai jonnekin muualle vastaavaan paikkaan kuin joskus tai monesti ennen ja ensin asetelma vaikutti lupaavalta. He ylittivät kävelysillan Pasilasta Aleksis Kiven -kadulle ja Isäntä alkoi puhua, kertoa Suomen kirjallisuudesta. Corgi ymmärsi, että se johtui Aleksis Kivestä, joka oli katu, mutta joka oli myös kivinen patsas, kuulemma istuva kivipatsas Suomen ykköspaikalla rautatieasemalla.

”Tiedät varmaan, arvon koiraystävä tai olen muistini mukaan kertonut asiasta, kertonut, että Suomen kirjallisuutta arvostavat ja kunnioittavat tahot ovat halunneet juhlistaa kansalliskirjailijaamme patsashankkeella ja tämä aloitetoiminta johti kaukaisessa menneisyydessä siihen, että maineikas kuvanveistäjä sai tehtäväksi hakata kiveen Kiven näköispatsaan, mutta sen suurempana kooltaan kuin luonnossa.”

Jokin maisemassa, kadussa, jalkakäytävällä tai vastaantulijoissa tai liikenteessä aiheutti katkoksen Isännän julistavassa puheenvuorossa, mutta kun häiriö oli ohi, Isäntä jatkoi: ”Otan päällekkäin: Patsas piti olla isompi kuin luonnossa. Siksi Aleksis Kivi istuu kivisellä valtaistuimellaan maamme paraatipaikalla, paraatiteatterin edustalla, sen välittömässä läheisyydessä, istuu torilla mietteliäänä, kuten tulen sinulle vielä joskus näyttämään ja osoittamaan, vaikkei nyt, istuu siinä edelleen ikiaikaisessa miettivän asennossa, kuvien ja sanojen kulkiessa kivettyneessä mielessä.”

Puhe keskeytyi, kun he jäivät odottamaan punaisiin. Se ei ollut uutta.

Corgi ei huomannut missä vaiheessa he ohittivat ratkaisevan kohdan, käännekohdan, mutta he jatkoivat matkaa, vaikka ei ehkä pitänyt tai ei ollut tarkoitus. Kun se huomioi seuraavan kerran ympäristöä ja pani merkille missä he olivat ja vaelsivat, Kallion kirkko oli siinä lähimpänä.

Corgi ei olisi huomannut välttämättä edes silloin, että he olivat tulleet ja kävelleet perinnepysäkin ohi, jos Isäntä ei olisi kadottanut samanaikaisesti mielenkiintonsa jatkaa puhettaan. Isäntä vaikeni ja kun Nuku odotti aikansa mihin päin tarina kääntyisi, miten Isäntä jatkaisi kesken jäänyttä juttua, se oivalsi, että Isäntä ei aikonut jatkaa sitä ollenkaan. Tässä suhteessa Isäntä oli tietenkin arvaamaton ja oli ollut sitä aina, niin kauan kuin Nuku muisti ja tiesi. Se ei hätääntynyt eikä huolestunut tapahtuneesta, mutta sai siitä tilaisuuden ja syyn silmätä ympärilleen ja huomasi, että he olivat edenneet kauemmas kuin piti ja se oli odottanut alunperin.

Kävelikö Isäntä epähuomiossa näin kauas? Se tuli Nukulle mieleen, mutta meno jatkui joka tapauksessa, samaa itsepäistä vauhtia, vaihteeksi valtaosin alamäkeä ja kun alamäkiosuus oli selvitetty onnellisesti ja ylitetty taas pari vaitonaista risteystä, Isäntä puhui taas, mutta nämä olivat enemmän kommentteja: ”Olen utelias näkemään miltä Veli näyttää nykyään? Siitä on aikaa. Ajattelin ja laskin mielessäni, että emme ole nähneet toisiamme varmaan kymmeneen vuoteen.”

Sillä kohtaa tuli jälleen väli, mutta Nuku odotti kärsivällisenä ja hiljaa eikä se pettynyt: ”Kymmenen vuotta on pitkä ja lyhyt aika. Monet ajat ovat ja monet ovat ne epäonniset yksilöt, jotka ovat seonneet aikaa ajatellessaan, ajan ominaisuutta, ajan olevaisuutta, ajan kulun jatkuvaa vääjäämättömyyttä. Mutta ilman aikaa ei ole aikaa.”

He menivät torin poikki, Hakaniemen pieneksi kutistunutta toria ohi, ohittivat tuoksupisteitä, ulkoilmakahviloita ja telttakahviloita ja myyntipöytien takana, erinäisten kasvisten ja juuresten röykkiöiden takana seisovien myyjien ohi, asiakkaiden välistä, tulivat liikenteellisen valtaväylän varteen, pysähtyivät suojatiellä, ylittivät sen ja matka jatkui.

Matka oli myös yksi niitä asioita ja sanoja, jotka askarruttivat Corgi-Lukukoira-Nukua, vaikka eivät pahassa mielessä, vaan se ajatteli, että matka on pakollinen asia ja osatekijä. Se on mukana osallisena tavallisissa päivissä ja toi niihin ryhtiä, vaikka samaan aikaan ja toisinaan matkanteko väsytti ja koivet tuntuivat välistä kuluvan loppuun.

Uskottumies oli heitä vastassa jalkakäytävällä, sillä kohtaa, jossa tuoksui vahvasti merelle. Corgi ilahtui ja innostui jälleennäkemisestä ja se yritti hypähtää naista vasten. Se halusi nuolaista naisen poskea tai kaulaa, koskea tätä kuonollaan ja nainen vastasi tervehdykseen nauraen, kyykistyen ja silitti ja tuljutti koiraa kaksin käsin.

”Älä riehaannu”, Isäntä toppuutteli Corgin intoa ja se totteli ja uskoi, istui alas, mutta katsoi yhä Uskottumiestä, naista, jolla oli yllään tällä kertaa pitkä takki ja Corgi mietti oliko sen alla sama jakkupuku kuin aiemmin?

Se huomioi sivuasiana, vähäpätöisenä myös, että Uskottumiehen vieressä seisoi joku. Corgi luuli ensin, että ylimääräihminen oli joku vain tilapäinen ohikulkija, kenties liikaa maistanut ja sillä rohkaistunut, isokokoinen mies, takki auki ja joka liehakoi Uskottumiestä, mutta mies pysyi paikallaan kuin se olisi asiaankuuluvaa ja toivottavaa. Corgi teki lisää huomioita: Isäntä ja iso mies taisivat tuntea toisensa, mutta siinä missä he kaksi, Uskottumies ja Corgi olivat tervehtineet riemastuneesti ja näyttäen välittömästi tunteensa, Isäntä ja iso mies kyräilivät aluksi toisiaan. Seuraavaksi tuntematon mies teki kuitenkin jonkinmoisen päätöksen ja ojensi kätensä Isännälle ja he kättelivät ja yksi ja toinen alkoi puhua jotain, muutamia sanoja ja Corgille välähti, että tuntematon oli Isännän puheissa vilahteleva Veli. He olivat tulleet tarkoituksellisesti koko pitkän matkan, jotta Isäntä ja Veli saattoivat puristaa toistensa käsiä.

”Ehdittekö odottaa kauan?” Isäntä kysyi.

Corgi näki ja kuuli, että puhuja oli Isäntä, mutta ääni oli taas outoa lainaa.

”Viisi minuuttia, korkeintaan”, Uskottumies vastasi.

”Arvioin matka-ajan väärin”, Isäntä pahoitteli oudolla äänellään.

Corgi ajatteli eikö Isännän ollut paha olla, kun tämä puhui niin epäluonnollisesti? Puhe ei tullut kevyesti kuin hengitys, ei läheskään.

Corgi ihmetteli myös Isännän kasvonilmeitä. Ne olivat vääntyneet, hampaat näkyivät ja suu oli leveämpi kuin ennen. Ehkä se johtui siitä, että Isännän suu oli auki, pakko olla. Corgi siirtyi muutaman lyhyen askeleen nähdäkseen Isännän paremmin edestä.

Isäntä katsoi Veljeä ja vuoroin Uskottumiestä. Hän piti ilmettä molemmille.

”Kiva nähdä mies hymyilemässä”, Uskottumies nyökytteli pienenä, laihana ja vanhana ja Corgi-Lukukoira-Nuku nappasi sen sanan heti: Hymyili. Isäntä siis hymyili.

”Sitä on otettu mallia lemmikistä”, Uskottumies jatkoi, hymyili itse suupielet korvissa, katsoi koiraa ja molemmat miehet katsoivat myös.

”Hyväkuntoinen koira”, Veli totesi. ”Voisit alkaa pitämään kenneliä?”

Corgi ei kuullut mitä Isäntä vastasi. Se ei ollut varma oliko tämä edes mikään kysymys tai oliko se osoitettu Isännälle?

”Mikä Mersu tämä on?” Veli jatkoi kyselyään. Mies ojensi kätensä ja keinautti kokeeksi lastenvaunuja. Vaunut niiasivat. Corgi vilkaisi Isäntää: Sanoisiko tai tekisikö tämä jotain? Eikö hänen pitäisi puolustaa heidän laumaansa? Isäntä piti outoa hymyn ilmettä naamallaan. Hän puhui jotain, mutta Nuku ei kuullut. Siltä meni enemmän kuin puolet kaikista puheista ohi korvien. Sillä oli liian monta kuunneltavaa.

”Otamme vaunut ja koiran tietenkin sisälle”, Uskottumies selvitti. ”Sihteeri hoitaa asian. Pätevä sihteeri on kullanarvoinen.”

He lähtivät liikkeelle ja tällä kertaa Uskottumies ja Veli liittyivät kulkueeseen. Matka ei ollut pitkä. Se oli vain muutama metri ja pian Nuku totesi heidän olevan tutussa paikassa, jossa oli sama hyvänhajuinen matto ja kivinen lattia ja hyvänhajuinen sihteerinainen huolehti siitä.

”Paikka”, Isäntä komensi, otti vesikanisterin ja vesikipon ja Veli alkoi puhua: ”Kätevää. Ymmärrän nyt nuo vaunut. Luulin ensin, että sulla on vaimo piilossa ja kaksoset vaunuissa tuuditettavana.”

Veli nauroi oman puheensa päälle, Uskottumies hymyili ja Isäntä piti myös hymyn ilmettä, niin epäluonnollista ja outoa kuin se oli hänen naamallaan.

Vesikipossa oli vettä ja Isäntä painoi Corgi-Lukukoira-Nukun pitkäkseen: ”Paikka.”

Hyvänhajuinen sihteeri oli varmistamassa tapahtumaa ja meni sen jälkeen maton yli pöytänsä ääreen. Pöydän takana oli korkea ja pitkä kirjahylly seinää vasten. Corgi ei ollut varma oliko se siinä myös viime kerralla, mutta nyt se huomioi sen, huomioi sihteerin pöydän ja painoi sen jälkeen kuonon vasten maton nukkaa ja veti vainua. Se olisi haistellut sitä vaikka ikuisuuden.

>>>jatkuu>>>