Neljätoista astetta pakkasta Luumäen Taavetissa. Tuulta nimeksi. Koska luin Marcel Proustin seitsenosaisen, suomennoksena kymmenosaisena julkaistun Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin, fiktion, muistelman tai verhotun sellaisen, kuvauksen Ranskan seurapiirien elämästä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa – koska luin sen viimeksi vasta reilu vuosi sitten, kirjan tapahtumat ovat yhä hyvin mielessä. Sekin auttaa, että tartuin nyt neljännen kerran Proustiin. Swannin tiessä, sen suomeksi kahtena niteenä ilmestyneissä kirjoissa on kolme jaksoa, ensin Combray, jossa kirjailija esittelee tulevia teemoja. Kertoja on minä -muodossa. Toisessa jaksossa, Swannin rakkaus, kertoja on taustalla, tulee muutaman kerran esiin, mutta enimmän aikaa kuvataan hän -muodossa Swannin ja Odetten tutustumista ja heidän rakkaustarinansa. Swannin tien lyhyessä kolmannessa jaksossa, Paikannimet: nimi, minäkertoja on äänessä, haaveilee tulevista matkoista Italiaan tai Normandiaan, kohtaa Pariisissa puistossa Swannin ja Odetten tyttären Gilberten, he leikkivät yhdessä ja nuori mies rakastuu syvästi. Helena lukee yhä James Joycen – Proustin aikalaisen – Finnegans Wakea ja sängyssä runoja. Stephen Kingin Mustan tornin osassa Callan sudet revolverimies Roland on tuskissa niveltulehduksen vuoksi, saa kalliokissan sappea vaivaansa ja he kolme, Roland, Eddie ja Susan kuulevat isä Callahanin elämäntarinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti