Uusi viikko alkoi ja valoisampi vuodenpuolisko. Eilen aurinko paistoi hetken parvekkeellemme ennen kuin sen kehrä painui mailleen. Parvekkeemme on kerrostalon pohjoispuolella ja olemme talven pimennossa, mutta nautimme kesäkaudella aamuin illoin päivänpaisteesta. Toissapäivänä liehuivat liput Minna Canthin kunniaksi. Oikein. Onko hän toistaiseksi ainoa suomalainen nainen, jolle on omistettu oma liputuspäivä? Parannettavaa on. Minun on pitänyt kirjoittaa Stephen Kingistä se, että kaikki hänen kirjoittamansa ei vältä arvosteluani ja kritiikkiäni. Toden toistaminen tympii. Fiktiivisen romaanin luonteeseen kuuluu, että siinä lukija asennoituu niin kuin ottaisi kirjoitetun totena ja tapahtuneena, vaikka tietää toki, että kaikki kerrottu tai osa on satua. Mielestäni on tyylirikko kirjoittaa silloin vielä varta vasten, että tämä on totta, tämä tapahtuu nyt todesti. Eilen luimme viisikymmentä sivua lisää Mustan tornin kuudetta kirjaa Susannan laulu, jossa kolmehahmoinen, musta ja valkoinen nainen, joka on raskaana ja ei ole, tekee matkaa itsensä kanssa rimpuillen telakalle eli synnyttämään jonkin demonin matkaan laittaman demoniperillisen. Mahtavaa mielikuvituksen lentoa ja huolellista kirjoittamista. Helena luki loppuun Kingin kirjan Kalpea aavistus ja harkitsee, minkä monista hyvistä kirjoista haluaisi nauttia seuraavaksi. Maigret ja kadonnut asiakirja sulaa hitaammin, koska uni tulee niin äkkiä. Olen lukenut kolmasosan Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -suurromaanin viidettä, suomeksi julkaistua osaa Guermantesin tie 1, jossa päähenkilö on tervehtimässä ja viettämässä aikaa Saint-Loupin luona tämän kasarmilla ja paikallisessa pikkukaupungissa. Hän anoo ystäväänsä, jonka täti on Guermantesin herttuatar, kehumaan häntä, Marcelia tälle naiselle ja jos mahdollista, järjestämään tapaamisen. Olen maininnut aiemmin, että en pidä erityisemmin tästä päähenkilöstä. Olenko tänään äkätuulella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti