>>>jatkuu>>>
MARJO on toimittaja. Hänellä on työssään vakituisesti epäsäännölliset työajat. Marjo on yhtenään menossa ja liikkeessä, mutta lentämisestä hän kieltäytyy. Hän ei ole suostunut siihen ja hänen työnantajansa joutuu hyväksymään asian. Tai on hyväksynyt ainakin tähän asti.
Jorge näki tilanteessa ristiriidan, vaikka hän ei tuonut sitä julki ääneen eikä varsinkaan Marjolle. Koska muut toimittajat, Marjon kollegat, eivät kieltäytyneet matkustamasta lentäen, Marjo suhtautui heihin luopioina, piti heitä sellaisina, mutta Jorge oli mielessään eri kannalla: Koska muu toimittajakunta osoitti yhteistyökykyä ja -halua työnantajaa kohtaan, oli mahdollista, että yksi joukosta saattoi heittäytyä tämän ansiosta vastahankaiseksi individualistiksi.
Sarjassa toisenlainen luopio tai vapaamatkustaja. Lentokoneita välttelevä vapaamatkustaja, alan erikoisuus.
Jorge leikki teoreettisella ajatuksella, että jos koko toimittajakunta tekisi vastaavasti kuin Marjo, heidän työnantajansa joutuisi pahimmillaan lopettamaan toimintansa. Ei lentämiselle, ei toimitustyölle, ei sille ja tälle. Ketjureaktio.
Kuten sanottu Jorge ei ottanut kuitenkaan tätä näkemäänsä ristiriitaa esiin edes kuriositeettina. Siitä seuraisi vain paljon turhaa, joutavaa puhetta, päättymätöntä mielipiteenvaihtoa ja eripuraa. Jorge ei kaivannut sellaista. Hän nautti mieluummin tyynestä hiljaiselosta. Hänelle riitti se, että luovi kykyjensä mukaan tässä eteensä osuneessa ihmissuhde- ja tunnekarikossa.
Mistä heidän yhteiselämänsä sai alkunsa? Tietenkin Marjon toimittaja-ammatista. Marjolle osui arpa lähteä naapurimaahan, Venäjälle, tekemään haastattelua lupiinien viljelyyn perehtyneestä tutkijasta. Junalla ja taksilla pääsi. Marjo tuli, teki jutun, otti kuvat ja otti myös Karlovin Instituutin yhteystiedot ja arvoisan tutkijan yhteystiedot. Tietäen tai tietämättään hän vei myös Jorgen sydämen. Jorginhon sydämen. Marjo löysi sieltä piilosta Jorgen itselleen.
He tutustuivat toisiinsa.
Jorge tajusi vähän hämmästyen, että Marjo oli hänen ensimmäinen naisystävänsä. Hän oli pitänyt naiset kaukana itsestään ja elämästään. Ei minkään erityisen syyn takia, hänellä oli ollut vain kaikkea muuta yllin kyllin. Ensin opiskelu, sitten työ, perehtyminen siihen, vakavasti otettava tutkimustyö ja vapaa-ajalla, silloin hänelle riitti jalkapallo. Siksi kai häntä sanottiin Jorginhoksi. Hän oli saanut tämän korkonimen jo koulussa, koska intosi jalkapallosta ja nimi oli seurannut häntä myös Karlovin Instituuttiin. Neljäkymmentä vuotta elämää Jorginhona, kuvitteellisena jalkapalloilijana. Penkkiurheilua viimeisen päälle.
Jorge tiesi olevansa jalkapallofani. Hän fanitti Kiovaa, kaikkia kiovalaisia jalkapalloilijoita, pelasivat nämä itse Kiovassa tai Venäjällä tai missä tahansa muualla ympäri maailmaa. Hänen sydämensä oli näiden viheriön sankarien matkassa.
Kunnes Marjo tuli hänen elämäänsä ja vei jalkapallon paikan. Marjo anasti oman paikkansa ja oman tilansa vastustamattomasti. Marjosta tuli Jorgelle elämän tärkein asia ja jalkapallo jäi kakkoseksi. Ja työ. Se hiipui pelkäksi työksi, välttämättömyydeksi, jota tehdään elatuksen eteen. Työ hävisi Marjolle. Se ei ollut jäänyt jalkapallon alle, ei kokonaan, mutta Marjo oli sille liikaa. Marjo oli kaikkein isoin juttu.
Jorge ei ajatellut millaisena hänen elämänsä olisi jatkunut ja mitä hän tekisi kenties nykyään, jos ei olisi mennyt yksiin Marjon kanssa, mutta hän oletti, että olisi pysynyt siinä tapauksessa Karlovin Instituutissa loppuun asti ja siirtynyt ajastaan eläkeläisenä takaisin Kiovaan, kotikulmille. Selviö silloin, mutta ei enää. Ei enää pitkiin aikoihin. Nyt kotikulmat tarkoittivat Haminaa.
Suomalainen jalkapallo ei ollut muuttunut sentään Jorgen intohimoksi. Kiova päihitti sen yhä mennen tullen.
Jorge olisi ollut mielellään paikan päällä esimerkiksi silloin, kun Mestarien liigan loppuottelu pelattiin Kiovassa, koska se pelattiin juuri siellä, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungissa. Hän näki ottelun kuitenkin korvauksena ja onneksi televisiosta kotisohvallaan yhdessä Marjon kanssa. He istuivat vieretysten kylki kyljessä kiinni koko koitoksen ajan. Marjo seurasi ottelua hiljaa ja miettien omiaan. Tai ehkä hän nautti ottelusta? Marjo tiesi, että hänen miehensä piti jalkapallosta ja että tämä oli ainoa urheilulaji, jota Jorge seurasi. Jorge oli hyvillään siitä, että Marjo soi hänelle tämän ilon. Heidän suhteessaan oli kirjoittamattomana tämä sopimus, että he saivat pitää ja nauttia kumpikin omasta tai omista harrastuksistaan ja mieltymyksistään. Ne eivät olleet mikään uhka kenellekään eikä mitään sellaista, joka olisi toiselta pois.
Heidän yhteiselämänsä oli tasapainossa. Heidän suhteensa toimi. Molemminpuolista rakkautta, kunnioitusta ja arvostusta. Hyväksyvää suhtautumista. Silti selvät pelisäännöt. Ehkä tärkeimpänä yksittäisenä seikkana Marjo teki miehelleen selväksi heti alkuun, että hän ei aikonut hankkia lapsia. Siinä kulki raja. Hänelle riitti ura. Niinpä sen tuli riittää myös Jorgelle. Jorge hyväksyi, että näin oli.
Jorge tarttui uudelleen kirjeeseen. Hän luki sen kokonaan läpi ja ymmärsi tärkeän ja olennaisen asian: Hän halusi mennä sinne kokoukseen, oli se mitä hyvänsä.
Aamulla Marjo nousi aamiaiselle yhtä aikaa Jorgen kanssa. Näin he tekivät usein, sillä aamut olivat heille kallisarvoista, yhteistä aikaa, enemmän kuin illat. Illat olivat toimittajan työn takia repaleisempia ja epäsäännöllisempiä. Niissä mellastivat ennaltalaskemattomat yllätykset, mutta aamut olivat onneksi heidän kahden.
Jorge odotti missä vaiheessa Marjo ottaisi kirjeen puheeksi?
Kun Marjon kahvikuppi oli vajentunut puolilleen, hän muisti asian. Jorge näki sen vaimonsa kasvoista. Niille nousi tietty ilme ja hän loi katseen mieheensä: ”Sait eilen kirjeen? Mitä jännää siinä oli?”
”Sain”, Jorge vastasi. ”Kutsu kokoukseen Pariisiin.”
Marjo räpytti silmiään ennen seuraavaa kysymystä: ”Mihin kokoukseen?”
”Lupiineja ja viiniä.”
”Lupiineja ja viiniä?”
”Niiden rinnakkainviljelyä. Käsitin, että viininviljelijät tavoittelevat mahdollisimman suuressa mitassa luomuviljelyä.”
”Ai”, Marjo vastasi. Hänen kuppinsa oli tyhjä. Hän nousi kaatamaan heille toiset kupilliset.
Jorge katsoi Marjon selkää, joka kapeni vyötäröllä ja leveni uudestaan lanteilla. Hän jäi kiinni siitä.
Marjo hymyili: ”Miltä näytti?”
Oikeat sanat. Se kävi Jorgen mielessä.
”Hyvältä”, hän vastasi.
”Valepukki.”
”En koskaan.”
Milloin Jorge kuuli tästä kokouksesta?
”Eilen. Siitä kirjeestä.”
”Et ennen?”
”En.”
”Mikä kokous se on?”
Jorge kertoi, toisti saman, jonka oli sanonut jo äsken ja taustoitti sitä sopivasti: ”Kuoressa oli liput.”
”Mitä?”
”Lentoliput Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Lauantaina meno ja sunnuntaina paluu.”
”Joku, joka tiesi, että sä lähtisit sinne?”
Jorge oikaisi ja sanoi, että henkilö, joka lähetti kutsun ja liput, oli hänelle aivan tuntematon tai hän ei ainakaan muista sellaista nimeä.
”Lentäen?” Marjo totesi uneliaasti.
”Kyllä.”
Jorge odotti. Hän ei kyennyt ennustamaan mitä seuraavaksi?
”Milloin?”
”Ensi viikonloppuna.”
”Jo ensi viikonloppuna?”
”Lauantaina lähtö.”
”Hyvä. Oikeastaan ihan hyvä. Sitten se on pois tieltä.”
Marjo katsoi kupin reunan yli miestään. Hän hymyili: ”Oletan, että sä olet menossa?”
”Näin ajattelin.”
Marjon hymy syveni: ”Epäröit kuitenkin?”
”En haluaisi jättää sua yksin.”
”Älä nyt, mä olen iso tyttö. Taidan pitää hauskaa, kun saan tällaisen ennalta laskemattoman vapaaillan.”
Marjo ei irrottanut katsetta miehestään. Hän laski kätensä Jorgen kämmenselälle: ”Puhuin leikkiä. Pysyn kiltisti kotona ja vietän rauhallisen koti-illan itsekseni.”
”Saat sä mennä jonnekin, jos haluat”, Jorge lupasi.
Marjo pudisti päätään: ”En mene. Ei tee mieli. Tiedätkö, mä olen aivan onnellinen näin. Mä olen onnellinen sun kanssasi.”
”Ja mä sun kanssasi”, Jorge vastasi.
Marjo kurkotti pöydän yli. He suutelivat.
>>>jatkuu>>>
