Makeaa lupiinia(16)

 >>>jatkuu>>>  

MAANANTAINA Jorge joutui kuulemaan pitkin päivää ajankohtaisia kysymyksiä ja uteluita ja vastailemaan niihin. Hän sai kuulla monia erilaisia kysymyksiä: Miltä Pariisissa näytti? Oliko kaupunki ennallaan? Toiset onnelliset ne reissaavat. Joko kevät on Pariisissa pitkällä? Näkyikö liikkeellä paljon mielenosoittajia?

Liuta erilaisia huomioita ja jotka liittyivät hänen ja heidän kahden matkaan.

”Päivässä ei ehdi paljon”, hän vastasi. ”En käynyt juuri missään. Ensin kokoukseen ja sieltä pois.”

”Olitko eristyksissä? Oliko sulla oikein saattaja varjona vanhaan Neuvostoliiton malliin?”

Jorgesta kysymys oli erikoinen ja röyhkeä. Epäasiallinen. Varsinkin, kun otti huomioon hänen taustansa. Tai nimenomaan siksi. Vain koska hän oli syntyperältään venäläinen, ukrainalainen ja joka oli suomalaisille sama asia, sitä saattoi kysyä.

Jorge oli mielissään päästyään illalla kotiin. Sunnuntaina hän oli ollut väsynyt matkan rasituksista, mutta nyt jaksoi jo paremmin. Oli kiva istua iltaa rauhassa ja tarinoida. Jorge oli etupäässä äänessä. Heidän kahden hengen taloudessa vallitsi hyvin tavanomainen, perinteinen henki ja mikä tarkoitti, että tavallisesti nainen oli enemmän äänessä kuin mies, mutta tällä kertaa Jorge oli ollut poissa, matkoilla, reissussa ja Marjo halusi kuulla hänen kuulumisensa.

He eivät puhuneet eivätkä keskustelleet pieleen menneestä lupiinikokouksesta. Siltä osin he varoivat ja välttelivät molemmat tätä aihetta. Olihan heillä kylliksi muuta jutunaihetta.

Marjo oli laittanut eiffelkorvakorut korvalehtiinsä. Jorge huomasi ne, kun Marjo käänteli tarpeeksi kauan päätään puolelta toiselle.

”Hienot”, hän sanoi. ”Ne sopii sinulle.”

”Kyllä”, Marjo vastasi. Hän hymyili leveästi. ”Sä muistit mua. Ihanaa.”

”Totta kai muistin. Mun oli sua koko ajan ikävä.”

Marjo pudisti epäillen päätään.

”Ja huivi on hieno.”

Jorge huomasi, että Marjo oli sitaissut huivin kaulaansa. Yleensä hänellä ei ollut huivia kaulassa, ei sisällä.

”Oliko sulla joku pariisitar makutuomarina?” Marjo kiusoitteli kevyesti.

”Ei”, Jorge kielsi.

Ekaterina oli venakko, hän ajatteli puolustukseksi. Siinä suhteessa hän ei valehdellut. Ehkä Ekaterina oli myös pariisitar, mutta Jorge halusi uskoa, että hän oli enemmän venäläinen ja ukrainalainen, enemmän sitä sukukuntaa eikä pääsisi tästä taustasta koskaan eroon.

Epäolennaista, Jorge ajatteli muun lisäksi. Hän ei aikonut eikä halunnut luetella Marjolle mitään naisten nimiä.

”Pidän väristä”, Marjo tunnusti.

He istuivat olohuoneen ruokapöydän ääressä. Keittiössä oli pikkupöytä, mutta yleensä he kattoivat olohuoneen ruokailunurkkaukseen. Lautaset olivat yhä korjaamatta pöydällä ja Jorgen olo oli rentoutunut ja kiireetön.

Marjon kännykkä hälytti. Se ei ollut tavatonta. Känny oli sohvapöydällä ja Marjo joutui nousemaan paikaltaan vastaamaan.

”Hei”, Jorge kuuli hänen sanovan.

Hän katseli vaimoaan, tämän sivukuvaa, olohuonetta kokonaisuudessaan, sohvaryhmää ja pöytää ja televisiota kauempana kirjahyllyssä. Telkku oli tarkoituksella niin, että sen näki halutessaan myös ruokapöydän äärestä. Järkevää sisustamista. Marjon kädenjälkeä.

”Mitä varten?” Marjo korotti ääntään. ”En aikonut avata televisiota. Miltä kanavalta?”

Jorge tulkitsi, että puhelu tuli joltain Marjon tutulta, todennäköisimmin hänen työpaikaltaan. Joku monista toimittajakollegoista. Aina silloin tällöin tapahtui, että Marjo sai soiton ja jonka jälkeen hänen piti lähteä jonnekin kiireesti jutun tekoon. Jutut eivät odottaneet.

”Voisit kertoa”, Marjo jatkoi. ”Raukkamaista.”

Marjo lopetti puhelun. Hän laski kännyn kädestään ja tarttui kaukosäätimeen.

”Aukaise televisio”, Marjo matki kuulemaansa. ”Näet itse. En lähde selittämään. Mä pyysin, että sano kanava ja sieltä tuli vastaukseksi, että voit valita vapaasti. Kaikki kanavat näyttävät samaa kuvaa.”

Televisiokuva ilmestyi näkyviin. Kirkko liekeissä, tulessa, kirkon katto. Pariisin Notre-Dame. Jorge näki ja käsitti sen heti.

”Voi ei”, Marjo voihkaisi. Hän seisoi sohvapöydän edessä, kaukosäädin yhä kädessä ja katsoi silmiään kääntämättä televisioruutua. ”Näetkö saman mitä minä?”

”Kyllä”, Jorge vastasi. ”Notre-Dame.”

”Olitko sä siellä? Kävitkö Notre-Damessa? Oliko se vielä pystyssä ja ennallaan, kun sä olit siellä? Oli tietenkin.”

Oli tai ei, Jorge ei tiennyt siitä mitään. Hän ei ollut käynyt paikan päällä tässä kuuluisassa kirkossa ja turistikohteessa. Hän ei ollut nähnyt sitä sisältä eikä ulkopuolelta. Hän ei ollut vieraillut Eiffel-tornissa eikä ollut kiertänyt ylipäätään Pariisin suurimpia ja tunnetuimpia turistikohteita. Montmartre tuli tutuksi tai ehkä on väärin sanoa niin. Koko hänen Pariisin matkansa oli ollut pelkkä pikainen visiitti, käynti ja josta ei ollut jäänyt varsinaisia jälkiä eikä edes suuria muistoja.

”Ei hyvänen aika. Tämä ei voi olla totta”, Marjo jatkoi tyrmistyneenä. Hän oli järkyttynyt. ”Tämä on hirveää. Tämä on katastrofi. Tämän pahempaa ei voi olla. Mikään ei voi olla kamalampaa.”

Eikö? Jorge ajatteli. Hän pudisti päätään. Liekit nousivat tutun kirkon katosta. Hetken hän epäili bluffia: Entä jos tämä on performanssi tai toteutettu kuvateknisin keinoin? Se oli teoriassa mahdollista. Kuvaan ei saattanut luottaa enää. Mihinkään ei voinut luottaa nykyisin. Ei edes itseensä eikä muihin.

”Tämä on katastrofi”, Marjo toisti itseään. Hän huokaili kuin kivussa.

Jorge käänsi katseensa sivuun, Marjon ja hänen kehystettyyn vihkivalokuvaan seinällä ja siitä uudelleen takaisin televisioruutuun: Kuva pysyi. Jokin pienempi torni katolla syttyi kunnon roihuun. Kuvaaja lähensi ja tarkensi siihen. Kuva tanssi ja värisi. Kamerassa oli taatusti pitkä teleobjektiivi. Torni oli ilmiliekeissä ja sen rakenteet alkoivat pettää. Se kallistui kuin hidastetussa filmissä. Kipinäsuihku sinkoutui taivaalle.

Terveisiä Taavetista

 11.8.2020  

Ihana olla kotona taas.

Olimme eilen reissussa melkein neljätoista tuntia, vain, mutta kävimme ikään kuin toisessa maailmassa, jossa on moottoriteitä, vilkkaat kaupungin kadut, kaistanvaihtoja singahdellen, eksyen kiellettyjen ajosuuntien ja kääntymiskieltojen urbaaniviidakkoon ja hakien parkkipaikkaa autolle.

Auto toimi moitteettomasti. Se antoi varoitusääniä, kun peruutin tai sijoitin keulan liian lähelle estettä ja hipaisin ruusupuskia pihatien kapeikoissa.

Saavuimme yhdeksältä Kannelmäkeen. Näimme siellä yhden ruskean kissan, joka on löytänyt kodin itselleen. Kannelmäestä sukkuloimme Jollakseen, uinti kylmässä merivedessä Furuvikissä, jossa on hieno uimaranta vanhoine puineen ja pukukopit ja wc. Kallion kaupunginosaan seuraavaan tapaamiseen. Mennessä kiersin Herttoniemessä täyden ja yli kierroksen liikenneympyrässä kuin olisimme olleet Jacques Tatin elokuvassa ja Sörnäisissä valitsin väärän lähestymisreitin, jolloin jouduin suuntaamaan Hakaniemeen, sitä ennen käännyin Hämeentielle, joka oli remontissa, tietyömaata pitkin Mäkelänkadulle, u-käännös ajastaan Pasilan kulmilla, paluu Sturenkadulle, Brahenkentän laitaan, Porvoonkadulle ja jossa oli asiallinen viistoparkki ja tilaa yhdelle kiertelevälle autolle.

Pysäköintilipun osto onnistui puolittain. Tarkoitus oli ottaa aikaa kaksi tuntia, mutta sitä tuli vain tunti.

Viimeinen etappi vei Kalliosta Jätkäsaareen. Siellä oli kahden tunnin ilmainen pysäköinti kiekolla. Näimme lemmikkirotat tilavassa häkissään.

Tänään me poikkeuksellisesti autoilevat kulttuuri-ihmiset teimme eräänlaisen metsäkierroksen, toki kumisaappaissa ja asianmukaisissa varusteissa. Suursuon hiekkateillä, kirkossa kuuntelemassa hiljaisuutta, Suo-Anttilan risteyksessä, Jurvalaan Kahvi-Pakarin terassille sumpille ja korvapuustille ja viimeiseksi Salen kautta Taavettiin, takalasin pesu huoltoasemalla, Vallitietä kotiin ja auto tyylikkäästi peruuttaen parkkiin.

Tiistai. Tietokoneauto on ollut käytössämme perjantaista asti ja on tulevaan perjantaihin. Puolivälin etappi käsillä.

12.8.2020

Keskiviikko on pitkällä. Elämme myöhäistä iltapäivää. Olemme käyneet Miehikkälässä, Virojoella, Haminassa, Myllykoskella, Sippolassa ja Kaipiaisissa.

Lähdimme vähän yli kuuden. Kymmenen kilometrin jälkeen auton näytölle tuli ilmoitus, että renkaissa on havaittu paineen alenemaa. Tarkista. Samalla näytölle jäi keltainen varoitusvalo. Pysäytin ja painelin jalalla renkaita, kiersin auton enkä havainnut mitään erityistä.

Miehikkälässä oli mahdollisuus tankata bensaa, mutta ei ilmaa eikä tuulilasinpesuvettä. Yhdeksän kilometriä myöhemmin Virojoella oli tyyppiä rajallinen ABC, ei vettä, ei ilmaa. Olin huomannut rengasliikkeen ja ajoin sen pihaan. Liike avasi kahdeksalta, joten odotimme muutaman minuutin. Ammattimies kiersi hetkessä renkaat läpi. Paineet kohdalleen, ei vuotoja, ei hämminkiä. Kaksi euroa. Avasin menu -valikon ja päivitin tiedon autolle ja sen jälkeen hälytysmerkkivalo sammui.

Kiertelimme Haminassa neljän tunnin ajan. Teimme pikkuostoksia, kävimme näyttelyssä, ortodoksisessa kirkossa ja istuimme puiston penkillä. Nautimme myös virvokkeita.

Ajoimme Haminasta Anjalankosken ABC:lle välikahville. Sen jälkeen vierailimme Reuna -kustantamon kirjakaupassa Myllykoskella, valokuvasimme Nappi -kissan ja tarinoimme henkilökunnan kanssa.

Sieltä ajoimme Sippolaan, Kaipiaisiin ja Taavettiin. Nyt kello on 16:42.

13.8.2020

Tänään tuli julki viimeinen Makeaa lupiinia -fiktion osa. Sen osalta täytyy pahoitella ja pyydellä anteeksi, jos eräs tietty lukija odotti tältä tarinalta enemmän kuin mihin se ylti – herrasmies, joka tietää lupiinit.

Uusi näyteteksti on työn alla. Yli kaksi vuotta sitten kirjoitin rennolla otteella vajaa sata sivua pitkän novellin Me puhallamme kynttilöitä. Pidin siitä. Keväällä luin sen pitkästä aikaa uudestaan ja olin nyt sitä mieltä, että tekstiä on parannettava, selkeytettävä. Sen jälkeen, kun päädyin siihen, että laitan sen näyteteksteinä Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogiin, ymmärsin, että sitä on muokattava aika paljon. Ensimmäisenä heitin pois kaikki kappalenimet ja -numerot ja -jäsentelyt.

Tämä työ on kesken. Saa nähdä milloin alan saada sitä julki blogiin? Yritän avausta neljän päivän päähän, mutta se saattaa venähtää.

Autokulttuurielämä jatkui tänään seitsemättä päivää. Teimme autometsäkierroksen. Keräsimme mustikoita Sivuintien varrelta. Kävimme tutustumassa Huopaisenvirran muistomerkkiin ja ihailimme ja valokuvasimme maisemia. Sieltä ajoimme Puukylään, edelleen hiekkatietä voimalinjan ali Sivuintielle ja Itsenäisyydentielle. Nautimme kahvit ja ison vehnäsen Kahvi-Pakarin terassilla. Paluumatkalla tutustuimme Anjalantiehen, hissuttelimme sitä kautta Uroon, kirkon ohi, käännös Taavettiin päin ja ajastaan olimme huoltoasemalla ja pesin takalasin ja perävalot.

14.8.2020

Palautimme vuokra-auton Kouvolaan. Kello oli vähän yli yhdeksän, kun jätimme sen sovittuun ilmaiseen parkkipaikkaan ja toimitimme auton avaimen ärrälle. Laitoin ilmoituksen sähköpostiin.

Paluukyyti julkisilla oli tiedossa. Sellainen oli lähdössä Kouvolasta kello 16:00. Matkakeskuksessa oli juna-aikataulut näytöllä, mutta bussiaikatuluja ei ollut missään. Menimme kahvilaan ja kun näin kaksi bussikuskin näköistä henkilöä, kysyin heiltä, missä Kouvolassa on esillä bussiaikataulut? Ei missään. Varmistin pääseekö bussilla Taavettiin ennen mainittua kello neljän autoa? Ei.

Vietimme siis päivän Kouvolassa. Juolahti mieleen, mutta se sytytti turhan myöhään, että olisimme voineet liftata. Siinä olisi tullut tervetullut nuoruus mieleen.  

  

Terveisiä Taavetista

 8.8.2020  

Kuva on Kannuskoskelta tänään. Olemme ajaneet siitä ohi puolen tusinaa kertaa, mutta emme ole pysähtyneet. Olemme ihailleet paikkaa, mutta se on vielä hienompi, kun ajaa auton parkkiin ja nousee ajoneuvosta katsomaan rauhassa ympärilleen. 

Auto- ja autonajokulttuuri jatkuu. Eilen opin sen, että moottori sammuu punaisissa liikennevaloissa, kun pysähtyy niihin, ottaa vaihteen vapaalle ja nostaa jalan kytkimeltä. Käynnistyy, kun painaa kytkinpolkimen pohjaan ja laittaa vaihteen ykköselle.

Ajoimme tänään Kuolimon rantaan uimaan. Lähdimme puoli seitsemän aikaan aamulla, kun usvaa oli pelloilla ja notkoissa. Uimme, nautimme rannan penkillä aamiaisen, keitetyt kananmunat ja juustoleivät ja joimme hopeateetä. Auton tietokone ei ollut ohjelmoitu muistuttamaan, että teepussit kuuluu ottaa mukaan.

Palasimme Heituinlahden läpi, käännyimme sivuun hiekkatielle, joka vei Viuhkolaan ja Kannuskoskelle. Sieltä pysähdyksen jälkeen kuutostielle, Rantsilanmäestä ylös, ei auki olevia anniskeluliikkeitä ja jatkoimme tutustumaan matonpesupaikkaan. Se oli maailman suosituin paikka.

Joimme kahvit Kahvi-Pakarissa. Ajoimme kirkon kautta Taavettiin ja siellä ensin huoltoasemalle pesemään auton takalasin ja -valot.

Jäi kai mainitsematta, että autossa on viisas peruutusapu, kamera ja siinä laidat ja punainen perälauta. Edelleen auto hälyttää äänimerkillä, jos on ajamassa liian lähelle viereistä autoa tai estettä.

Marketin pihassa olo oli vähän kuin muurahaispesässä. Pikkutyttö istui asvaltilla, auton takana varjossa ja söi jäätelöä. Paikoitusalueen käyttöaste oli noin yhdeksänkymmentä prosenttia eli parkkiruutu löytyi, mutta vasta viimeiseltä riviltä. Otin eteen ruutuun. Vähän takaisin, kamerassa ei ketään ja ruudun sisään. Auto piippasi, kun oli aika pysähtyä.

Aioimme mennä kauppaostoksille, mutta lukitussäätimen painallus ei vaikuttanut autoon. Ei valon vilkahduksia. Peilit eivät menneet ujosti pinnan myötäisesti. Painoin uudestaan. Ei reaktiota. Kokeilin ovia – auki olivat.

Istuin kuskin paikalle. Kokeilin käynnistää auton. Kojelaudan näytölle tuli teksti, että auton avaimet eivät ole niille kuuluvalla paikalla. Kokeilin tätä aika monta kertaa ja mietin missä on avainten paikka. Helena ymmärsi, että hansikaslokerossa on ohjekirja. Aivan, auton valitan -ilmoituksessa mainittiin, että lue ohjekirja.

Säätimen patteri oli lopussa. Sen merkkivalo ei syttynyt, kun painoin näppäimiä. Sain säätimen auki ja sieniveitsen kärjellä irrotettua patterin lokerostaan. Menin ärrälle kysymään samanlaista tilalle, ei ollut, mutta onneksi oli atk-huolto. Se oli kiinni, mutta onneksi naapurissa toimi kukkakauppa, jonka myyjän kanssa haimme atk: puolelta oikean patterin. Kaksi euroa viisikymmentä senttiä. Palasin autolle, kasasin säätimen, annoin avaimien levätä keskikonsolissa, painoin kytkimen pohjaan, vaihteen vapaalle, toisen jalan jarrulle ja sytytin enginen. Se kävi. Se toimi. Pienestä oli kiinni.9.8.2020

9.8.2020

Aamupäivän ajelua. Lastasimme maton hienon vuokra-automme peräkonttiin, ämpärin, jossa oli mäntysuopapaketti ja juuriharja. Uimavehkeet yhteen kassiin ja se muu tarpeellinen sälä, kännykät, rahalompsa tai oikeastaan kortti, muistiinpanovälineet, nessuja, juomapullo, tarpeistoa, jota ihminen raahaa mukanaan, tavallisesti selkärepussa, mutta autokulttuurissa autonovien lokeroissa ja keskikonsolin säilytystilassa.

Ajoimme jyrkänteen alas Pärsäniemen matonpesupaikalle, parkkilaanille, joka pesupaikka sai kaikki hymiöt matonpesuekspertiltä. Maisemat ja Kivijärvi myös. Täällä me uimme yhtenä kesänä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Otimme kuvia.

Rymistellen ylös mäkirintaa ja Itsenäisyydentietä Jurvalaan, uimaan kuikkien kanssa, kolme lintua, kahville Kahvi-Pakarin terassille ja ajastaan paikalliseen kauppaan. Haimme maton, palasimme Taavettiin ja alamme valmistautua huomiseen Helsingin matkaan. Olemme sopineet päivälle neljä tapaamista. Sarjatapaamisia.

Makeaa lupiinia(15)

 >>>jatkuu>>>  

PIRITTA yllätti tosiaan. Hän vei heidät katsomaan jalkapallo-ottelua Stade de Francelle. Jälleen yksi seikkailu, jota Jorge ei ollut osannut odottaa eikä ennakoida. Kaikkea odottamatonta tapahtui. Piritta tiesi, että kyseinen hyväntekeväisyysottelu oli menossa. He menivät paikan päälle ja pääsivät katsomoon sisään toisen puoliajan alkaessa. Jorge maksoi molempien liput. Hän huomioi niiden hinnan, joka oli pöyristyttävä, mutta kun Piritta kysyi sitä, hän väitti, ettei ollut katsonut. 

Kentällä esiintyi vanhoja, ikonisia jalkapallosuuruuksia. Jorge tunnisti Zidanen, Carlosin, Henryn, Gattuson ja Pirlon. Shevchenko oli paidan pelinumerona ja nimenä mukana kentällä, jonkun nuoremman jalkapalloilijan päällä. Samoin sieltä löytyi Pele, joka ei ollut aito ja Maradona. Nuoret, lupaavat futarit olivat pukeneet päälleen idoliensa pelipaidat. Uusi Pele. Tuleva Maradona.

Meteli oli mahtava. Laulu raikui. Stadionin kaiuttimista kuului ranskankielistä selostusta. Se soljui.

Piritta joutui työntämään suunsa melkein kiinni Jorgen korvaan, kun hän kysyi miten hänen seuralaisensa viihtyi? Hiusten kosketus poskea vasten tuntui Jorgesta sähköistävältä.

”Upeaa”, hän vastasi. Ääni hukkui kuitenkin yleiseen meteliin. Piritta kallisti päätään vielä lähemmäs yrittäessään kuulla. Hän nojautui kiinni, iholle asti ja Jorgelle tuli mieliteko painaa huulensa vasten nuoren naisen kaulaa ja suudella tämän ihoa. Viime hetkellä hänen onnistui pidättäytyä tästä hullusta päähänpistosta.

Hän horjui mielipuolisen hetken kuilun partaalla. Hän oli menettämässä tasapainonsa.

”Upeaa”, hän kehui, toisti Piritan siroon korvaan, korvalehteen ja haistoi miellyttävän parfyymin tuoksahduksen, nuoren naisen puhtaan tuoksun.

”Viihdyn erinomaisesti”, Jorge vakuutti.

Piritta vetäytyi kauemmas ja istui sen jälleen suorana paikallaan, katse suuntautuneena kentälle. Tajusiko hän, miten lähellä oli ollut tapahtua jotain peruuttamatonta? Vai olisiko se merkinnyt hänelle sellaista?

Jorge vapisi yhä pidätetyn mielenkuohun vallassa. Se hellitti otteensa vähitellen. Hän katsoi naisen profiilia vieressään ja odotti, että Piritta vastaisi katseeseen, mutta tämä ei tehnyt sitä.

Vasta kun jännitys ja kiihtymys oli lauennut kokonaan, Jorge pystyi seuraamaan jälleen kenttätapahtumia. Hän ei tiennyt pitikö erikoisemmin tästä karnevaalityylistä, näytösluonteisesta jalkapallo-ottelusta, mutta Piritan seurassa se kävi. Häntä ei häirinnyt eikä harmittanut suuremmin edes, että pellet ja narrit esittivät näitä entisiä jalkapallosuuruuksia ja mikä tuntui pilkanteolta. Molemmat pelin osapuolet saivat edukseen rankkareita mitättömistä ja mielivaltaisista syistä. Vapareita oli yhtenään. VAR toimi taustalla. Näyttöruudun edessä seisoi tuomarin rinnalla arvioimassa tilannetta milloin Zidane ja milloin joku muu nimipelaaja ja mitä ei tapahtuisi todellisessa pelissä.

Jorge oli aikeissa ehdottaa Piritalle, että heidän kannattaa lähteä varmaan pois ajoissa ennen pelin päättymistä. Silloin he välttäisivät pahimman lähtöruuhkan. Ennen kuin Jorge ehti toteuttaa tämän aikeensa, pelissä seurasi jälleen yksi erikoistilanne: Toinen näistä niin sanotuista joukkueista sai hyväkseen kulmapotkun ja Maradonan esittäjä asteli kentän nurkkaa kohti. Hän pyöritteli mennessään palloa käsissään ja asetti sen sitten huolellisesti nurmelle. Linjatuomari kurotti takistamaan, että pallo ei ollut rajaviivan kaaren ulkopuolella. Joku heitti katsomosta punaisena palavan soihdun kentälle. Se osui Maradonaa päähän. Pelaaja putosi iskusta maahan ja kierähti pois soihdun alta. Juuri muuta Jorge ei nähnyt, sillä siinä vaiheessa väki nousi seisaalleen katsomossa ja alkoi yleinen, hillitön vihellyskonsertti, hälinä ja rähinä. Lähinnä kulmalippua seisseet turvamiehet syöksähtivät vääntelehtivän uhrin suojaksi ja kokonainen turvamiesketju virittyi kentän laidalle katsomoa vasten. Kakofonian täydellistivät ranskankieliset kiihtyneet kuulutukset kenttäkaiuttimista.

”Lähdemme”, Jorge sanoi Piritalle.

”Mitä?”

”Me lähdemme nyt.”

Katsomo velloi ja Jorge pelkäsi, että jos he viivyttelisivät, lähteminen voisi jäädä haaveeksi. Hän tarttui Piritan käteen ja he työntyivät käsi kädessä penkkirivistöä pitkin sekapäisinä meluavien ihmisten ohi alas vievälle uloskäynnille. Oli heidän onnensa, että he istuivat lähellä porraskäytävää. Jorge raivasi tietä, toisti anteeksipyyntöjä puoleen ja toiseen ja veti Pirittaa perässä. He tulivat raput alas stadionin uumeniin. Piritta nykäisi Jorgea kädestä, haki hänen katsettaan ja Jorge käsitti, että hänen seuralaisensa halusi vessaan. He etsivät lähimmät toiletit ja erkanivat niiden edessä. Piritta kääntyi naisten puolelle ja Jorge miesten.

”Älä karkaa”, Piritta muistutti. ”Odotat mua.”

”Selvä. Odotan”, Jorge lupasi.

En karkaa, hän ajatteli. Ei tulisi edes mieleen.

Junassa matkalla Ekaterinan asunnolle he istuivat vieretysten, kylki kyljessä kiinni. Se oli ihmeellistä ja sopimatonta. Sitä ei tapahtunut todella. Jorge piti Pirittaa kädestä kiinni. Piritta ei tehnyt elettäkään vetääkseen kätensä pois. Päinvastoin hän nojasi Jorgea vasten ja laski päänsä kavaljeerin olkapäälle.

”Mä haluan levähtää hetken”, Piritta kuiskasi. Hän sulki silmänsä.

Jorge ei ollut pahoillaan siitä. Hänellä ei ollut mitään tätä hetkellistä läheisyyttä vastaan. Se oli hänestä hyvää ja ihanaa, hullaannuttavaa. Kaikki oli niin erilaista kuin Marjon kanssa. Jorge tunnusti mielessään, ettei olisi vaihtamassa tätä hetkeä ja tunnetilaa mihinkään muuhun maailmassa. Tällä hetkellä mikään ei vetänyt tälle vertoja. Turvallinen läheisyys, joka ei vaatinut mitään muuta lisäkseen. Järki kuiski kuitenkin, että tässä leikissä oli vaaransa. Tunteilla ei pitänyt leikkiä, ei omillaan eikä toisten.

”Nukutko?” Jorge supisi Piritan korvaan.

Hän tunnisti äänessään rakastuneen äänensävyn. Se hätkähdytti. Oliko hän todella rakastumassa? Hän ei halunnut sitä. Vai halusiko?

”En”, Piritta vastasi. ”Jos sopii, mä lepuutan vähän aikaa silmiäni.”

”Pelkään, että ajamme kohta Ekaterinan pysäkin ohi.”

”Ai”, Piritta havahtui ja ryhdistäytyi. Hän nosti päänsä, vetäytyi kauemmas Jorgesta ja alkoi seurata junan näyttöä. Siinä näkyi junaa merkitsevä piste, joka mateli radan kuvaannollista janaa pitkin. ”Näin päin matka tuntuu taittuvan nopeammin. Se voi johtua myös vuorokauden ajasta.”

”Uskon”, Jorge myönsi.

Hetken päästä Piritta kysyi luuliko Jorge, että soihdunheitto jalkapalloareenalle kuului jotenkin näytelmään? Se oli jäänyt askarruttamaan häntä.

”En usko”, Jorge vastasi. ”Ihmiset taitavat olevan vähän hulluja. Enemmistö.”

”Pelkästäänkö hulluja?”

”En tiedä.”

Piritta ja Jorge pitivät edelleen toisiaan kädestä, mikä tuntui Jorgesta uskomattomalta. Hän istui liikkumatta, mutta mietiskeli samalla minkälaisen vastaanoton he saisivat Ekaterinan luona? Mitä tämä sanoisi heille, kun he saapuisivat? Mitä tapahtuisi, jos he eivät saapuisi koskaan perille? Kaksi nuorta, jotka katosivat Pariisiin. Tai oikeammin kaksi ihmistä, kaksi rakastunutta, jotka Pariisi vei.

”Tällainen yhdistää”, Piritta sanoi.

”Millainen?”

”Matkustaminen. Luulen. En tarkoita pelkästään matkalla oloa, vaan kun tapahtuu jotain järisyttävää ja järkyttävää.”

Onko sinulle käynyt niin? Jorge kysyi mielessään. Hän tiesi, että kysymys oli tyhmä, mutta hän ajatteli niin.

”Tuntuuko susta siltä?” Piritta kysyi.

”Kyllä.”

Olen rakastunut, Jorge ajatteli jälleen. Toisen kerran elämässäni olen rakastunut ja täysin sen tunteen viemänä. Apua.

Piritta katsoi Jorgeen. Hän hymyili: ”Älä naura, kun kerron, että sun soittosi järkytti mua. Se oli tämän matkan suuri järkytys.”

”Mun soittoni?” Jorge ihmetteli.

Siinä ei ollut mitään järkyttävää, hän mietti.

”Mä olen väsynyt”, Piritta jatkoi. ”Lupaa, että et ota mua vakavasti, mutta mä olin onnellinen siitä, että sä soitit. Mä olin kävellyt itseni uuvuksiin ja väsyksiin ja koin olevani maailman yksinäisin ihminen, yksin koko maailmassa ja maailmankaikkeudessa ja sitten sinä tulit hätiin. Sä varmaan kuulit ja tunsit mun hätäni ja soitit.”

Jorge ajatteli, että tämä on tunnustus. Hän yhtä aikaa piti kuulemastaan ja pelkäsi mitä muuta Piritta sanoisi?

”Sori. Toistan: Unohda kaikki mitä mä sanoin. Mä en ole rakastunut sinuun. En saa olla. Tai mä olen, pikkuisen ehkä, mutta otan kiltisti huomioon, että sä olet naimisissa. Tiedän, että sä olet varattu, mutta musta oli silti ihanaa ja lohduttavaa, kun tajusin, että on olemassa yksi ihminen, joka välitti minusta ja otti yhteyttä.”

Jorge ei pystynyt puhumaan liikutukseltaan.

”Kiitos”, Piritta sanoi.

”Mistä hyvästä?”

”Siitä, että sä olet olemassa. Että mä tunnen sut ja että me saamme olla ystäviä. Vai olemmeko?”

”Olemme. Ikuisesti.”

Siihen ei voinut vastata toisin.

Jorge ajatteli, että hän voisi istua tässä junanpenkillä Piritan vieressä koko loppuelämänsä. Sellaisia ainutlaatuisia tilanteita ja hetkiä tulee ehkä kerran tai pari elämän mittaan, mutta ei todellakaan päivittäin.

Kuolisinko onnellisena, jos kuolisin nyt? Ihminen toivoo kuolevansa nukkuessaan, tuskitta. Jorge halusi ainakin, että lähtö tapahtuisi niin. Lipuminen uneen. Hän ei kaivannut eikä halunnut tehdä tiliä elämästään. Hänelle kelpasi kuolla yhdessä ja yhtä aikaa nuoren naisen kanssa, joka on juuri paljastanut rakastavansa häntä.

”Tässä voisi istua vaikka ikuisesti”, Piritta kuiskasi.

”Sama täällä”, Jorge tunnusti.

Piritta hymyili. Hänen silmänsä säteilivät. Hän katsoi Jorgeen: ”Me taidamme olla kaksi samoinajattelevaa.”

”En kiistä”, Jorge vastasi.

Hän tiesi hymyilevänsä, vaikka ei voinut nähdä sitä. Tarvitsiko nähdä?

Piritta kuiskasi niin hiljaa, että Jorgen piti lukea tai arvata enimmät sanat huulilta: ”Sä hymyilet. Sä hymyilet niin harvoin. Kiva nähdä sut noin onnellisena. Tai tyytyväisenä. En tiedä kumpaa sä olet?”

”Molempia”, Jorge sanoi.

”Kiva.”

Molemminpuolinen luottamus henki, säteili ja virtasi edestakaisin heidän välillään. Jorge oli varma siitä. Hän tiesi, että tämä suuri yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne, jonka he kokivat parhaillaan, oli olemassa vain heidän kahden kesken. Se oli omistettu ja varattu vain heille. Se kestäisi tämän hetken, häviäisi sen jälkeen ja lakkaisi olemasta. Huomenna, seuraavana aamuna ja sitä seuraavina päivinä sitä ei olisi enää. Se häviäisi kuin kaste maasta, ruohonkorsista, joka on olemassa aamun varhaisena hetkenä, mutta jota ei ole enää myöhemmin päivällä eikä illalla.

”Olen iloinen, että sä olet mun matkaseurana”, Jorge tunnusti. ”Paras mahdollinen kaveri.”

Piritta puristi Jorgen kättä: ”Minä myös.”

Hän kallisti päänsä takaisin Jorgen olkaa vasten, mutta piti silmät auki seuraten junaa merkitsevää näytön valopistettä.

Jorge päätti mielessään, että Marjo ei kuulisi tästä koskaan. Tämä hetki jäisi vain heidän kahden tietoisuuteen, hänen ja Piritan.

>>>jatkuu>>> 

 

Terveisiä Taavetista

4.8.2020  

Helena väittää, että minulle on vaikea ostaa kirjaa, kirjalahjaa. Olen ihmeissäni. Luulen päinvastoin, että tilanne on kohdallani tyystin toinen. 

Toissajouluna Helena löysi minulle meille ennestään tuntemattoman kirjailijan E.L.Doctorowin Gangsterin oppipoika -kirjan Keltaisen kirjaston pehmeäkantisena painoksena. Luin ja pidin. Luin sen heti uudestaan. En ole tainnut tehdä koskaan ennen sellaista. Luin sen tällä toisella kerralla ääneen. Kirjastosta löytyi Marssi ja Homer ja Langley. Luin myös ne molemmat ääneen.

Eilen kirjastossa käydessämme katse osui poistettujen kirjojen laatikkoon: Kolme Doctorowia – Danielin kirja, Kuikkajärvi ja Maailmannäyttely. Kaikki olivat minulta ja meiltä toistaiseksi lukematta. Ne päätyivät tässä kirjankierron ja -elon vaiheessa meille. Olemme sellainen kirjankerääjien pääteasema.

5.8.2020

Takkuturkkinen, märkä, harmaan läikällinen jänis piti sadetta pihanurmikolla talon päädyssä, kun toin puoli kuudelta aamiaistarjottimen parvekkeelle. Se pysyi makuuksellaan niin kauan kunnes ensimmäinen auto ajoi ohi Vallitietä. Silloin jänis kaapaisi pystyyn, yritti tielle, tajusi, että ei sinne ja kaarsi vauhdikkain, joustavin loikin niittyä näkymättömiin rakennuksen taakse.

Vuokrasimme eilen ärrältä auton viikoksi. Haemme sen perjantaina Kouvolasta, lähimmästä hakupisteestä. Tätä oli suunniteltu ja ennakoitu ja se oli odottanut vain sitä, että tulisi asiaa Helsinkiin. Viikon vuokra-aika on hyvä siksi, että meillä on nyt muun ohessa monta päivää aikaa kierrellä kaaralla ympäriinsä Taavettia ja lähitienoita. Marja- ja sieniastia samaan tapaan kuin autoihmiset puhuvat perheen kakkosautosta kauppakassina.

6.8.2020

Aamulla, kun pyöräilimme rannalle, näimme Niemeläntiellä kahdensadan metrin päästä tietä ylittämässä metsäkauriin ja vasan tai oliko siellä iso koira ja sen pentu vai susi? Eläimet menivät tien yli ja voimalinjan laitaan tehtyä uutta tietä. Kun olimme pyörillä siinä tien kohdalla, näkyi isomman eläimen selkää, kun se meni alhaalla notkossa. Kun palasimme uimasta, etsin sorkan painaumia tien hiekasta, mutta se oli yllättävän kovaa. Löysin kuitenkin jonkinmoisen tassun painauman ja siitä tuli mieleen, että ehkä nämä kaksi olivat ilves ja sen pentu?

Myöhemmin päivällä menimme kaupalle. Kävelimme mutkan huoltoaseman takaa ja Joukolantiellä oli ruskea kaarnanpala asvaltilla paitsi että se oli auton alle jäänyt orava, jonka pää oli litissä ja sisälmykset levinneet pitkin. Kärpäset olivat löytäneet sen.

7.8.2020

Autokulttuuria. Haimme ärräauton viikoksi Kouvolan rautatieasemalta. Ensin oli vähän, että häh – ei ollut virtalukkoa, jonne tarjota avain. Onneksi oli painike, josta engine käynnistyi. Vielä piti löytää käsijarru ja hapuilla kaikki penkinaluset ennen kuin keksin painella keskikonsolissa olevia näppäimiä. Punainen käsijarruvalo sammui. Selvä, liikkeelle.

Makeaa lupiinia(14)

>>>jatkuu>>>  

ILLAN pimeä lankesi. Käänne päivänvalosta yöhön tapahtuu nopeasti näillä leveysasteilla. Se ei ollut uutta eikä yllättänyt Jorgea, mutta hän yllättyi silti. Hän katseli ihmisiä, jotka oikaisivat yksittäin ja pareina puiston läpi valaistuja hiekkakäytäviä pitkin. Väkimäärä oli vähenemään päin. Ehkä ilmiö on vain hetkellinen? Pariisi huokaili jossain takana ja ympärillä. Suurkaupungin rauhaton hengitys. Kaupunki keräsi voimia yötä varten. 

Jorge katsoi kännykän näyttöä. Latausta oli jäljellä yhä yli kuusikymmentä prosenttia. Sen suhteen ei ollut hätää. 

Hän poimi muistista Piritan numeron ja nollasi mielessään aiemmat suunnitelmat ja hahmotelmat, mitä puhuisi ja pyytäisi nuorelta matkakaveriltaan. Hän tiesi, että Piritta näkisi kännystä sen hälyttäessä, että soittaja oli hän, Jorge ja asennoituisi sen mukaan.

Uusin ja viimeisin soittojärjestys meni nyt näin, että ensin hän oli hoitanut pois tieltä tärkeimmän, Marjon ja toiseksi valikoitui puolittain kevennyksenä Piritta ja Ekaterina saisi olla ja odottaa vuorossa viimeisenä.

”Hei?” Piritta vastasi. Hänen äänensä oli juuri sellainen kysyvä kuin Jorge oli odottanut. Tavallaan yhtä ihmettelevä kuin Marjo hetki sitten. Kaksi eri-ikäistä ja samanlaista naista, naiseudessaan samanlaista ja joissa molemmissa hän herätti hämmästystä ja ehkä myös hämmennystä.

”Jorge tässä.”

”Aivan.”

”Missä olet?”

Piritta vastasi asiallisesti olevansa yhä Pariisin keskustassa. Hän sanoi liikkuvansa kävelykeskustassa.

”Et ole sattumoisin käymässä Ekaterinan asunnolla?” Jorge kysyi.

”En.”

Jorge ajatteli, että puhelut ovat tätä. Niistä ei tiedä etukäteen, miten ne sujuvat. Edes alan ammattilaiset, puhelinmyyjät, eivät tiedä varmuudella, miten heidän työpuhelunsa etenee? Jos aikoo pysyä tiukasti ja tarkasti käsikirjoituksessa, pitäisi olla sellainen.

”Kävelykeskusta?” Jorge kysyi.

”Miten sen ottaa.”

Piritan ääni oli normaali ja luonteva. Melko iloinen. Jorge veti siitä johtopäätöksen, että hänen soittonsa ei ollut siitä kaikkein pahimmasta päästä, ei täysin ei-toivottu, mutta hän pyysi silti anteeksi aiheuttamaansa häiriötä: ”Pahoittelut, jos soitin mahdollisesti sopimattomaan aikaan?”

”Ei mitään”, Piritta vähätteli. ”Istun itsekseni puiston penkillä Montmartren kaupunginosassa keskellä Pariisia ja seuraan illan hämärtymistä yöksi.”

Hän puhuu, Jorge ajatteli. Tähän asti Piritta oli ollut vähäpuheinen ainakin hänen, Jorgen seurassa, mutta nyt nuori nainen antoi kielensä laulaa.

”Hienoa”, Jorge sanoi.

”Eikö?”

Heille oli löytymässä yhteinen sävel. Ajatus huvitti Jorgea. Voiko ihminen löytää jotain, jos ei ole hakemassa mitään?

Piritta kysyi mitä Jorgelle kuului: ”Joko lupiinimiesten kokous päättyi?”

”Jo.”

Jorge odotti kaksi harkinnan sekuntia ennen kuin paljasti sen verran lisää, että oli livistänyt paikalta.

”Anteeksi? En kuullut.”

Kuulit, usko tai älä, Jorge väitti mielessään. Hän kuvitteli kuinka Piritta nojautui vaistomaisesti eteenpäin, kuulolle. Hän epäilee kuulevansa ja kuulleensa harhoja.

”Pitää paikkansa. Se tilaisuus ei ollut mikään sellainen, rehellinen, tieteellinen symposium kuin piti, vaan yksinkertaisesti vanhojen luokkatoverien tapaaminen. Vanhaa vuosikertaviiniä”

Jorge vaikeni. Hän soi Piritalle tilaisuuden sanoa asiaan jotain, mutta nuori nainen pysyi hiljaa.

”Minut huijattiin sinne”, Jorge jatkoi. ”Laskin niin, että voin huijata heitä vastavuoroon ja lähteä lätkimään.”

”Oikein.”

”Sitä minäkin.”

Missä Jorge oli parastaikaa? Ekaterinan luona?

”Ei”, Jorge vastasi. ”Siksi minä soitin sinulle. Tietenkin myös kuullakseni miten voit, mutta tilanne on sikäli erikoinen, että minulla ei ole avainta Ekaterinan asuntoon ja hän on ties missä. Eli oletan, että Ekaterina jäi sinne neuvonpitoon. Paikan nimi oli Gare du Nord.”

”Metroasema.”

Piritta tiesi sen. Tietenkin.

”Myös hotelli.”

”Näitä on”, Piritta uskoi.

”Minä olen myös jossain upeassa puistossa. En tiedä paikan nimeä. Istun penkillä ja ihmettelen”, Jorge jatkoi. ”Tarina tarinasta.”

”Matkit minua.”

Piritta ei nauranut. Hänen äänensä oli rauhallinen. Jorge kuuli sen. Ensimmäisen kerran hän huomioi ja pani merkille, että hänen nuorella kollegallaan oli ääni, jota kuunteli mielellään. Veikeä havainto. Tavanomaisesta poiketen Jorge ei tuntenut tällä hetkellä mitään tarvetta eikä kiirettä katkaista puhelua, vaikka hän ei harrastanut yleensä pitkiä eikä venytettyjä puheluja. Nyt asetelma oli erilainen. Hän koki olonsa tasapainoiseksi ja tilanteen helpoksi ja luontevaksi. Hänelle kävi rupatella. Hän ymmärsi tarrautuvansa tähän yhteyteen, kurottavansa tämän ihmisen puoleen.

Seuraavaksi Jorgelle tuli mieleen, että ehkä tämä tunne johtui yksinkertaisesti siitä, että he kaksi olivat molemmat ulkomailla, vieraalla seudulla. He olivat kaksi maanmiestä, maannainen ja maanmies, jotka kohtasivat vierailla mailla.

Jorge selitti: ”Näemmä ihminen löytää itsensä puistonpenkiltä, kun ajautuu ulos elämän kaarteessa.”

”Kerro vielä, että olet Montmartrella?”

”En tiedä. Miksi Montmartre?” Jorge kysyi. Tietenkin hän tiesi sen nimisen kaupunginosan Pariisissa. Sitä paitsi hän oli saanut juuri sieltä tämän harhauttavan lupiinikutsun, mutta hän ei tiennyt tarkkaan missä päin Pariisia Montmarte sijaitsi? Tai hän ei tiennyt edes omaa sijaintiaan?

”En näe varsinaista kylttiä, josta selviäisi puiston nimi. Tiedän sen verran, että kävelin tullessani pientä katua pitkin. Sen nimi oli Rue Picard.”

Puhelimen toisessa päässä oli odottava hiljaisuus, jonka jälkeen Piritta kysyi, näkikö Jorge ison kirkon lähistöllä?

”Kirkon?” Jorge yllättyi.

”Iso kirkko”, Piritta tarkensi.

”Kun kysyit. Sellainen näkyy parhaillaan. Näen sen koko ajan puiston puiden takana ja yli. Komea kirkon kupoli täältä katsottuna.”

”Odota siellä. Älä lähde minnekään.”

”En.”

Muutama minuutti vierähti. Sitten Jorge näki Piritan lähestyvän puistokujannetta pitkin. Hän ilahtui. Hän tunnisti henkilön kävelystä. Kun Piritta oli kymmenkunnan askeleen päässä, Jorge huomasi naisen hymyilevän. Oli taatusti aihetta, hän ymmärsi. Monenlaista aihetta. Koneessa tulomatkalla Piritta oli ollut varsinainen hapannaamaa, mutta nyt hymy irtosi iloisesti. Menikö se jälleennäkemisen piikkiin?

”Mies, josta ei voi erehtyä”, Piritta naurahti tervehdykseksi.

Jorge oli sanaton.

”Puku päällä ja salkku kainalossa. Älä nyt hyvä mies vain hukkaa sitä.”

”En”, Jorge vastasi. ”Istu alas, ole hyvä.”

Hän ei ollut kuvitellut etukäteen tällaista tapaamista ja kohtaamista, mutta sen hän ymmärsi, että Marjo, jos hän olisi ollut paikan päällä näkemässä, tulkitsisi tämän tilanteen niin, että siihen sisältyi erinäisiä salattuja merkityksiä. Vaikka tarvitsiko Marjon edes nähdä tietääkseen ja vaistotakseen? Hän pystyi vetämään omat johtopäätöksensä pelkästä vihjeestä. Marjo pystyi täyttämään mielikuvituksensa intuitiolla kaikki hatarat aukkopaikat.

Jorge tiesi, että tämä tapaaminen oli sellainen, josta hän ei voisi puhua eikä kertoa mitään kotona vaimolleen. He näkisivät asian eri silmin.

Piritta epäröi hetken ennen kuin istui. Sen jälkeen he istuivat siinä rinnatusten ja katselivat samaa, hämärää puistonäkymää edessään. Pulut puuttuivat. Ne olivat paneutuneet yöpuulle.

”Tämä on Montmartrea”, Piritta esitteli. ”Jos et tiennyt ennen?”

”Nyt tiedän.”

Mitä Jorgelle oli sattunut?

”Sait päähäsi karata ja teit sen?” Piritta täsmensi kysymystään ennen kuin mies ehti vastata. ”Olen huvittunut. Mitä aiot tehdä seuraavaksi? Soitat Ekaterinalle, oletan?”

”Kyllä”, Jorge vastasi.

”Pyydät anteeksi tekoasi?”

”Näin tapahtuu.”

Jorge päätti sen siinä samalla hetkellä. Piritan ehdotus oli järkevä. Ihailtavaa, Jorge ajatteli. Piritta meni kiertelemättä suoraan asiaan. Hänen pitäisi, ei vaan pitää ottaa mallia näistä nuorista naisista, sekä Piritasta että Marjosta.

”Hölmö teko minulta, lähteä karkumatkalle” Jorge tunnusti. ”Noloa ja hävettävää.”

”Älä välitä.”

Jorge katsoi Pirittaa: ”En kai mä ole sotkemassa sua mukaan mihinkään typerään?”

”Tuskin”, Piritta hymähti.

”Mutta olet sitä mieltä, että mun pitää soittaa? Otanko yhteyttä Ekaterinaan vai Juri Zaneviin?”

”Ekaterinaan”, tuli välittömästi. ”Tietenkin. Ei siihen äijään.”

Äijään, Jorge ajatteli. Hän oli huvittunut. Juri ei pitäisi tästä luonnehdinnasta.

”Poistan hänet soittolistalta”, Jorge sanoi. ”Ei Juri Zaneville.”

”Poista.”

”Ennen kuin soitan mun on pakko kysyä, mitä sulla on suunnitelmissa täksi illaksi? Loppuillaksi?”

”Ei mitään.”

”Ehdota jotain, jotta voin kertoa sen Ekaterinalle. Sopiiko, jos sanon, että näimme toisemme ja olemme menossa kaljalle, elokuviin tai en tiedä minne?”

”Siitä vaan.”

Sitten Piritta sanoi, että hänellä on yksi ajatus mielessä.

”Mikä?” Jorge kysyi. Hänelle heräsi heti tietty epäilys tai aavistus. Vai oliko se toivomus?

”En kerro vielä. Sun ei tarvitse puhua mistään erityisestä Ekaterinalle. Sano, että me teemme kaupunkikierroksen ja palaamme omia aikojamme. Sen pitäisi riittää. Sinuna soittaisin ennen kuin Ekaterina alkaa pommittaa sua.”

Jorge ei kertonut, että sitä on tapahtunut jo ja tapahtuu kaiken aikaa.

”Oletko soittanut vaimollesi?”

”Äsken.”

”Hyvä. Soita nyt Ekaterinalle. Sano, että olet menossa.”

Jorge avasi kännyn. Ekaterina oli viimeinen, joka oli yrittänyt ottaa yhteyttä häneen. Jorge painoi puhelun menemään.

”Hei”, kuului naisen varovainen ääni.

”Hei”, Jorge vastasi. ”Katosin teidän juhlista. Anteeksi. Olen pahoillani.”

”Niin huomaan.”

”Oliko hirveän paha teko?”

Ekaterina huokaisi: ”Kieltämättä jäi ikävä maku.”

”Näin Piritan.”

”Kenet?”

”Piritan. Työtoverini.”

”Hyvä”, Ekaterina innostui.

Hyvä? Jorge ajatteli. Miltä kannalta hyvä?

”Tarkoittaa, että olen nyt hänen talutushihnassaan. Tulemme ajastaan yhdessä sun asunnolle, jos olemme vielä tervetulleita?”

”Kyllä. Olette tervetulleita. Sitä ei tarvitse epäillä.”

Jorge vilkaisi Pirittaa vieressään: ”Hyvä. Me käymme jossain. Piritta löytää reitin sun luo. Auttaako tämä tieto?”

”Auttaa”, Ekaterina vastasi. ”Pääasia, että pysytte yhdessä. Mä en aivan luota sinuun.”

”En minäkään.”

”Kuinka?”

Jorge selitti, että hän oli vaikea tapaus. Hän ei ymmärtänyt itsekään aina itseään.

Ekaterina odotti hetken ja sanoi sitten lähtevänsä kotiin: ”Mua väsyttää. Mä olen kuitti. Viettäkää te kaksi keskenänne mukavaa iltaa.”

Jorge ei tiennyt oliko Ekaterinan ääni huojentunut vai surullinen vai molempia?

”Sopiiko, että välität Jurille terveiset?” Jorge esitti vielä. ”Me kaksi näemme tässä myöhemmin toisemme, mutta en tapaa välttämättä Juria. En tiedä sitä paitsi meneekö Piritalla ja mulla myöhään? Piritta pudistaa päätä.”

”Sanon terveiset”, Ekaterina vastasi. ”Olen varmaan hereillä, kun te tulette. Olkaa kunnolla.”

”Aina.”

Ekaterina naurahti.

”Selvä. Kiitos, että soitit. Me kaikki täällä olemme olleet huolesta suunniltamme.”

”Kysyitte toisiltanne, että mitä päätöntä se hullu on keksinyt?” Jorge arvasi.

”Ei ole puhuttu sellaista.”

Eikö? Jorge epäili hiljaa mielessään.

>>>jatkuu>>> 

Terveisiä Taavetista

31.7.2020  

Heinäkuun viimeinen päivä. Pilvinen päivä. Välillä tuulee niin, että parvekeella lasit helisevät. Tuulee niin, että pulujen höyhenet pöllyävät räystäskourun laidalla. Me asumme tätä taloa, mutta niin myös pulut. Talon toisessa päädyssä oletan pääskysten pesivän. Harakat käyskentelevät pihalla. Enemmän harakoita kuin variksia. Varikset päivystävät todennäköisesti kuutostien varrella raatovahteina. 

Kävimme aamupäivällä kirjaston jälkeen ulkona syömässä paikallisessa, pizzalla. Tällä kertaa emme kävelleet torille. Säävaraus.

Asvalttimiehet päällystivät kauppakiinteistön pihaa Riihitiellä. Uutta asvalttia oli vedetty Linnalantien varteen pyörätielle ja Sepänkujalle huoltoaseman luo.

1.8.2020

Eilen iltayöstä pilvet kaikkosivat taivaalta ja näimme viisi tuttua, valovoimaista tähteä – Arcturus tuli näkyviin ensimmäisenä, sitten Vega, Altair, Deneb ja Capella ja lisäksi kellertävä kuu nousi etelästä. Täysikuun hetki on elokuun kolmas päivä, jolloin sääennusteessa on luvassa pilviä ja sadetta. Aika usein täydenkuun aika vierähtää ohi pilvien merkeissä tai sitten vain tuntuu siltä.

Aamulla pyöräilimme yhdessä Sivuintielle, Suohoikinsuon laitaan poimimaan mustikoita.

 Sää oli mainio, kaksitoista astetta lämmintä ja kevyt pohjoistuuli. Palasimme takaisin metsäautotietä ja polkua Puukylän laitaan ja kotiin päin. Västäräkkejä lensi tiellä edessä. Västäräkkejä oli pihallamme. Lintuihmiset ovat havainnoineet, että varpuset ovat taantuneet viime vuosina, mutta västäräkit taitavat sopeutua muutoksiin paremmin.

Olen edennyt David Foster Wallacen kirjassa Infinite Jest sivulle 190.

2.8.2020

Tänään aamulla oli edelleen poutaa. Pyöräilimme Näkötorninmäelle. Keräsimme mustikoita ja laskimme ohikolkuttavia junia.

Siitä on vasta muutama päivä, kun sain Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitukseni ensimmäisen version, kirjoituskerran valmiiksi. En ole avannut sitä sen jälkeen, mutta Helena on lukenut sitä kolmanneksen tai puolet. Hän lupaa antaa palautteen luettuaan sen. Maltanko odottaa?

Kirjoittamiseni, se pakko ei ole kuitenkaan loppunut eikä hävinnyt minnekään. Olen työstänyt yhtä keskeneräistä aihetta, jota kaavailen erääseen kirjoituskilpailuun. Olen menettänyt varsinaisen kiinnostukseni kirjoituskilpailuihin – se tapahtui samaan aikaan, kun aloimme pitämään Helenan kanssa yhteistä Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogia – mutta tämä yksi poikkeus mahtuu joukkoon. Löysinkö bloginpidossa mieleisen forumin, jossa saan esille tekstejäni? Se riittää. Sitäkö se on? Osittain, uskon.

Kirjoitan blogiin tekstiä, päiväkirjaa läppärillä ja toista kaunokirjoituksella vihkoon ja joka kaunokirjoittaminen tuli kuvioihin viime vuoden syksyllä. Tunsin tarvitsevani sitä, ei tekstaamista, ei missään nimessä tekstaamista, vaan kaunokirjoittamista. Kirjoitan siis kolmea eri päiväkirjaa yhtä aikaa, rinnakkain ja peräkkäin ja näiden kirjoitusprojektien ohessa tuotan ja työstän muuta tekstiä, joka päivä. Tämän takia lukemiseni jää vähemmälle, vaikka luen myös päivittäin. 

3.8.2020

Sadetta illalla, yön yli ja nyt aamulla.

Luontoja ja lintuja ja miksei myös koiria on tullut seurattua tältä maisemaparvekkeeltamme. Pääskyset ovat olleet hyvin näkösällä ja yleensä niitä on lentänyt visertäen ohi useita rinnakkain ja perätysten. Eilen näin yksinään lentävän pääskysen. En ollut niin tarkkana, että olisin ollut varma, että se oli pääsky, mutta se oli yksi ainoa. Pääskyset muuttavat etelään hyvissä ajoin, elokuun aikana ja joka vuosi suunnittelemme, että seuraamme ja pidämme kirjaa, milloin ne lähtevät, mutta aina ne katoavat jälkiä jättämättä.

Rastaat lensivät yli kymmenen linnun parvena parvekkeemme ohi. Eli ilmeisesti nekin valmistautuvat muuttomatkaan.

Eilen illalla siirryimme hämärän langettua lukemaan sisälle, olohuoneen sohvalle. Laitoimme kattovalon. Helenalla oli oma kirjansa, kirjaston kirja, Leena Krohnia ja minä luin Wallacen Infinite Jestiä, joka on nyt sivulla 220 ja vähän yli. Sähköjännite: 220 V.

Laitoin kirjan sohvapöydälle, kun tulin siinä sopivaan kohtaan ja istuin ja katselin asuntoamme, kotiamme. Televisio oli kiinni, tietenkin, olimme lukemassa, mutta televisioruudun yläpuolella, seinällä oli musta piste. Edellisen asukkaan jäljiltä meillä on seinällä kiinnitystulppia ja niiden reikiä. Havaitsin kuitenkin, että piste oli irti seinästä. Hämähäkki oli laskeutumassa alas katosta. Nousimme molemmat tarkastelemaan sitä. Kun siirtyi sopivasti, näki valon tullessa sivusta hienonhienon verkon, jota hämähäkki oli kutomassa. Hienoa.

Nyt aamulla, kun toin aamiaistarjottimen parvekkeelle, kävelin päin verkkoa.